Lue keskustelun säännöt.
Kuulostan varmaan kiittämättömältä, mutta ärsyttää kun 60 v. äitini tarvitsee usein apua
19.11.2021 |
On siis ihan terve ihminen. Tai ainakaan mitään ei ole diagnosoitu. Omasta mielestään vaan on jo niiiiin raihnainen ja väsynyt, ollut ihan niin kauan kuin jaksan muistaa, jo lapsena muistan itse huolehtineeni itsestäni kun äiti makasi väsyneenä sängyssä.
Älkää käsittäkö väärin, rakastan äitiäni ja hän on kiltti ja hyväntahtoinen. Ja yleensä autan häntä mielelläni.
Mutta joskus vaan niin ärsyttää, ja olen kateellinen ystävieni äideille, jotka ovat pirteitä, tekeväisiä ja HE auttavat tyttäriään, vaikka osa heistä on jo 15 vuotta vanhempiakin kuin oma äitini.
He vahtivat lapsenlapsiaan, auttavat järjestämään ristäisiä, synttäreitä, rippijuhlia, siivoavat ja leipovat jne.
Meillä minä autan äitiä. Taas soitti voisinko tulla auttamaan joulusiivouksissa.
No, kyllähän minä menen. On hän äitini, ja rakas onkin, mutta...
Sorry heikon hetken purkautuminen.
Kommentit (63)
Tämä on tyypillistä suomalaista kulttuuria. Apua joutuu pyytämään ja sitä annetaan usein hampaat irvessä jopa lähiomaiselle. Kaikkien on pärjättävä itse. Ihminen, joka apua joutuu pyytämään, kokee tarvitsevansa apua yksinäisyytensä, voimattomuutensa tai kipujensa vuoksi. Siihen ei auta syyllistäminen tai vertailu, että joku toinen juoksee maratoneja.
Hienoa olisi, jos asia olisi toisinpäin, kysyttäisiin voinko auttaa, tarvitsetko apua. Tämä kysymys laittaa avuntarvitsijan punnitsemaan omia voimavarojaan ja voi jopa vähentää avun tarvetta.
Oma äitini oli, iän ja vaivojensa vuoksi, tarvitsijan asemassa. Me lapset odotimme ensin hänen pyytävän apua tarvitessaan, mutta pian alkoi tuntua, ettei mikään riitä. Myös äitini oli ärsyyntynyt, koska ei pystynyt enää toimimaan kuin ennen ja oli apumme varassa. Päätimme alkaa tarjoamaan apuamme kysymättä ja hän huomasikin, että jaksoi esim. käydä kaupassa pikkuostoksilla omin avuin jne. Kaikkeen ei tarvittu enää meidän apuamme.
Uskon, että ennakoiva avun tarjonta tuki äitini omia voimavaroja, koska hänen ei tarvinnut olla se hankala, apua pyytävä ja tarvitseva ihminen, kuten hän itsestään ajatteli.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tämä on tyypillistä suomalaista kulttuuria. Apua joutuu pyytämään ja sitä annetaan usein hampaat irvessä jopa lähiomaiselle. Kaikkien on pärjättävä itse. Ihminen, joka apua joutuu pyytämään, kokee tarvitsevansa apua yksinäisyytensä, voimattomuutensa tai kipujensa vuoksi. Siihen ei auta syyllistäminen tai vertailu, että joku toinen juoksee maratoneja.
Hienoa olisi, jos asia olisi toisinpäin, kysyttäisiin voinko auttaa, tarvitsetko apua. Tämä kysymys laittaa avuntarvitsijan punnitsemaan omia voimavarojaan ja voi jopa vähentää avun tarvetta.
Oma äitini oli, iän ja vaivojensa vuoksi, tarvitsijan asemassa. Me lapset odotimme ensin hänen pyytävän apua tarvitessaan, mutta pian alkoi tuntua, ettei mikään riitä. Myös äitini oli ärsyyntynyt, koska ei pystynyt enää toimimaan kuin ennen ja oli apumme varassa. Päätimme alkaa tarjoamaan apuamme kysymättä ja hän huomasikin, että jaksoi esim. käydä kaupassa pikkuostoksilla omin avuin jne. Kaikkeen ei tarvittu enää meidän apuamme.
