Lue keskustelun säännöt.
Millä tavoin sinä oireilit vanhempiesi avioeroa?
18.02.2015 |
Lapsena tai teininä?
Minulle se oli 14v:na maailmanloppu ja pistin ihan ranttaliksi. Dokailin ja mokailin enkä välittänyt mistään mitään.
Kommentit (38)
Olin 2 tai 3 kun vanhempani erosivat. He hoitivat eron ilmeisesti suht hyvin, eivät ole ikinä mollanneet toisiaan minulle ym. Isääni näin joka toinen viikonloppu hänen uuden perheensä luona.
Olin heidän erotessaan niin pieni, etten ole voinut kunnolla käsitellä asiaa silloin kun se tapahtui. Myöhemmin ero oli asia, joka oli osa historiaani ja olin sen kanssa sujut. Näin siihen asti, kunnes oma lapseni oli saman ikäinen, kuin itse olin ollut eron tullessa. Tajusin vasta omaan lapseen suhteutettuna, miten suuri mullistus ero on ollut.
Olen nuoresta asti kärsinyt monenlaisista oireista, en kuitenkaan ole niihin saanut apua, koska olen pitänyt kaiken aika lailla sisälläni. En osaa eritellä mikä oireilustani johtuu itse erosta ja mikä sitä seuranneista olosuhteista mutta onhan ero lapselle järisyttävä muutos. Koko siihenastinen elämä on vietetty perheessä, sen jälkeen vanhemmat ovat yhä siinä mutteivät enää yhdessä, paketti on revitty hajalle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 11:25"]
[quote author="Vierailija" time="18.02.2015 klo 22:39"]
Itellä oli ehkä pahin että en hyväksynyt isin uutta naisystävää joka ei ollut edes eron syy. Iskä siis petti kyllä äitiä ja sillä oli toinen nainen, tätä naista en ikinä nähnyt ja heillä sit juttu meni ilmeisesti poikki tms (naisesta ei koskaan puhuttu), mutta siis nyt tämä seuraava nainen on se josta puhuin. Haukuin häntäkin iskälle että jaaha ootko taas huoran kanssa mielummin kun meidän jnejne kaikkee ja kun ekoja kertoja naisystävää näin niin olin sille varmaan tosi vittumainen. Hävettää vieläkin mun teinikäytös varsinkin nyt kun he on ollu jo varmasti 10 vuotta yhdessä ja heillä menee tosi hyvin ja naisen pojat (suunnilleen mun ikäsiä) on tosi kivoja ja ollaan vähän kun uusioperhe vaikka lapset ollaankin jo aikuisia.
[/quote]
Itselläni vähän samanlainen tilanne kuin sun äitipuolellasi. Mieheni tytär oli vasta 15v kun suhteemme alkoi ja hän oli todella katkera isälleen ja minulle. Pari vuotta myöhemmin tyttö halusi muuttaa luoksemme ja vaikka välillä oli vaikeaa, en kanna ollenkaan kaunaa tytölle alkuaikojen huonosta käytöksestä minua kohtaan.
[/quote]
Kuulostat tämän asian suhteen sellaiselta äitipuolelta, jollaisia toivoisin olevan enemmän.
Olin siinä 10v paikkeilla, kun vanhempani erosivat. Hämmennyin, sillä he eivät ikinä antaneet aihetta ajatella eroa, sillä harvoin näin heidän riitelevän. Rakkaus vain taisi kuolla. Teini-ikään tullessani osoitin mieltä, huitelin ties missä ja dokasin. Tätä perus kapinointia, vaikka ero oli todella tyyni ja molemmat käyttäytyivät aina asiallisesti. Olen läheisempi molempien vanhempien kanssa, ja ihmettelen suuresti miten kaksi niin erilaista ihmistä koskaan päätyivät edes yhteen, heh. Isäni on uusissa kihloissa ja äitilläni menee myös hyvin. Aluksi se oli toki todella hämmentävää ja en osannut käsitellä asiaa, joten se purkautui kiukkuna.
