En usko iskuiseen ystävyyteen

Niin. En vaan voi uskoa. Elämäni aikana minulla ei ole ollut montaa kunnollista ystävyyssuhdetta. Kavereita on välillä ollut, mutta minut on aina hylätty heti kun minuun on kyllästytty. Kun en ole ollut tarpeeksi hauska, tarpeeksi tyylikäs tai tarpeeksi cool. Kun olen ollut erilainen kuin pitäisi olla. Enää en edes tiedä mitä olen. En uskalla olla oma itseni.

Olen aina ollut tosi ujo ja se on haitannut huomattavasti sosiaalista elämääni. Hiljaisena on vaikea pysyä muiden mukana. Ala-asteella minua alettiin kiusaamaan. Yritin aluksi puolustautua ja kerroin opettajille yms. mutta siitä ei ollut mitään apua. Yläasteella tilanne paheni ja menetin vähäisetkin kaverini. Nykyisin minulla on kaksi hyvää ja tärkeää ystävää, mutta silti pelkään menettäväni heidät. Olen kai liian tottunut tulemaan jätetyksi.

Miksi ystävyyden pitää olla niin vaikeaa? Kaikesta on vain jäänyt äärimmäisen surkea itsetunto, huonommuuden tunne, hylätyksi tulemisen pelko, fobioita, ahdistusta fyysisine oireineen ja sosiaalisia vaikeuksia. En voi myöskään luottaa keneenkään. En ystäviini enkä itseeni. Nyt olen siis 21v.

Tuntuu niin tukahduttavalta olla aina se nobody. Kunpa osaisin rohkaistua ja saisin itsetuntoni takaisin. Olen yrittänyt, mutta en pysty.

Kai se on vain näillä mentävä. Olen kuitenkin iloinen siitä, että minulla on edes ne kaksi rakasta ystävää elämässäni, joiden seurassa voin olla (lähes) oma itseni ja joihin voin (melkein) luottaa. Silti menneisyys painaa mieltä ja vaikuttaa nykyisyyteen. Voinko vain unohtaa sen?

Anteeksi valitukseni, mutta teki ihan hyvää kirjoittaa omat ajatukset tänne. Onko siellä sielunsiskoja tai -veljiä? :)