Ystäväni ovat korkeasti koulutettuja ja "menestyneitä", mutta ovat selvästi 50:n iässä alkaneet miettiä koko elämän tarkoitusta paljon aiempaa enemmän

Mulle on aina ollut tärkeää että ajankäyttöni on mielekästä. Eri jutut on eri aikoina mielekkäitä. Joskus on pakko puurtaa vaikkei haluaisi, joskus joku pakkopulla voi olla yllättävän hauskaa.

Ainoastaan hölmö kuvittelee että pelkkä uraputki voi olla tyydyttävää.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani havahduin tähän 52 vuotiaana ja pistin elämäni uusiksi. Ei enää päivääkään sitten kun-elämää. Elämä on tässä ja nyt, koskaan ei tiedä milloin se loppuu. Jätin taakseni päällikkötason työn ja siedettävän ansiotason ja hetkeäkään en ole katunut. Kadoksissa olleet hymy ja elämänilo palasivat. En palaa takaisin työelämään koskaan. Jonkin hyvin kiinnostavan ja yleistä hyvää tuottavan projektin voin mahdollisesti tilapäisesti ottaa. Älkää hyvät ihmiset tappako itseänne töillä. Tämä päivä voi olla viimeisesi, kuinka sen siis käytät?

Se on juuri näin. Ite kohta 50, valitettavasti taloudellinen tilanne ei vielä mahdollista hyppäämistä vapaaherraksi, mutta hyvällä tuurilla joskus 5-6 vuoden päästä. Tavoite päästä silloin irti oravanpyörästä ja alkaa nauttia vapaa-ajasta ja matkustelusta. Itelläkin johtotason hommia ja ihan ok liksa, mutta ei se ole minulle mikään elämän sisältö, ei ole koskaan ollut. Olen tehnyt duunia että pääsen tähän pisteeseen ja toivottavasti nauttimaan vapaudesta reilusti ennen virallista eläkettä. Se olisi minulla edessä vasta joskus 16 vuoden päästä, ja kuka tietää olenko elossa edes silloin, ja sekin on mahdollista että siinä vaiheessa eläkeikä on 80, tai ei pääse koskaan. Pakko siis olla plan b.

Vierailija kirjoitti:

50 kohdalla alkaa jo erottaa tien pään.

Aikaisemminkin.

Sanoisin että 45-50 on hyvästijättöä eletylle ja kurssin tarkistamista. Tietysti ihmisillä on hyvin erilaisia elämänpolkuja ja toisten paniikki vaan kiihtyy, kun ikää tulee. Ei uskalleta pysähtyä, nytkään.

Mutta onneksi hyvin moni uskaltaa ja myös kehittyy.

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani havahduin tähän 52 vuotiaana ja pistin elämäni uusiksi. Ei enää päivääkään sitten kun-elämää. Elämä on tässä ja nyt, koskaan ei tiedä milloin se loppuu. Jätin taakseni päällikkötason työn ja siedettävän ansiotason ja hetkeäkään en ole katunut. Kadoksissa olleet hymy ja elämänilo palasivat. En palaa takaisin työelämään koskaan. Jonkin hyvin kiinnostavan ja yleistä hyvää tuottavan projektin voin mahdollisesti tilapäisesti ottaa. Älkää hyvät ihmiset tappako itseänne töillä. Tämä päivä voi olla viimeisesi, kuinka sen siis käytät?

Aikalailla samankaltainen tarina minullakin. Päätin tarjota itselleni 50v. lahjaksi ilmaa ja keveyttä elämääni ja elää nyt sitä elämää jota tahdon. Ei näitä päiviä tässä elämässä ole hukattavaksi asti. Hetkeäkään en ole katunut, vaikka ansiotulot tippuivat murto-osaan. Tilalle olen saanut terveyttä, iloa ja päässyt kaikenlaisista sairastelukierteistä pois. 

Vierailija kirjoitti:

Huutista vauvamielille. Tosimiehet ovat tajunneet jujun ennen 40-kymppisiä.

Tajusin jo peruskoulussa t. eliittigamerjokeri. Lampaiden kateuskilpailu.

Olen korkeastikoulutettu keski-ikäinen ja ajattelen, että tuolta Yläkerrasta se elämän tarkoitus on annettu meille. Lähinnä pohdin sitä, että mikä se tarkoitus on kullekin päivälle käytännössä - miten palvella ja rakastaa ja olla rakkauden kohteena itse myös. Ja kyllä, tarkoitin Jumalaa. Löysin hänet jo nuorena. Tai hän löysi minut.