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 11:39"]
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 11:21"]
Veikkaan, että nämä, joihin ero ei vaikuttanut mitenkään, ovat myös itse eronneita ja uusperheen jäseniä.
Kannattaisi lukea alan tutkimuksia. Tai vaihtoehtoisesti kysyä 100 lapselta, miltä vanhempien ero tuntuu. 90 pitää sitä kamalana asiana, kuusi pajattaa äitinsä mielipiteitä aivopestyinä ja neljä kokee helpotusta . Tutkimuksissa jopa ne lapset, joiden elämäntilanne on huomattavasti parantunut ja helpottunut eron myötä, kokevat eron raskaana tai ainakin mullistavana. Helpotuskin tuo esiin tunteita, usein niitä, jotka on tukahdutettu pelon takia.
Iso osa erolapsista kuvailee eroa pahempana kuin läheisen kuolemaa. Eikö jo se kerro jotain? On jotenkin säälittävää, että aikuiset ihmiset eivät kykene myöntämään, että voivat omilla itsekkäillä toimillaan satuttaa lapsiaan erittäin pahasti. Mieluummin vain vakuutellaan, että ero on asia siinä missä vaikkapa lounaan syöminen eikä vaikuta mitenkään.
[/quote]
Ja nämä vanhempiensa "erosta traumatisoituneet" taitavat olla muutenkin vähän alttiita kaikennäköisille ongelmankeräämisille. Syitä paskaan jamaan etsitään mieluummin vaikka vanhempien erosta, kuin omasta käytöksestä tai itseaiheutetusta elämäntilanteesta.
[/quote]
Ei se, että sanoo vanhempien eron olevan suuri mullistus, tarkoita, että pitäisi eroa syynä kaikkiin elämässä tapahtuviin ikäviin asioihin. Ei se välttämättä edes tarkoita, etteivätkö vanhemmat saisi erota. Toisille ero on asia, joka pitää käsitellä, jottei se aiheuttaisi myöhemmin ongelmia.
Jos vanhemmat hyssyttelevät eroa ja hokevat kaiken olevan hyvin eivätkä ole valmiita hyväksymään sitä, että ero voi olla lapselle järisyttävä kokemus ja että myös lapsen on käsiteltävä ja kipuiltava ero siinä missä eroavien vanhempien, ovat eväät vähän heikot.
Usko tai älä mutta joskus mainitsemasi paska jama helpottaa, kun saa lapsuudenaikaiset paskat käsiteltyä. Eron tai muun vastaavan vaikutusta ei pitäisi vähätellä, mutta toki aikuisella (erolapsella) on velvollisuus itse prosessoida traumojaan, jos kokee niiden vaikutuksen liian voimakkaana.
Vanhempani erosivat kun olin 12. Se ei itsessään ollut niin kamalaa, mutta kun äitini ei osannut hoitaa tilannetta kypsästi vaan kun isä oli tulossa kotiin, ei päästänyt häntä sisälle ja alkoi möykkäämään kuin sikaa olisi tapettu. Paikalle piti totta kai kutsua poliisit, voi sitä häpeän määrää.
Äitini oli myös ennen eroa treffaillut toisen miehen kanssa, joka tuotiin näytille n. viikko eron jälkeen. En tietenkään ollut siihen valmis vielä silloin. En varsinkaan kun mies tuli meidän kotiimme, jossa olimme asuneet isäni kanssa, arvostelemaan minua ja valittamaan esim. kuinka hänen lapsensa osasivat minun iässäni jo kokata ja siivota, vaikka ei tiennyt että olin intohimoinen kokki. En myöskään kestänyt sitä, että joku tuli kotiimme latelemaan uusia sääntöjä ja komentamaan minua, enkä sitä, että äitini esitti hänen seurassaan niin kultaista ja hyvää äitiä kun voi olla.
