Asiat elämässä sotkenut - kaikki ohi..

Ja ei, ei sääliä.ei yhtään.

Kun luen nyt päiväkirjaa, en muista suurinta osaa esim: menneestä vuodesta.. Osan muistan ihan selkeästi.. Kai se on parasta että annan edes lapsille kunnon elämän isänsä kanssa. En ymmärrä miten tilanne on päätynyt tähän :(

[quote author="Vierailija" time="19.02.2015 klo 12:56"]

Oikeasti vaadi nyt hoitoa :( ystäväni tappoi itsensä kun taisteli pitkään tuon sairauden kanssa eikä lääkitystä saatu kohdilleen millään. Kaikki vaiheet mihin hän vaipui ja kävi läpi, oli järkyttävää katseltavaa. En ymmärrä miksei tuota sairautta oteta vakavasti.

[/quote]

Minun on nyt pakko sanoa että viestisi on ristiriitainen. Käsket AP:n hakea hoitoa ja vaikka ystäväsi tappoi sen seuraksena itsensä. Minä voin hoitoa "etsineenä" kertoa että se luo hirveän turvattomuuden tunteen kun edes kukaan ammattilaisistakaan ei ymmärrä tätä sairautta vaan se hoito nimenomaan on arvailua. Esim. lääkkeen kanssa ja huonolla tuurilla mikään ei sovi. Myönnän toki että vedän joskus hernepellon nenääni kun näen aina näitä "mene hoitoon"-kommentteja, kuin henkilö itse ei olisi jo asiaa ajatellut.

Ja ap...ei ole mitään syytä vetää poliisia mukaan. Kukaan ei hyötyisi siitä mitään. Sinulla on tällä hetkellä niin monta "ongelmaa" käsissäsi että ehkä sinun kannattaisi vähän listata tapahtuneita asioita. Ensin koet surua lasten menetyksestä, sitten miehen potentiaalisista suhteista ja toisaalta vahingoista mitä olet aiheuttanut muille. Jopa normaali menisi tällaisesta stressistä sekaisin ja ehkä sinun oireilusi nimenomaan on pahentunutkin sen takia. Kehtaan kyllä langettaa hieman vastuuta lähipiirillesikin tässä koko skenaariossa. Vaikka bipolaarisuus on huonosti tunnettu sairaus, niin se on sairaus. Ja jos sinä olet heidän vähättelynsä takia päässyt asemaan jossa kykenit sotkemaan asioita, niin yhtä kaikki se on myös heidän vikansa. Sinähän sanoit että heille mt-ongelmia ei ole olemassa tai ne ovat tekosyitä. Näin ollen on heidän vikansa myös, jos he sulkevat tahallaan silmänsä tosiasioilta. Et ole vastuussa heidän typeryydestään. 

Palaten vielä bipohäiriöön, niin tärkein "parantaja" ja tasoittaja on stressittömyys ja stressinhallinta. Siksi ei ole ihmekään että menet tuhatta ja sataa nykyisellä elämäntilanteellasi. Lähipiirisi valitettavasti saattaa myös itse olla stressitekijä.

-14

Ap, tuhat euroa ei ole mitään. Minä pelasin pahimpina aikoina talomme, 90 000 e velat, avioliitto meni jne. Se on vain rahaa. Niin kauan kun et ole tappanut ketään, kaikki on korjattavissa.