Uskon, että ennakoiva avun tarjonta tuki äitini omia voimavaroja, koska hänen ei tarvinnut olla se hankala, apua pyytävä ja tarvitseva ihminen, kuten hän itsestään ajatteli.
60-vuotias ei ole vanha.
Jos nyt alkaa hyysäämään häntä vanhuksena, pahimmillaan saa sitten hyysätä 30-40 vuotta.
Keksikää yhdessä tekemistä, läsnäoloa, mahdollisuuksien mukaan kannustusta itsenäisempään toimintaan ja osallistumista esim. johonkin ohjattuun harrastustoimintaan. Ihminen jää helposti omaan poteroonsa ja uskottelee itselleen ettei pärjää yksin, uhriutuu ja passivoituu. Onko muita läheisiä tukena?
Vierailija kirjoitti:
Keksikää yhdessä tekemistä, läsnäoloa, mahdollisuuksien mukaan kannustusta itsenäisempään toimintaan ja osallistumista esim. johonkin ohjattuun harrastustoimintaan. Ihminen jää helposti omaan poteroonsa ja uskottelee itselleen ettei pärjää yksin, uhriutuu ja passivoituu. Onko muita läheisiä tukena?
Ei.
Äiti on 60-vuotias.
Ihan itse järjestää elämänsä.
Jos lähtee tukemaan häntä ”hauraana vanhuksena” pilaa oman elämänsä.
Jos joskus uskaltautuu lääkäriin ja saa diagnoosin, joka toteaa todellisen toimintakyvyn alenemiseen, on oikeutettu esim. Alvittomaan siivouspalveluun, johon saa vielä kotitalousvähennyksen lisäksi. Ensi vuoden alusta siis yht. -84% palvelun hinnasta. Tsemppiä sinulle, muista asettaa omat rajasi ja huolehtia omasta jaksamisestasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Liikkumattomuus ja tekemättömyys on noidankehä, joka passivoi ja pahentaa oikeastaan mitä tahansa sairauksia - joskus se tuntuu johtavan jonkinlaiseen luovuttamiseen jo nuoremmillakin. Tällöin on tietysti usein kyse myös mielenterveyden haasteista ja nämä ovat monitahoisia asioita. Omat vakiintuneet tavat voivat tiedostamattakin vaikuttaa suuntaan jos toiseenkin jo silloin kun näihin voisi vielä vaikuttaa. Todella harvoin on liian myöhäistä tehdä näille asioille mitään ja hyvin pienestäkin voi aloittaa.
Itse olen vasta 50+ ja tiedän, että monesti se väsymys ja jopa kolotuksestkin johtuu liiasta "levosta" ja liikkumattomuudesta - kovasti kun sohvalla oleilustakin tykkään. Jos pystyy kävelemään, jo lyhyt ja rauhallinen kävely auttaa heti sekä pidemmällä tähtäimellä moneen vaivaan, myös ainakin lievään masennukseen. Kävelyn jälkeen on oikestaan aina parempi olo, vaikka ei olisi yhtään huvittanut lähteä. Varsinkin elämäni suurimmissa murheissa pitkistä kävelyistä on ollut iso apu surun ja huolen huojentamisessa. Voisiko tästä olla apua äidillesi ja voisittekohan päästä kävelyissä alkuun vaikka yhdessä?
Omalla kohdallani ja 80++ ikäisen äitini kohdalla olen myös huomannut, että kevytkin lihaskuntoharjoittelu/kotjumppa lisää yllättävänkin paljon yleisenergisyyttä. Mutta jos sellainen tuntuu liian utopistiselta äitisi kohdalla, ihan vaan tavallinen kävely olisi jo plussaa. Kerroitkin, että hänellä on parempia jaksoja, jolloin käy kävelyillä. Kuinka siitä saisi pidettyä kiinni?
Kertomasi perusteella ymmärrän, että äitisi kohdalla hänen minäkuvansa ja asenteensa voivat olla suurimmat esteet näihin, mutta löytyisköhän keinoja päästä jotenkin alkuun. Pienikin muutos parantaisi varmaan teidän molempien elämänlaatua.
