Lue keskustelun säännöt.
Narsistin lapsi, mitä tehdä?
09.02.2015 |
Olen saanut koko elämäni elää hänen pelossaan mutta nyt lyön touhulle pisteen. Miten te muut teitte sen? Asiaa hankaloittaa se että hän on jokapäiväisessä elämässäni mukana. Monesti yritetty keskustella asioista mutta kieltää kaiken ja saan syyt niskoilleni. Tarinaa riittäisi romaaniksi asti mutta itse asiaan: Miten nousta vastarintaan? Sanoa että ei, ei enää vaikka mitä seurauksia tulisi?
Muita, jotka ovat kärsineet samasta?
Kommentit (26)
Suhtautua asiaan niin että se on sairaus jonka sinä tiedostat. On ihan turhaa yrittää keskustella narsistin kanssa ja pahoittaa mieli siitä että saat syyt niskoillesi. Mitä oikein odotit? Jos tiedostat että vanhemmallasi on narsistinen persoonallisuushäiriö, lue siitä ja ota selvää mitä se on. On aivan sama kuin yrittäisit keskustella puhekyvyttömän kanssa ja loukkaantuisit siitä kun ei se sano mitään.
Jos vanhempasi on oikeasti narsisti, on suorastaan surkuhupaista että odotat että voit nyt kenties aikuisiällä ottaa asioita puheeksi ja odotat hänen menevän itseensä ja kenties pyytävän anteeksi? Sun täytyy hyväksyä asia että hän ei todellakaan kykene tuntemaan empatiaa, menemään itseensä tai myöntämään vikoja itsestään.
Sinä aiheutat itse itsellesi pahan olon ellet hyväksy hänen sairauttaan.
Kyllä täälläkin olisi voinut kirjoittaa vaikka kuinka monta romaania jos asioita kirjaisin ylös sillä mielellä. Minusta on vain ja ainoastaan äärettömän surullista mitä narsisti tekee itselleen. Se ettei hän kykene muodostamaan läheisiä välejä keneenkään. Hänen ympärillään kukaan ei oikeasti viihdy, hän ei tule kokemaan aitoa rakkauttaa todennäköisesti koskaan elämässään.
Sitten jos vielä alkaa miettimään hänen varhaislapsuuttaan ja miettimään sieltä niitä asioita jotka on mahdollisesti aiheuttanut sen että hänen on pitänyt kehittää itselleen niin vahva suojamuuri ettei anna minkään satuttaa itseään...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen yrittänyt yhteisen köyden vetoa. Vedän sitä köyttä yksin ja mies ilkeilee vieressä. Hän ei tule kotiin kuin aikaisintaan klo 22 illalla, nytkin on jossain, en tiedä missä. Tätä ollut kesästä lähtien. Jos soitan, hän ei vastaa eikä soita takaisin. Jos kysyn, missä hän on ollut, niin voi vastata vaikka, että kaupoilla. Uimassa. Kaupat ja uimahallit ei ole auki kuin klo 21 asti....
Jos alan tivata tarkemmin, mies suuttuu ja kääntää puheen siihen, mikä hänen mielestään minussa on pielessä ja huomauttaa, että jos minä olisin toisenlainen, hänkin ehkä viihtyisi kotona.
Kotona mies vain räpeltää kännykkää. Jos huomautan asiasta, mies menee vessaan ja istuu siellä vaikka kolme tuntia lukkojen takana.
Mies ei välitä kodista pätkääkään. Odottaa minun siivoavan ja järjestävän. Hän jättää ruuat keittiön tiskeille happanemaan, levittelee likaisia astioita ja vaatteita ja roinaa ympäriinsä. Jos sanon jotain, aina on jokin asia, jonka olen hänen mielestään tehnyt väärin ja mikä oikeuttaa hänet sotkemaan.
Mies ei halua tehdä kanssani mitään. Emme käy edes ruokakaupassa yhdessä tai katso tvtä yhdessä. Mies käy kotona nukkumassa ja kiukuttelemassa. Jos en ole kotona, kun hän tulee, niin kamala marina, että miksi minun täytyy lähteä jonnekin, jos hän on poissa.
Lapsesta mies on sanonut jopa äidilleen, että häntä ei kiinnosta pätkän vertaa.
Miten rakennan tästä toimivan parisuhteen? Kysyn vaan.
20
Ymmärrän sua. Toivon sulle voimia.