Ihminen rakas, älä tee itsellesi mitään peruuttamatonta. Sinulla on vain tämä yksi elämä ja lapsillasi vain yksi äiti. Kaksisuuntaisen kanssa voi elää aivan täysin hyvän elämän, kunhan hoitotasapaino löytyy. Seurasin vierestä tuosta sairaudesta kärsivän ystäväni elämää, hyvin samanlainen tilanne kuin sinulla. Sukulaiset eivät laskeneet sairaudeksi lainkaan, mies otti eron ja lapset, velkaa oli niin perkeleesti jne. Hän heitti lopulta henkensä sairauden takia. Meitä jäi aikalailla monta kaipaamaan, etunenässä omat lapset. Ei todellakaan helpottanut kenenkään elämää kuolemansa, valtava ikävä jäi. Kamala trauma lapsille, varmasti paljon pahempi kuin elämä sairaan äidin kanssa olisi ollut. Ja äiti olet sinäkin silti, vaikka lapset isällään asuisivat, sitä ei voi kukaan sinulta viedä! Sinä olet tärkeä ja arvokas, pyydän, ettet luovuttaisi. <3

Viestit ovat olleet niin helppoja lukea, että yritin tosissani hakea uudelleen apua. Sitä ei kuitenkaan helposti saa ja monen mielestä minulla on oma ongelma, joka pitää selvittää itse. Mieheni toi eilen lastenhuoltajuuspapereita, hän hakee yksinhuoltajuutta. Tavarat hän on myös jakanut. Sukulainen, jolle aiheutin hirveät velat, ei pysty edes puhumaan minulle (en ihmettele), vanhempani häpeävät minua. Mieheni suku on kääntänyt kokonaan selkänsä. Te, jotka yrititte auttaa - ystävänne ja perheenne saavat olla teistä ylpeitä ja onnellisia. Minäkin olisin. Tiedän vain etten enää millään jaksa, on minun aikani lähteä pois. Tämä sairaus ja miten se muutti minua, oli kuin helvetin kirous, pahin mahdollinen. Älkää koskaan kääntäkö selkäänne sille joka tätä sairastaa.. Olette hyviä ihmisiä, toivon teille kaikkea hyvää.
Ap

AP, soita valtakunnalliseen kriisipuhelimeen numerossa 0101 95202 NYT HETI! Ennen kuin teet mitään peruuttamatonta.

Kirjoitin eilen kirjeet kaikille läheisilleni. Kaikille tärkeille ihmisille. Pyysin anteeksi tekemisiäni ja kiitin siitä, että ovat olleet elämässäni ja tuoneet siihen paljon hyvää, tehneet siitä elämisen arvoista. Kirjoitin myös kirjeen, heille ketkä kysyvät "miksi". Tämä sisälsi kaiken tuskan sairaudesta ja salaisuudet joita olen pitänyt sisälläni. Näiden kirjoittamisen jälkeen tiesin jo, että nyt on pakko lähteä. En tiedä miten, mutta minä soitin kriisipäivystykseen. Olen puhunut ties kuinka ja kauan, itkenyt, jopa ne kirjoitetut kirjeet märäksi. Muistan puhelun jälkeen levollisen olon ja minä nukahdin. Tänään lähetin "miksi" kirjeen ihmiselle, joka on minulle erittäin läheinen ja jonka pitäisi olla psykiatrinen sairaanhoitaja. Ihminen joka minut tuomitsi ja tuomitsee edelleen. Toivottavasti hänen silmänsä avautuvat, tämä sairaus ei ole helppoa ja ainut tie tuntuu olevan hautaan. Selitin (ex) miehelleni käytöstäni. Hän ei ymmärrä. Eikä kuuluma voisi ymmärtää vaikka haluaisikin, koska olen tehnyt hänen perheenjäsenelleen jotain anteeksi antamatonta. Hän ei silti vihaa minua. Mutta ei koskaan voi jatkaa suhdetta, koska perhe painosti eroon. Valittavana olin siis minä tai hänen sukunsa.. Valinta ei ollut vaikea. Olen edelleen täällä ja taas mietin miksi. Jos tästä oikeasti selviän, ei mikään voi enää minua nujertaa.. Ei koskaan. Ei ikinä.
Ap

Googlettele ja hae sitä kautta vertaistukea. Löydät lukuisia tarinoita ihmisistä jotka ovat käyneet tuon läpi ja selvinneet.

