Lue keskustelun säännöt.
Mitä tää on? Ikävöin "vieraita" ihmisiä?
12.02.2015 |
Mikä mua vaivaa, en ite tiedä yhtään mistä tää kaikki johtuu. :|
Eli siis ikävöin ihmisiä, joita en periaatteessa edes tunne, jotka ei kuulu mun elämään ja tiedän et on ihan typerää kaivata ja ikävöidä, silti vaan ne tunteet nousee pintaan.
Kävin lokakuusta tammikuun loppuun 2x viikossa hierojalla, koska selkä oli paskana. Hieroja oli tosi mukava, juteltiin aina niitä näitä. Hiukan avattiin omaa elämää, mut ihan pinnallisesti. Välit oli ihan neutraalit. Kun käynnit loppui, niin mun sisälle jäi jotenki kauhee ikävä, vaikka en edes haluaisi tavata tätä hierojaa enään. Silti ikävöin ja itkin. Nyt olen päässyt "yli", mutta mietin edelleen et miksi jään aina ikävöimään ihmisiä, joita en edes tunne. Toisena esimerkkinä viime vuonna kävin autokoulun loppuun, ja sama homma opettajan kanssa. Ikävöin pari viikkoa sen jälkeen kun asiat oli saatu hoidettua. Sama juttu tapahtuu aina, kun tapaan joitan ihmistä ajan x, ja sen jälkeen tiedän etten enää näe/tapaa sitä. Mistä vois johtua? Hävettää tunnustaa tää, en ole koskaan sanonut tästä kellekään. :| Ja sis parin viikon "ikävöinnin" jälkeen en edes tajua miks oon iteky ja kaivannut, vaan se tuntuu ihan tyhmältä. Mulla on ystäviä, perhe ja ihanat työkaverit, ja elän/olen onnellinen siitä mitä mulla on. En ole masentunut tai vastaavaa. Tää "tapa" on ollut mulla ihan tosi kauan, muistan ku jo about 10-v kaipailin hammaslääkäriäni( joka oli aina tosi ilkeä). Lapsuuskin oli onnellista ja hyvää, en ymmärrä mistä tällainen voisi kummuta?
Onko jotenki sairasta? Epänormaalia? Olen ihan ymmälläni tästä reagoinnistani. Osaisko joku analysoida mun hulluusasteen? :D
N21
Kommentit (28)
Ihana että löytyy muitakin. :) ja siis just toi että ikävöi jotain ihan kummallista kohdetta, kuten tuo mun hammaslääkärikin. Oikeesti, se oli tosi ilkeä aina, kovakouranen, sano törkeesti. Ja kun se vaihtui niin itkin sen perään.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Eli jotenkin kiinnyt ihmisiin tavallista herkemmin. Vai saatko näiden ohmisten kanssa jonkinlaisen connectionin, henkisen kontaktin?
Jos Toinen ihminen ei herätä mitään tunteita, niin ei hänen peräänsä sitten itke.
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 11:26"]Eli jotenkin kiinnyt ihmisiin tavallista herkemmin. Vai saatko näiden ohmisten kanssa jonkinlaisen connectionin, henkisen kontaktin?
Jos Toinen ihminen ei herätä mitään tunteita, niin ei hänen peräänsä sitten itke.
[/quote]
Ei ne herätä mitään erityistä mussa. Esim tuo autokouluopettaja, mukava mies, juteltiin niitänäitä, mut ei mitään sen kummempaa. Ei oltu läheisiä, pikemminkin hyvänpäiväntuttuja. Ja kuitenki ikävöin jälkikäteen.
Ap
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 11:31"]
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 11:26"]Eli jotenkin kiinnyt ihmisiin tavallista herkemmin. Vai saatko näiden ohmisten kanssa jonkinlaisen connectionin, henkisen kontaktin? Jos Toinen ihminen ei herätä mitään tunteita, niin ei hänen peräänsä sitten itke. [/quote] Ei ne herätä mitään erityistä mussa. Esim tuo autokouluopettaja, mukava mies, juteltiin niitänäitä, mut ei mitään sen kummempaa. Ei oltu läheisiä, pikemminkin hyvänpäiväntuttuja. Ja kuitenki ikävöin jälkikäteen. Ap
[/quote]
et kai kuitenkaan ihan kaikkia ikävöi? Vai ikävöitkö joka ikistä ihmistä? Jos et, niin jokin kiintymys siinä suhteessa on. Psykoanalyyttisesti esim se, että se ihminen on muistuttanut joltain osin äitiä tai isää.