Toivotan kaikkea hyvää sinulle ja äidillesi, juuri nyt on energisyyden kannalta haastavin vuodenaikakin <3
Vaivojen jatkuva valittaminen ilman, että niille haluaa tehdä yhtään mitään, on ihan turhaa. Se saa minut vain vihaiseksi, kun äitini valittaa, että koskee sinne ja tänne, huimaa, ja on sitä ja tätä. Sitten kun ehdotan ihan mitä tahansa lääkärikäynnistä siivouspalvelujen ostamiseen tai tukitangon laittamiseen vessan seinään on aina eieieiei. Seuraavassa puhelussa äiti käy taas koko litanian läpi.
Aloittaja voi sanoa äidilleen, että alkaa hoitamaan itseään tai varaa ajan lääkärille. Kotihommien puuhastelu on ihan hyvää arkiliikuntaa jos ei muuta halua. On ihan turha syyllistää aikuisia lapsia, heillä on oma elämä eikä hekään joka paikkaan repeä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Liikkumattomuus ja tekemättömyys on noidankehä, joka passivoi ja pahentaa oikeastaan mitä tahansa sairauksia - joskus se tuntuu johtavan jonkinlaiseen luovuttamiseen jo nuoremmillakin. Tällöin on tietysti usein kyse myös mielenterveyden haasteista ja nämä ovat monitahoisia asioita. Omat vakiintuneet tavat voivat tiedostamattakin vaikuttaa suuntaan jos toiseenkin jo silloin kun näihin voisi vielä vaikuttaa. Todella harvoin on liian myöhäistä tehdä näille asioille mitään ja hyvin pienestäkin voi aloittaa.
Itse olen vasta 50+ ja tiedän, että monesti se väsymys ja jopa kolotuksestkin johtuu liiasta "levosta" ja liikkumattomuudesta - kovasti kun sohvalla oleilustakin tykkään. Jos pystyy kävelemään, jo lyhyt ja rauhallinen kävely auttaa heti sekä pidemmällä tähtäimellä moneen vaivaan, myös ainakin lievään masennukseen. Kävelyn jälkeen on oikestaan aina parempi olo, vaikka ei olisi yhtään huvittanut lähteä. Varsinkin elämäni suurimmissa murheissa pitkistä kävelyistä on ollut iso apu surun ja huolen huojentamisessa. Voisiko tästä olla apua äidillesi ja voisittekohan päästä kävelyissä alkuun vaikka yhdessä?
Omalla kohdallani ja 80++ ikäisen äitini kohdalla olen myös huomannut, että kevytkin lihaskuntoharjoittelu/kotjumppa lisää yllättävänkin paljon yleisenergisyyttä. Mutta jos sellainen tuntuu liian utopistiselta äitisi kohdalla, ihan vaan tavallinen kävely olisi jo plussaa. Kerroitkin, että hänellä on parempia jaksoja, jolloin käy kävelyillä. Kuinka siitä saisi pidettyä kiinni?
Kertomasi perusteella ymmärrän, että äitisi kohdalla hänen minäkuvansa ja asenteensa voivat olla suurimmat esteet näihin, mutta löytyisköhän keinoja päästä jotenkin alkuun. Pienikin muutos parantaisi varmaan teidän molempien elämänlaatua.
Toivotan kaikkea hyvää sinulle ja äidillesi, juuri nyt on energisyyden kannalta haastavin vuodenaikakin <3
Sama lisää vielä, että lääkärissä käynti vaikuttaisi myös tosi tärkeältä, jotta saisitte poissuljettua hoitoa vaativat sairaudet, jotka voivat aiheuttaa jaksamisen puutetta. Kun sinä autat äitiäsi noin paljon, voisiko hän vastavuoroiseti suostua lääkärikäyntiin - jo senkin vuoksi, että olet selvästikin huolissasi sinulle rakkaasta äidistäsi? Ehkä oletkin jo yrittänyt perustella asiaa näin <3
Vierailija kirjoitti:
Tämä on tyypillistä suomalaista kulttuuria. Apua joutuu pyytämään ja sitä annetaan usein hampaat irvessä jopa lähiomaiselle. Kaikkien on pärjättävä itse. Ihminen, joka apua joutuu pyytämään, kokee tarvitsevansa apua yksinäisyytensä, voimattomuutensa tai kipujensa vuoksi. Siihen ei auta syyllistäminen tai vertailu, että joku toinen juoksee maratoneja.