Hei ap. Mulla täsmälleen sama tilanne. Haluaisin vain pois. 

Hei 42 - kiinnostaisiko vaihtaa ajatuksia sähköpostitse jos laitan tähän omani? :)
Ap

[quote author="Vierailija" time="18.02.2015 klo 22:58"][quote author="Vierailija" time="18.02.2015 klo 22:46"]

En vain näe enää valoa missään. Olen menettänyt kaiken. Mieheni, ystäväni, sukulaiset.. Lapset lähtevät miehen mukana, Se on ymmärrettävää. Mietin että olisiko parempi kaikille että olisin poissa? Lapset ovat vielä pieniä, he aikanaan unohtavat. Mieheni ehtii saada rinnalleen vielä ihmisen jota rakastaa. Ehkä hekin, joiden elämän olen pilannut, pääsevät rakentamaan sitä uudelleen kun en olisi enää täällä. Kenenkään ei tarvitsisi enää pelätä, mitä teen seuraavaksi. Sain jo 2 mahdollisuutta mieheltäni muuttua, mutta en ole muuttunut. Olen edelleen tehnyt ihan hirveitä asioita (lähinnä rahaan liittyen, ja usein myös pilannut muutaman muun raha-asiat). Eniten mietin että en haluaisi lähteä niin, että arkkuun ei jäisi kuin pelkkä kasa. Haluaisin olla vielä ihmisen näköinen..

[/quote]

Lapsille äiti on tärkeä, vaikka tämä ei olekaan näkösällä. Pitäisköhän sinun hetkeksi repäistä itsesi kaikesta irti hetkeksi(vaikka tämä periaatteessa voi olla huonokin neuvo bipolle) ja katsoa asioita uudesta perspektiivistä. Minä ymmärrän tuota itsetuhoisuutta. Voin helposti kuvitella itseni samaan rooliin. Koet niin paljon syyllisyyttä ettet edes usko olevasi elämän arvoinen. Katso asiaa tältä kantilta: Sinä olet sairas ja olit tuolloin sairas. Se mitä tapahtui ei ollut täysin sinun vikasi. Myös ihmisillä, jotka ovat olleet kanssasi tekemisissä, omaavat tietyn vastuun valinnoistaan ja tekemisistään. Minä olen hassannnut äidiltäni 10 000 euroa, mutta maksan sen sitten takaisin kun olen terveempi ja saan tienattua kyseisen summan.
[/quote]

Joo, jos AP:tä oikeasti kaduttaa, ja haluaa korjata tilanteen hän tekee sen eteen jotain konkreettista. Kai sä maksat varastamasi takaisin? Vai ootko sellainen nahjus että syytät vaan sairauttasi ja jatkat itsesäälissä rypemistä? Julmaa, mutta iso osa ongelmista johtuu siitä että valehtelee itselleen.

[quote author="Vierailija" time="18.02.2015 klo 22:43"]

Täällä oikeastaan samoissa ongelmissa kieriskelevä. Joskin en ole aiheuttanut peruuttamatonta vahinkoa läheisilleni, koska niitä ei ole, mutta pientä vahinkoa vieraille ihmisille. Jotka ovat olleet väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta jotain peruuttamatonta olen tehnyt omassa elämässäni ja pohdinkin miten saan asian korjattua - edes joten kuten. Minulla on vieläpä kaksisuuntaisen lisäksi ptsd joten lujaa mennään ja kovaa. En koe että terapiasta on hyötyä eikä siitä oikeastaan ole sitä ollutkaan. Tavallisten ihmisten ajatus maailma on niin kaukana ja ammattiväkikin keskittyy enemmän omien hoitotyylien hiomiseen kuin minun kuuntelemiseeni. Eivätkä he pysty tukemaan minun konkreettisten ongelmien kanssa, jotka ovat ehkä voimakkain mt-ongelmien aiheuttaja. Yritä tässä sitten pärjätä normaalien ihmisten kanssa kun vaaditaan kymmenkertaa enemmän että onnistuu eikä sekään aina riitä.