[quote author="Vierailija" time="09.02.2015 klo 23:14"]
Suhtautua asiaan niin että se on sairaus jonka sinä tiedostat. On ihan turhaa yrittää keskustella narsistin kanssa ja pahoittaa mieli siitä että saat syyt niskoillesi. Mitä oikein odotit? Jos tiedostat että vanhemmallasi on narsistinen persoonallisuushäiriö, lue siitä ja ota selvää mitä se on. On aivan sama kuin yrittäisit keskustella puhekyvyttömän kanssa ja loukkaantuisit siitä kun ei se sano mitään.
Jos vanhempasi on oikeasti narsisti, on suorastaan surkuhupaista että odotat että voit nyt kenties aikuisiällä ottaa asioita puheeksi ja odotat hänen menevän itseensä ja kenties pyytävän anteeksi? Sun täytyy hyväksyä asia että hän ei todellakaan kykene tuntemaan empatiaa, menemään itseensä tai myöntämään vikoja itsestään.
Sinä aiheutat itse itsellesi pahan olon ellet hyväksy hänen sairauttaan.
Kyllä täälläkin olisi voinut kirjoittaa vaikka kuinka monta romaania jos asioita kirjaisin ylös sillä mielellä. Minusta on vain ja ainoastaan äärettömän surullista mitä narsisti tekee itselleen. Se ettei hän kykene muodostamaan läheisiä välejä keneenkään. Hänen ympärillään kukaan ei oikeasti viihdy, hän ei tule kokemaan aitoa rakkauttaa todennäköisesti koskaan elämässään.
Sitten jos vielä alkaa miettimään hänen varhaislapsuuttaan ja miettimään sieltä niitä asioita jotka on mahdollisesti aiheuttanut sen että hänen on pitänyt kehittää itselleen niin vahva suojamuuri ettei anna minkään satuttaa itseään...
[/quote]
Vähän ehkä turhan kriittinen näkemys, narsistitsuuteen ja uhrina oloon. Jos ap olisi tästä keissistä ollut nin totaalisen varma, ettei hän olisi tänne heittänyt tekstiä, niin miksi laukoa suorat sävelet, yksinkertaista näkökulmaa, helppoa? Surkuhupaiseksi en nimittelesi ketään narsistin uhria, se on kuin vettä kaataisi niskaan lisää. Ei nämä asiat yksinkertaisia ole.
[quote author="Vierailija" time="09.02.2015 klo 19:59"]
Olen nro 4 vastaaja. Mulla äitini on kietonut koko muun perheen niin tiukasti otteisiinsa että välien katkaisemisella menisi suhde myös isääni. Hän on niin tossun alla. Sääliksi ja vihaksi pistää. Samoin veljeäni äiti vetelee naruista vaikka on jo tovin asunut omillaan. Äiti on sanonut minne kouluun hakea ym. Olen itse nyt sairaslomalla, äitini mielestä turhaan. Kuitenkin pyytää käymään. Katsotaan nyt menenkö. Asuu onneksi kauempana.
[/quote]
Samat kuviot, jotka vain tiiivistyi. Onko veljesi kultalapsi?
20 -tutustu aiheeseen narsistisuus ja kritisoi sitä niin, että pystyt erottamaan luonnolliset tunteet tuosta. Jos narsismin piirteitä luet kuin "kirjaa*, etsien sieltä jotaih soveltuvia piirteitä hakemalla, voit olla väärällä tiellä. Jokaisessa ihmisessa on siinä mielessä narsistisuutta, oman ihmisarvon tunteeseen liittyen, ja se pitää ollakin.
Terapeuttien yms. arvioinnit toisesta ihmisestä tapaamatta heitä ovat täysin katteettomia. Oma näkemykseni terapeuteista ja vastaavista tahoista on, että sitä myötäillään ja tuetaan, joka maksaa. Siis asiakasta.
Miksi puhut erosta miehellesi? Eikö sinun pitäisi tulevan lapsen äitinä puhua yhteiselämästä, joka vaikuttaisi myös tulevaan isään? Oli mitä oli, niin suosittelen yhteisen nuoran vetoa, kun lapsenne on tulossa maailmaan. Sitä ei muuta miksikään, kuka on äiti ja isä, teillä ei ole vaihtoehtoja siinä. Lapsi ei ole tavara, se on elämänne hedelmä, kohdelkaa häntä sikiönä, vauvana, lapsena ja aikuisena niinkuin lasta rakastavien vanhempien tulee kohdella. Siinä ei ole vaihtoehtoja. Hyvää teille isänä ja äitinä toivon, nauttikaa kun teillä on vain kerran elämässä tuo tilanne, tämän pikkutaatiaisen elämää vaalien!