Mistä tiesitte että nyt aika ottaa avioero?

Vierailija kirjoitti:

Mikä oli viimeinen pisara? Miten varmistuitte asiasta, vai otitteko riskin? Joku katunut joskus eroa?

Tämä kiinnostaisi minuakin + miten kerroitte päätöksestä miehelle?

Alitajuisesti olin kai miettinyt eroa jo useamman kuukauden, mutten ollut tajunnut sitä ihan oikeasti vaihtoehdoksi. Ymmärsin yhtäkkiä, että elämäni tarkoitus avioliitossani oli elää ex-mieheni määrittelemässä sivuroolissa. Minulla ei saanut olla unelmia, haluja tai päämääriä. Kaiken piti mennä hänen määräämän kaavan mukaan. Kun olin kaksi viikkoa ennen eroilmoitustani vakavasti kipeä (ja päivän jopa sairaalassa tiputuksessa), en siis toiminut häntä miellyttävällä tavalla. Tämän hän antoi minun tuntea nahoissani todella kylmällä ja epäempaattisella tavalla, jolloin aloin ymmärtämään liittomme tilan. Näin oman elämäni lohduttomana jatkumona tulevat kymmenet vuodet ja tuli kauhea sisäinen ahdistus.

Tajusin, että hänen oli onnistunut nakertaa persoonallisuuteni niin, että minusta oli enää kuori jäljellä. Ajatus erosta oli niin voimakas ja sen oivaltaminen tuntui helpottavalta, mutta tuumiskelin sitä kuitenkin muutaman viikon ennenkin sanoin sen. Paluuta sen keskustelun jälkeenhän ei ole/ollut.

Mies otti ilmoitukseni raskaasti, mutta pysyin päätöksessäni ja rupesin hommaamaan heti sen jälkeen omaa asuntoa.

Oma eheytyminen alkoi välittömästi muuton jälkeen ja olen niin iloinen, että uskalsin lähteä onnettomasta liitosta ja ottaa vastuun omasta elämästä ja omasta onnellisuudesta.

Mies oli aina töissä, paitsi joskus harvoin kotona. Kotona ollessaan huusi minulle ja lapsille joka asiasta ja vietti aikansa koneen ääressä. Muutaman vuoden sitä kesti kunnes tajusin, että en todellakaan rakasta tuollaista ihmistä, joka ei osoita millään tavalla arvostavansa omaa perhettään. Keskenkasvuinen kakara oli, mutta ero tuntui silti vaikealta, koska olin suhtautunut häneen kuin isoon lapseen jo vuosia, ja olin kiintynyt siihen onnettomaan niin kuin johonkin vammaseen lapseen kiintyy. On hän silti pärjännyt omillaan ihan hyvin. Asperger kun on niin nauttii nyt kun saa siivota koko ajan ja naida ketä hyvänsä, joka lämpimän paskan jättää, koska hänellä ei ole mitään kriteereitä. Tuonkin asian tajuaminen on ollut valaisevaa - ei hän koskaan minustakaan oikeasti välittänyt.

Olis pitänyt tajuta jo aikaisemmin. Pitkään tilanne tuntui hankalalta mutta ei "tarpeeksi pahalta" eropäätöksen tekemiseen, kynnys avioeroon oli mulle aika iso ja lasten myötä vielä korkeampi. Sitten koko korttitalo lysähti niin sanotusti kasaan ja yhtäkkiä oltiinkin tosi pahassa tilanteessa. Pelkäsin pitkään lopullisen päätöksen tekoa, pelkäsin että kadun sitä. Nopeasti kuitenkin tunsin helpotusta enkä kadu tippaakaan, asiat on loppusuoralla ja tulevaisuus näyttää valoisammalta kuin pariin vuoteen. Tuntuu tyhmältä että jaksoin näinkin pitkään uskoa ja toivoa tilanteen paranemiseen kun toisella ei oikeastaan ollut kunnollista halua siihen. Toisaalta ainakin yritettiin loppuun saakka.

Mies ilmoitti puhelimessa muuttavansa takaisin Suomeen. Tajusin, että olin oppinut elämään ilman häntä enkä enää halunnut jakaa arkeani hänen kanssaan. Sanoin, että pysyy vain siellä missä on, tai ainakaan ei tarvitse enää ajatella yhteiselämää minun kanssani, jos Suomeen palaa. Hän jäi sitten sinne. Avioeropaperit kulkivat postitse sinne ja takaisin. Yhteistä omaisuutta ei ollut eikä lapsia, ja lähetin hänen vähät tavaransa hänelle, kun olin saanut avioeropaperit allekirjoitettuna takaisin.

Erotkaa vaan ja lapset kärsii

Kun ei oltu vuosiin sanottu mitään kaunista toisillemmme, kun en enää edes uskaltanut mistään vastaan sanoa, nielin kaiken, kun pariterapiassa vai vahvistui luonteidemme ja elämäntoiveidemme erot ja kun lapset olivat jo teinejä, sitten erottiin. Ja ne lapset kärsivät kyllä jo liiton aikana kehnosta ilmapiiristä, nykyään heillä on kaksi mukavaa kotia.