Minä en kiinny vieraisiin ihmisiin, mutta arkipäivän tavaroihin :D Siis sellaisiin, joilla ei ole mitään erityistä tunnearvoa, mutta jotka ovat pyörineet nurkissa vuosikausia. Pari päivää sitten meni rikki ruma suolakippo, joka meillä oli ollut monta vuotta. Olen aina pitänyt sitä rumana, se ei ollut lahja keneltäkään rakkaalta, eikä sillä ollut muutakaan arvoa. Mutta itkin ihan hysteerisesti, tuntui kuin pala elämää ja menneisyyttä olisi kuollut sen mukana.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 11:31"]
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 11:26"]Eli jotenkin kiinnyt ihmisiin tavallista herkemmin. Vai saatko näiden ohmisten kanssa jonkinlaisen connectionin, henkisen kontaktin? Jos Toinen ihminen ei herätä mitään tunteita, niin ei hänen peräänsä sitten itke. [/quote] Ei ne herätä mitään erityistä mussa. Esim tuo autokouluopettaja, mukava mies, juteltiin niitänäitä, mut ei mitään sen kummempaa. Ei oltu läheisiä, pikemminkin hyvänpäiväntuttuja. Ja kuitenki ikävöin jälkikäteen. Ap
[/quote]
et kai kuitenkaan ihan kaikkia ikävöi? Vai ikävöitkö joka ikistä ihmistä? Jos et, niin jokin kiintymys siinä suhteessa on. Psykoanalyyttisesti esim se, että se ihminen on muistuttanut joltain osin äitiä tai isää.
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 11:33"]
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 11:31"]
[quote author="Vierailija" time="12.02.2015 klo 11:26"]Eli jotenkin kiinnyt ihmisiin tavallista herkemmin. Vai saatko näiden ohmisten kanssa jonkinlaisen connectionin, henkisen kontaktin? Jos Toinen ihminen ei herätä mitään tunteita, niin ei hänen peräänsä sitten itke. [/quote] Ei ne herätä mitään erityistä mussa. Esim tuo autokouluopettaja, mukava mies, juteltiin niitänäitä, mut ei mitään sen kummempaa. Ei oltu läheisiä, pikemminkin hyvänpäiväntuttuja. Ja kuitenki ikävöin jälkikäteen. Ap
[/quote]
et kai kuitenkaan ihan kaikkia ikävöi? Vai ikävöitkö joka ikistä ihmistä? Jos et, niin jokin kiintymys siinä suhteessa on. Psykoanalyyttisesti esim se, että se ihminen on muistuttanut joltain osin äitiä tai isää.
[/quote]
No miten olisi ihan vain se, että jotain ihmistä näkee säännöllisesti ja siitä tulee tapa, johon "kiintyy"? Tai ei varsinaisesti "kiinny", mutta tulee ikävä tapaa, johon on tottunut. Voisi kuvitella, että tällaisilla ihmisillä on muutenkin vaikeuksia muuttaa tapojaan ilman, että siitä tulee jonkinasteista ahdistusta. Onko näin, ap?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkin jäin ikävöimään tuttua labrahoitajaa ja lapsen neuvolatätiä, kun muutettiin toiselle paikkakunnalle. Minusta se on ihan normia :)
Olisiko sulla kuitenkin lapsuudessa joku erokokemus joka jollain tavalla vaikutta reagointiisi? Ei mitään se ihmeellisempäää kuin esim. päiväkerhon, päivähoidon tai jonkin harrastuksen loppuminen? Pieni lapsikin usein kiintyy kovasti kavereihin ja hoitotäteihin ja kun "ero" sitten tulee se on usein varsin lopullinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No miten olisi ihan vain se, että jotain ihmistä näkee säännöllisesti ja siitä tulee tapa, johon "kiintyy"? Tai ei varsinaisesti "kiinny", mutta tulee ikävä tapaa, johon on tottunut. Voisi kuvitella, että tällaisilla ihmisillä on muutenkin vaikeuksia muuttaa tapojaan ilman, että siitä tulee jonkinasteista ahdistusta. Onko näin, ap?
[/quote]
.
Itse asiassa tykkään siitä, että tapoja muutetaan ja uudistetaan säännöllisesti. Olen aika helposti sopeutuva, ja enemmänkin ahdistaa, jos tietyt rutiinit on päällä liian kauan.