Hienoa olisi, jos asia olisi toisinpäin, kysyttäisiin voinko auttaa, tarvitsetko apua. Tämä kysymys laittaa avuntarvitsijan punnitsemaan omia voimavarojaan ja voi jopa vähentää avun tarvetta.
Oma äitini oli, iän ja vaivojensa vuoksi, tarvitsijan asemassa. Me lapset odotimme ensin hänen pyytävän apua tarvitessaan, mutta pian alkoi tuntua, ettei mikään riitä. Myös äitini oli ärsyyntynyt, koska ei pystynyt enää toimimaan kuin ennen ja oli apumme varassa. Päätimme alkaa tarjoamaan apuamme kysymättä ja hän huomasikin, että jaksoi esim. käydä kaupassa pikkuostoksilla omin avuin jne. Kaikkeen ei tarvittu enää meidän apuamme.
Uskon, että ennakoiva avun tarjonta tuki äitini omia voimavaroja, koska hänen ei tarvinnut olla se hankala, apua pyytävä ja tarvitseva ihminen, kuten hän itsestään ajatteli.
Mitä tai paremminkin ketä tarkoitat tyypillisellä suomalaisella kulttuurilla? Jos ap:ta niin miksi ihmeessä; hänhän auttaa jo nyt oman jaksamisensa kustannuksella. Lisäksi korostaa moneen kertaan että äiti on (myös) rakas ja äidissä paljon hyvää.
Heitä kun en tunne niin en ko tapauksesta sano mitään tulkintaa mutta omasta kokemuksesta tiedän että on äitejä jotka (pseudo)avuttomuudellaan ja avuntarpeellaan vain haluavat hallita aikuisia lapsiaan ja ovat erittäin hyviä syyllistämään, manipulointi ja kontrollointi kun on alkanut jo jälkeläisen varhaislapsuudesta asti niin niitä omia rajoja on vaikea pitää tai edes ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja pitää muistaa, että lapsilla ei loppu peleissä ole mitään velvollisuuksia vanhempiaan kohtaan. Voi autella, jos haluaa, mutta pakkoa ei ole. Vanhemmat saattavat ikävästi syyllistää lapsiaan, jos he eivät auta, mutta ei ole olemassa mitään vanhempien oikeuksien päivää.
Autat sitä siivoamaan, ts. katsot että osallistuu itsekin?
Mulla yksi kaveri alkoi tuollaiseksi noin nelikymppisenä. Masennusta ei tietenkään ollut eikä lääkkeitä voinut ottaa, ei kipuun, ei ahdistukseen. En jaksanut alkaa piiaksi. Että ymmärrän kyllä ap:tä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mistä toinen voi tietää kenenkään kipujen kovuutta, mutta kuulostaa masentuneelta tai jopa laiskalta.
Olen kohta 67 ja tällä viikolla olen ollut kolmena päivänä ollut metsää raivaamassa.
Hyvät yöunet sieltä saa ja raitista ilmaa.
En täällä lukemieni kommenttien vuoksi enää ihmettele miksi on niin paljon yksinäisyyttä, sairautta ja tunnetta vaille jäämisestä ikääntymisen lisääntyessä. Avun antaminen koetaan vastentahtoiseksi ja ärsytystä lisääväksi. Jos apua ei voi antaa hyvillä mielin, niin kannattaisi miettiä ehkä jonain päivänä olevansa itse se apua tarvitseva. Haluatko nihkeän ja kylmäkiskoisen auttajan kotiisi kertomaan, että auttaa vain pakosta, ei siksi, että autettava on sinulle tärkeä ja rakas.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En täällä lukemieni kommenttien vuoksi enää ihmettele miksi on niin paljon yksinäisyyttä, sairautta ja tunnetta vaille jäämisestä ikääntymisen lisääntyessä. Avun antaminen koetaan vastentahtoiseksi ja ärsytystä lisääväksi. Jos apua ei voi antaa hyvillä mielin, niin kannattaisi miettiä ehkä jonain päivänä olevansa itse se apua tarvitseva. Haluatko nihkeän ja kylmäkiskoisen auttajan kotiisi kertomaan, että auttaa vain pakosta, ei siksi, että autettava on sinulle tärkeä ja rakas.