[/quote]

Voin kuvitella ymmärtäväni jotain siitä millaista sulla on, mulla samantyyppinen tilanne. (Siis elämäntilanteesta tai asioista en tietenkään tiedä, elämämme voivat olla hyvin erilaisia tietysti, mutta kuvasit asioita tavalla joka sopii tosi hyvin omiin kokemuksiini.)

Jatka vaan, sulla on lapsiakin. Ei meistä kukaan ole täydellinen. Monia asioita voi korjata, kun ottaa pienin askelin ja asia kerrallaan. Jos mietit vaan pahoja tapahtumia ja kaikki kaatuu niskaan, niin asiat näyttää toivottomalta. Se ei tarkoita, että näin oikeasti on, vaikka siltä tuntuukin nyt. Läheiselläni on sama sairaus ja aika vaikea taudinkuva. Silti hyviä juttuja on enemmän, kuin huonoja. Opettele hyväksymään itsesi, älä rakenna kulisseja.

Miten pääsisin eteenpäin? Olen kuitenkin sotkenut muutaman todella läheisen elämän, aiheuttanut yhdelle masennuksen ja hirvittävät raha-vaikeudet?
Ymmärrän täysin että mies ei halua enää jatkaa ja haluaa lapset itselleen. Nyt on taas menossa "kausi" kun yritän selvittää mitä on tapahtunut, hoidan asioita kuntoon ja kadun kaikkea. Tiedän jo nyt että kohta mennään kovaa ja korkealle, sieltä kun tullaan alas niin haudon itsemurhaa ja tietoisesti aiheutan itselleni tuskaa (fyysistä kipua). Tämän olen käynyt läpi jo miljoona kertaa..

Ap siis oli tuo 5.

Saatko asianmukaista hoitoa? Juuri sinulle sopivien lääkkeiden löytyminen voi olla monen kokeilun takana, mutta kannattaa sitkeästi yrittää. Ja kognitiivisesta terapiasta on paljon hyötyä, oppii ennakoimaan huonoja kausia ja toimimaan niin, ettei ihan katastrofaaliseksi pääse. 

Terapia auttaa myös noiden syyllisyyden tunteiden käsittelyssä. Koeta jaksaa saada itsesi parempaan kuntoon. Et ole sairautta itsellesi valinnut! Voimia!

Sinun täytyy tehdä niitä asioita mistä pidät. Niitäkin mitä olet jättänyt tekemättä. Tarvitset uuden kipinän elämään, ehkä uuden ihmisen.

Täällä oikeastaan samoissa ongelmissa kieriskelevä. Joskin en ole aiheuttanut peruuttamatonta vahinkoa läheisilleni, koska niitä ei ole, mutta pientä vahinkoa vieraille ihmisille. Jotka ovat olleet väärässä paikassa väärään aikaan. Mutta jotain peruuttamatonta olen tehnyt omassa elämässäni ja pohdinkin miten saan asian korjattua - edes joten kuten. Minulla on vieläpä kaksisuuntaisen lisäksi ptsd joten lujaa mennään ja kovaa. En koe että terapiasta on hyötyä eikä siitä oikeastaan ole sitä ollutkaan. Tavallisten ihmisten ajatus maailma on niin kaukana ja ammattiväkikin keskittyy enemmän omien hoitotyylien hiomiseen kuin minun kuuntelemiseeni. Eivätkä he pysty tukemaan minun konkreettisten ongelmien kanssa, jotka ovat ehkä voimakkain mt-ongelmien aiheuttaja. Yritä tässä sitten pärjätä normaalien ihmisten kanssa kun vaaditaan kymmenkertaa enemmän että onnistuu eikä sekään aina riitä.

Kannattaa hankkia Richard Wisemanin Revi tämä kirja. Vielä kun on mahdollisuus..