Stressaantunut maisteri; Onko vika minussa vai työelämässä?

Olenko ainoa laatuani, kun tuntuu siltä jatkuvasti? Olen kolmikymppinen, akateemisessa ammatissa (viestintätehtävät) oleva nainen, ja minusta tuntuu, että ajatukseni ovat todella kummallisia ja minulla on kummallisia ura-ongelmia! Yritän hieman kuvata tuntemuksiani:



- Maailma ja työelämä pyörii täysin epäolennaisten asioiden ympärillä. Kaikkein tärkeintä on mielestäni omien lasten (tai lasten ylipäänsä) hoito ja rakkauden antaminen, mutta ainakin akateemisessa maailmassa esim. hoitovapaita pidetään pikemminkin hävettävinä ajanjaksoina, jolloin ei kehity ammatillisesti, joten niitä pitää olla mahdollisimman vähän. Olen kuitenkin myös yliopiston, koulutuksen, työnteon jne. vankkumaton kannattaja, jos näin voi sanoa, mutta ihmettelen, miten näillä areenoilla suhtaudutaan ns. elämän perusasioihin.



- Olen ollut koko elämäni varsin " hyvä" koulussa ja yliopistossa ja olen saanut kiitosta, joitakin taitojani (esim. kielissä) on pidetty hyvin poikkeuksellisina. Kuitenkin minusta tuntuu, että en oikein osaa mitään. Ehkä se osaaminen on niin epäkonkreettista, että sitä ei osaa mieltää. Tutkintoni (YTM) on todella huono, koska se on niin yleinen ja hajanainen.



- Kaikki mikä nyt kuitenkin mielestäni minulta sujuu, tai jossa saan sinänsä jopa erinomaisia tuloksia, pitää nykymaailmassa tehdä sellaisella tahdilla, että kognitiiviset kykyni tai jaksamiseni ei kerta kaikkiaan pysy perässä. Jos saan tehdä vähän hitaammin, saan useimmiten hyviä tuloksia aikaiseksi. Mutta kun oletetaan, että työntekijä pystyy työpäivän aikana tekemään tuhat asiaa ja vielä olemaan sosiaalinen ja hymyilevä! Tuntuu, että maailma on kouluajoistani muuttunut todella paljon ja paljon raaempaan suuntaan. Tämä ei siis ole pelkästään vanhojen työntekijöiden ongelma, vaan nuoremmatkin voivat kärsiä samasta asiasta!



- Aikapulan kruunaa se, että lapsen saatuani koen suht. älyllisen päivätyöni hyvin vaikeaksi, koska päässäni pyörii liikaa asioita. En saa työvaihdetta pois työpäivän jälkeen, vaan olen kireä ja stressaantunut kaikesta päivän kaaoksesta. Tuntuu ylivoimaiselta raahautua taas uuteen päivään, jossa pitää olla skarppina ja tehokkaana valmiina omaksumaan uusia asioita ja tietoja (eikä työaika tosiaankaan riitä, vaan pitäisi lukea papereita käytännössä iltaisinkin, jos haluaa menestyä). Työaika sinänsä on ok - mutta mielestäni missään ei oikein puhuta tästä toisesta puolesta, eli henkisestä väsymisestä tai viriketulvasta, jonka kanssa äiti (tai isä) joutuu taistelemaan lähes joka päivä. Ei ne työtunnit (pelkästään) vaan ne työasiat!



Siksi, kaiken maisterintutkintoni, lahjakkuuteni, tiedonhaluni ja kunnianhimoni hyläten olenkin alkanut vakavasti harkitsemaan kotiin jäämistä, siis kotiäidiksi. Siinä ei ainakaan tarvitse revetä täysin eri elämänalueille ja joka suuntaan, ja kaikella mitä teen, on tärkeä merkitys.



Tässä tuli nyt useita vähän erilaisia asioita, mutta haluaisin kuulla, herääkö näistä joitakin ajatuksia, joista voisi jatkaa keskustelua.