Myöhemmin, teininä, oireilen pakko-oireisen häiriön kautta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En mitenkään. Elämä oli koko lapsuuden ajan viinaa, riitaa ja väkivaltaa ja sen myötä hirveää häpeää kotioloja kohtaan, vieläkö olisi pitänyt oireilla, kun se helvetti päättyi? Eron myötä asiat paranivat väliaikaisesti kunnes äiti otti itselleen samanlaisen juopon, väkivaltaisen hullun kuin isänikin. Onneksi isän luo pääsi pakoon, siellähän oli jo rauhallista kännäystä katseltavana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 11:21"]
Veikkaan, että nämä, joihin ero ei vaikuttanut mitenkään, ovat myös itse eronneita ja uusperheen jäseniä.
Kannattaisi lukea alan tutkimuksia. Tai vaihtoehtoisesti kysyä 100 lapselta, miltä vanhempien ero tuntuu. 90 pitää sitä kamalana asiana, kuusi pajattaa äitinsä mielipiteitä aivopestyinä ja neljä kokee helpotusta . Tutkimuksissa jopa ne lapset, joiden elämäntilanne on huomattavasti parantunut ja helpottunut eron myötä, kokevat eron raskaana tai ainakin mullistavana. Helpotuskin tuo esiin tunteita, usein niitä, jotka on tukahdutettu pelon takia.
Iso osa erolapsista kuvailee eroa pahempana kuin läheisen kuolemaa. Eikö jo se kerro jotain? On jotenkin säälittävää, että aikuiset ihmiset eivät kykene myöntämään, että voivat omilla itsekkäillä toimillaan satuttaa lapsiaan erittäin pahasti. Mieluummin vain vakuutellaan, että ero on asia siinä missä vaikkapa lounaan syöminen eikä vaikuta mitenkään.
[/quote]
Oletko sosionomi (AMK) vai muuten vain tiedät meitä paremmin, miltä meistä tuntui?
En mitenkään. Se oli onnenpäivä. Ei tarvinnut enää herätä tappelun ääniin,katto juopottelua ja kuunnella huutoa.
Sitä onnea kesti viikon,sitten mutsi rupesi elämään villiä sinkkuelämää. Kävi kotona kun kävi ja minä huolehdin pikkusiskosta.
Otti sitten juopon narsisti ukon ja sama meno jatkui kuin isäni kanssa,paitsi että isäpuoli hakkasi myös meitä lapsia. Äitini myös alkoholisoitui.
Mentiin niin sanotusti ojasta allikkoon.
Tuo viikko minkä sain elää huoletonta lapsuutta on paras muistoni lapsuudesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin 5v. Oireilin monta vuotta, itkin koulussa tai oikeastaan missä vaan. En osannut selittää syytä. Ikävöin jatkuvasti isääni enkä pystynyt puhumaan esim puhelimessa. Vetäydyin ja tulin ujommksi. Näiden seurauksena tulin koulukiusatuksi ja yksinäiseksi. Yläasteella aloin käyttäytymään melko normaalisti, sain kavereita ja olin iloinen ja reipas.
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 13:01"]Olin 5v. Oireilin monta vuotta, itkin koulussa tai oikeastaan missä vaan. En osannut selittää syytä. Ikävöin jatkuvasti isääni enkä pystynyt puhumaan esim puhelimessa. Vetäydyin ja tulin ujommksi. Näiden seurauksena tulin koulukiusatuksi ja yksinäiseksi. Yläasteella aloin käyttäytymään melko normaalisti, sain kavereita ja olin iloinen ja reipas.
[/quote]
Lisään vielä että kävin tämän itkemisen vuoksi juttelemassakin jossain kallokutistajalla, sillon ala-asteella ollessani, mutta en kyllä muista siitä olleen hyötyä koska istuin siellä vaan aina hiljaa. En halunnut siis puhua.
Lisäksi kärsin päivittäisistä päänsäryistä ja "päänsäryistä".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei mulla ollut oikeutta oireilla mitenkään. Kaikki olisi vain mennyt tosi vaikeaksi, jos olisin ruvennut oireilemaan.