nyt olet kyllä lukenut kommentteja jonkinväristen (ei valeanpunaisten) lasien läpi. Täällä on ollut asiallisia kommentteja, missään ei ole tuotu esiin aiheetonta kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä.
Vierailija kirjoitti:
En täällä lukemieni kommenttien vuoksi enää ihmettele miksi on niin paljon yksinäisyyttä, sairautta ja tunnetta vaille jäämisestä ikääntymisen lisääntyessä. Avun antaminen koetaan vastentahtoiseksi ja ärsytystä lisääväksi. Jos apua ei voi antaa hyvillä mielin, niin kannattaisi miettiä ehkä jonain päivänä olevansa itse se apua tarvitseva. Haluatko nihkeän ja kylmäkiskoisen auttajan kotiisi kertomaan, että auttaa vain pakosta, ei siksi, että autettava on sinulle tärkeä ja rakas.
Se että alkaa paapoa 60-vuotiasta ei ole myöskään sen 60-vuotiaan etu.
Vierailija kirjoitti:
En täällä lukemieni kommenttien vuoksi enää ihmettele miksi on niin paljon yksinäisyyttä, sairautta ja tunnetta vaille jäämisestä ikääntymisen lisääntyessä. Avun antaminen koetaan vastentahtoiseksi ja ärsytystä lisääväksi. Jos apua ei voi antaa hyvillä mielin, niin kannattaisi miettiä ehkä jonain päivänä olevansa itse se apua tarvitseva. Haluatko nihkeän ja kylmäkiskoisen auttajan kotiisi kertomaan, että auttaa vain pakosta, ei siksi, että autettava on sinulle tärkeä ja rakas.
Jos se autettava ei olekaan tärkeä ja rakas? Onhan niitä ns hirviövanhempia, miten niistä tulisi rakkaita iän myötä ja terveyden heikentyessä jos luonne ja kohtelu omaa lastaan kohtaan pysyy yhtä alistavana ja välinpitämättömänä kuin ennenkin?
Appivanhempani.
Hwillä oli jokin kummallinen käsitys että heidän puolestaan olisi pitänyt hoitaa kaikki. Anoppi ryhtyi täysvauvaksi jo viisikymppisenä.
Siis eikö hän ole edes työelämässä? 60 on nuori. Mielestäni saisit vähän opettaa äitiäsi, että olisi itsenäisempi.
Vierailija kirjoitti:
En täällä lukemieni kommenttien vuoksi enää ihmettele miksi on niin paljon yksinäisyyttä, sairautta ja tunnetta vaille jäämisestä ikääntymisen lisääntyessä. Avun antaminen koetaan vastentahtoiseksi ja ärsytystä lisääväksi. Jos apua ei voi antaa hyvillä mielin, niin kannattaisi miettiä ehkä jonain päivänä olevansa itse se apua tarvitseva. Haluatko nihkeän ja kylmäkiskoisen auttajan kotiisi kertomaan, että auttaa vain pakosta, ei siksi, että autettava on sinulle tärkeä ja rakas.
60 vuotiaan ei yleisesti kuulu olla autettava, hänhän on työikäinen! Kyllä tuossa tapauksessa on kyse ihan muusta kuin vanhuksen auttamisesta.
Diabeteksen hoitamatta jättäminen on huono juttu, miesystäväni äiti istuu nyt pyörätuolissa kun piti tautinsa salassa perheeltään, piikitti miten sattui, sai aivoverenvuodon, eikä toivu enää käveleväksi, ikää hiukan yli 60 v.