Päätin lähteä opiskelemaan haluamaani alaa ja viettämään opiskelijaelämää. Mies kävi töissä ja maksoi kaiken. Tuleepahan nyt kokeiltua, miltä tuntuu pärjätä yksin.

Vaihtoehdot olivat jo vähissä. Tajusin etteivät asiat muuttuisi parempaan. Mies oli jo kauan puhunut erosta, muttei ollut munaa hakea sitä. Minä hain sitten, ja taas tilastoihin yksi numero, että nainen hakee eroa.

Tulin kotiin työmatkalta, koska kokous jouduttiin perumaan hotellin vatsatautiepidemian vuoksi. En soittanut, ajattelin yllättää mieheni. Yllätetty olinkin minä, kun miestäni pani toinen mies perseeseen meidän sängyssämme. Silloin tiesin.

Vierailija kirjoitti:

Erotkaa vaan ja lapset kärsii

Kärsii ne kyllä riitelystä ja surullisista, toisiaan vihaavista vanhemmistakin. Toki avioero on iso ratkaisu, mutta harva perheellinen sitä kovin kevein perustein tekee.

"Erotkaa vaan ja lapset kärsii" - En ole itse vielä päässyt edes avio/ - tai avoliittoon ja vanhempani sisarukseni ovat pysyneet liitoissaan, mutta silti minua kiinnostaisi tietää, että millä tavoin kärsivät. Ei ero ole pelksätään tähän asti viestejä lukeneena kenellekään ollut ihan pikku juttu. Ja varmasti lapset saattavat kärsiä toisinaan erosta.

Mutta en ymmärrä, että jos lapsen vanhempien tai vaikka jos se uudempikaan  yritys elää toisen kanssa ei kertakaikkiaan suju, niin miksi pitäisi pysyä yhdessä ja valehdella ja teeskennellä  lapselle, että kaikki on hyvin?

 Emme me lapsetkaan ole ihan tyhmiä. Ja vaikka vanhempi on aina vanhempi, niin ei parisuhteessa pysyminenjvain lasten takia, niin silloin  asetetaan lapselle minusta toisnaan kohtuuttomat vaatimukset. Jos lapsen esimerkiksi täytyy samalla  ottaa perheessä se toisen -varmasti toisinaan ainoan- vastuunkantajan rooli kun vanhemmat vuoroilloin mäiskivät toisiaan.

Tai jos  toinen  vanhemmista elää perheessä lähes ainoana roolinaan toisen sylkykuppina oleminen tai nyrkkeilysäkkinä toimiminen. Samalla kun  toinen vanhemmista  olettaa, että siippa huoehtii kaikesta"yhteisenkodin" ylläpidosta oli se sitten ruoanlaitto, siivoaminen tai lasten harrastuksiin kuskaaminen ja tottakai "yhteisten" hankintojen tekeminen, jolloin toinen  tietysti maksaa kaikki omilla rahoillaan ja tuloillaan kun muutenhan sitä olisi huono vanhempi, joka vain loisii toisen kukkarolla.     

Kun mies muutti hoitonsa kanssa yhteen eikä silti saanut 2. Vaiheen erohakemusta vietyä.

Siinä vaiheessa, kun vaimo lähti.

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa, kun vaimo lähti.

Eksäkö se siellä? Et koskaan ollutkaan se kaikkein kirkkain kynttilä :D

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Siinä vaiheessa, kun vaimo lähti.

Eksäkö se siellä? Et koskaan ollutkaan se kaikkein kirkkain kynttilä :D

En varmaankaan ollut, mutta en kastanut melaani kaikkiin tarjolla oleviin järviin. Sinulla sai soutaa kuka tahansa.

Missä on lupaukset ja lojaalisuus? Avioliitto on suuri vitsi nykyisin. Vauva. Fi ja naisten lehdet ja ylenpalttinen minäkeskeisyys aiheuttaa eroja eniten.

Vaimo alkoi vaatimaan asioita ja huomiota ilman minkäälaista vastakaikua

Kolme vuotta mietin eroa. Tuona aikana ihastuin toiseen mieheen. Kaksi vuotta kärvistelin ihastuneena ja sitten päätin vain, että nyt riittää paska liitto ja kerroin tunteeni ihastukselleni. Sillä tiellä edelleen. Vuosia jo aikaa.

Siitä kun tajusin ettei tietyt tärkeät asiat koskaan korjaannu. Elämä on kamalan raskasta kun tavallinenkin vuorovaikutus vaatii ponnisteluja ja joutuu olemaan jatkuvasti seksuaalisesti tyytymätön. Siitä kun ilmoitin eroaikeista, se tuli miehelle ”puun takaa” joten ymmärsin ettei hän ollut koskaan aidosti kuullut mitä kerron tarpeistani ja toiveistani.

Lopulta sitten siitä että rakastuin.

En ole katunut yhtään minuuttia. Lähinnä ihmetellyt miten kummassa jaksoinkaan sitä miestä ikinä.