Minä kyselin, miksi se ero oli kamalaa, ihan omien lasteni vuoksi, jotka olivat +-10 eron aikoihin. Lapseni kun nyt, 5 v jälkeen päin, vain kohauttelevat olkapäitään, eivätkä osaa sanoa, oliko kamalaa vai ei. Haluaisin tietää tuntemuksia, jotta ymmärtäisin omia lapsiani.
Meillä mies vaihtoi minut lennosta toiseen, tuli minulle ihan puun takaa. Ei siis ollut riitoja tms.
sen lapset ovat sanoneet, että eivät halua luopua vuoroviikkosysteemistä, kun olen kysynyt. Eikä halua muuttaa tämän hetken tilannetta, mutta kiva ois päästä pääkoppaan eron aikoihin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tottakai vanhempien ero vaikuttaa lapseen, koska elämä muuttuu, ja mullistuu. Mutta siltikin se ero on joissakin tapauksissa se parempi ratkaisu. Kuka väitti että on se on samanlainen tapahtuma kuin lounaalla käynti? Se on myös yleensä iso asia ja tapahtuma vanhemmille jotka eroaa. Mutta ei se siltikään tarkoita että hampaat irvessä on pysyttävä yhdessä jos homma ei vain pelitä. Yleensä nämä erot on kuitenki ajateltu jo aika loppuun asti ja tarkkaan harkittu ennenkuin siihen lähdetään. Jolloin paljon muuta vaihtoehtoa enää ole jäljellä. Kyllä se on iso päätös ja vaikuttaa todella paljon kaikkiin. Mutta usein se on myös siinä tilanteessa se parhain ratkaisu, vaikka se kuinka vaikuttaisi negatiivisesti lapsiin. Väitän että onnettomat vanhemmat ja kireä ja vihainen ilmapiiri kotona vaikuttaa myös negatiivisesti lapsiin ja on jopa pahempi tilanne kuin rauhan saaminen eron jälkeen..
Olin jo 19-vuotias kun erosivat, mutta se oli pelkästään helpotus. Eron olisi pitänyt tapahtua ainakin 10 vuotta aikaisemmin.
Se oli parasta mitä minulle on tapahtunut. Olin valtavan helpottunut. Isäni oli väkivaltainen juoppo.
[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 11:21"]
Veikkaan, että nämä, joihin ero ei vaikuttanut mitenkään, ovat myös itse eronneita ja uusperheen jäseniä.
Kannattaisi lukea alan tutkimuksia. Tai vaihtoehtoisesti kysyä 100 lapselta, miltä vanhempien ero tuntuu. 90 pitää sitä kamalana asiana, kuusi pajattaa äitinsä mielipiteitä aivopestyinä ja neljä kokee helpotusta . Tutkimuksissa jopa ne lapset, joiden elämäntilanne on huomattavasti parantunut ja helpottunut eron myötä, kokevat eron raskaana tai ainakin mullistavana. Helpotuskin tuo esiin tunteita, usein niitä, jotka on tukahdutettu pelon takia.
Iso osa erolapsista kuvailee eroa pahempana kuin läheisen kuolemaa. Eikö jo se kerro jotain? On jotenkin säälittävää, että aikuiset ihmiset eivät kykene myöntämään, että voivat omilla itsekkäillä toimillaan satuttaa lapsiaan erittäin pahasti. Mieluummin vain vakuutellaan, että ero on asia siinä missä vaikkapa lounaan syöminen eikä vaikuta mitenkään.
[/quote]
Ja nämä vanhempiensa "erosta traumatisoituneet" taitavat olla muutenkin vähän alttiita kaikennäköisille ongelmankeräämisille. Syitä paskaan jamaan etsitään mieluummin vaikka vanhempien erosta, kuin omasta käytöksestä tai itseaiheutetusta elämäntilanteesta.