Ap
Ja siis nimenomaan tähän ikävöinnin syntymiseen tarvitaan "suhde", että näkee tätä ihmistä tietyn ajan, siis useammin kun vaan kerran. Lisänä ikävöityjen listaan, kaipailin myös yhtä bussikuskia, jonka kanssa myös rupateltiin silloin tällöin, hän ajo koulubussiani. Vaihto linjaa, ja sittemmin en enää nähnyt. Ja tääkin suhde oli ihan neutraali.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mäkin muuten kaipaan joitan tiettyjä bussikuskejakin tietyillä linjoilla, kun olen mennyt töihin - tai sitten jopa tiettyjä samoja naamoja, jotka monesti matkustivat juuri samalla bussilla aamuisin. :) Aloin tässä juuri miettiä lapsuuttani, niin olin todella paljon sukulaisteni hoidettavana, joten mummoni ja tätini olivat melkein yhtä läheisiä kuin omat vanhempani. Vanhempani myös reissasivat paljon, joten olin noin kolmevuotiaasta monesti parikin viikkoa mummolassa hoidossa.
Toisaalta minäkin kaipaan vaihtelua rutiineihin ja joskus aivan tarkoituksella haeskelen syytä muuttaa rutiineja. Nimittäin tykkään myös uusista virikkeistä ja ideoista ja nautin siitä, kun saan oppia tai kokea jotain (miellyttävää) uutta. T. #2
Onhan se tavallaan surullista aina, lopullisuus ja hyvästien jättö. Kun oikeasti tajuaa että tää on nyt viimenen kerta kun nään lukion keittäjän tmv. siinä tulee esiin se että elämä menee eteenpäin ja koko ajan jää jotain taakse. Elämän rajallisuus surettaa?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onko teillä kavereita? ihminen on "laumaeläin" ja kaipaa sosiaalista osaa elämäänsä. Ehkä teiltä puuttuu se, joka täyttää tämän osan ja jäätte kaipaanaa tätä "tuntematonta" kontaktia, koska se tuo mielihyvää ainakin hetkellisesti? Ehkä teidän pitäisi hankkia sisältöä elämäänne, kavereita, kumppani... ?
Se on taivasikävää, te uskottomat.
Vierailija kirjoitti:
Olisiko sulla kuitenkin lapsuudessa joku erokokemus joka jollain tavalla vaikutta reagointiisi? Ei mitään se ihmeellisempäää kuin esim. päiväkerhon, päivähoidon tai jonkin harrastuksen loppuminen? Pieni lapsikin usein kiintyy kovasti kavereihin ja hoitotäteihin ja kun "ero" sitten tulee se on usein varsin lopullinen.
tämä
Mä ikävöin ei niin tuttujakin ihmisiä, mikä on hullunkurista, sillä samalla kun ei-tutut huokaisevat helpotuksesta päästessään musta eroon, niin itken tykönäni ikävää, haikeutta. Sairastan mutismia ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, joten kaipa olen vaan niin yksin 💔.
Luonnollisessa ympäristössähän (lauma) ihmisen läheiset oli samat melkein koko elämän ajan. Siinä mielessä normaalia luoda tunneyhteyttä ja luottamusta, vaikka ei ihmisestä edes pidä.
En tiedä, olisiko toisaalta jostain kiintymysvammastakin kyse. Mullakin on tuota samaa kiintymystä joskus, mutta toisaalta aina kun joku loppuu, olen iloinen siitä. Esim kun muutettiin pois edellisestä asunnosta, olin innoissani, että ei tarvitse samoille naapureille enää moikkailla. Myöskin vaihdan siivoojaa, kampaajaa ja fysioterapeuttia, koska ahdistaa, että joku tulis niin tutuksi, että oikeasti on elämässä mukana ja tuntee pitkältä ajalta.
Vierailija kirjoitti:
Mä ikävöin ei niin tuttujakin ihmisiä, mikä on hullunkurista, sillä samalla kun ei-tutut huokaisevat helpotuksesta päästessään musta eroon, niin itken tykönäni ikävää, haikeutta. Sairastan mutismia ja sosiaalisten tilanteiden pelkoa, joten kaipa olen vaan niin yksin 💔.
Jopa yläasteen välipalakonetta jäin ikävöimään 🙂
Mulla on sama juttu. Kun en ollut vielä suhteessa, niin koin työkaverini melkein perheekseni ja aina, kun joku lähti firmasta tai osastolta ja meni uusiin töihin, niin ikävöin häntä pitkän aikaa - myös tilanteissa, joissa hädintuskin olin koskaan edes jutellut ko. henkilön kanssa. Melkein väänsin itkua monesti, kun lähiesimieheni vaihtui, myös tilanteissa, joissa tiesin että ko. esimies ei edes erityisemmin pidä minusta. Hassua. Olen itsekin ihmetellyt syytä tähän. Olen myöskin nainen, mutta 30+ iältäni.