Useimmiten tuo havahtuminen tapahtuu siinä 40 paikkeilla että ei se paksu lompakko juuri lämmitä kun on uhrannut valtaosan elämästään työlle.

Vierailija kirjoitti:

Huutista vauvamielille. Tosimiehet ovat tajunneet jujun ennen 40-kymppisiä.

Minä tajusin jo teininä ;)

Mietin näitä juttuja jo tässä iässä. Olen 25

Kommentoin jo tossa ylempänä, pakko kerätä vähän vielä maallista mammonaa jotta voi jäädä vähän huolettomammin mielin pois pyörästä.

Olen nimittäin joskus nuorena ja rahattomana kokenut senkin puolen, että jos rahasta on koko ajan tiukkaa ja kaikki on pelkkää selviytymisen miettimistä, niin ei sitä silloin oikein pysty nauttimaan niin paljoa siitä vapaa-ajastakaan. Joku tasapaino siinä pitäisi olla.

Vierailija kirjoitti:

Kommentoin jo tossa ylempänä, pakko kerätä vähän vielä maallista mammonaa jotta voi jäädä vähän huolettomammin mielin pois pyörästä.

Olen nimittäin joskus nuorena ja rahattomana kokenut senkin puolen, että jos rahasta on koko ajan tiukkaa ja kaikki on pelkkää selviytymisen miettimistä, niin ei sitä silloin oikein pysty nauttimaan niin paljoa siitä vapaa-ajastakaan. Joku tasapaino siinä pitäisi olla.

No tämä näin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Omalla kohdallani havahduin tähän 52 vuotiaana ja pistin elämäni uusiksi. Ei enää päivääkään sitten kun-elämää. Elämä on tässä ja nyt, koskaan ei tiedä milloin se loppuu. Jätin taakseni päällikkötason työn ja siedettävän ansiotason ja hetkeäkään en ole katunut. Kadoksissa olleet hymy ja elämänilo palasivat. En palaa takaisin työelämään koskaan. Jonkin hyvin kiinnostavan ja yleistä hyvää tuottavan projektin voin mahdollisesti tilapäisesti ottaa. Älkää hyvät ihmiset tappako itseänne töillä. Tämä päivä voi olla viimeisesi, kuinka sen siis käytät?

Samaa tarinaa täällä lähellä 60v, verenpaineet putosivat 10 yks sekä ylä- että alapaine, hymy ja elämänilo palasivat takaisin. Terveys on meille tärkein "lahja" joka meillä on, se kun joskus menettää niin sitä ei saa välttämättä millään rahalla tai lääkehoidolla takaisin. Vähemmän harmittaa haudassa jos talliin jää ruosteinen corolla kuin mersun täyssähkö geländewagen josta ei sitten ehtinyt nauttimaan.

Mutta eihän uran ja mammonan puuttuminen tarkoita sitä että terveys olisi hyvä tai pysyisi hyvänä. En oikein ymmärrä ajatusta että uran voisi "vaihtaa" hyvään terveyteen, koska vain joillain työstä poistuminen aiheuttaa terveyden kohenemisen.

Huonosti voi käydä, jos on köyhä ja elämästä nauttiva terve, ja sitten sairastuukin. Joutuu myymään ruosteisen corollansakin ja kituuttamaan loppuajan. Rikkaalla kyseisessä tilanteessa on parempaan elämänlaatuun mahdollisuus sairastuttuakin.

Minä tein väittärin, tein tutkimusta, olin päällikköhommissa, 4 lasta ja viisvitosena totesin, että eiköhän tämä puoli ole nähty ja jäin pois työelämästä. Nyt sitten päivät kuluu kaikenlaisessa rauhallisessa eli teen mitä milloinkin huvittaa. Tietysti taloudellinen riippumattomuus on yksi puoli tässä asiassa mutta kun rahaa on riittävästi sen voi unohtaa.

Tässä syy, miksi alle viisikymppiset päättäjät ovat usein uhka yhteiskunnalle. Oma etu ja urakehitys ovat ne päällimmäiset haaveet ja laajempi ymmärrys kehittyy vasta, kun ihminen tajuaa elämän rajallisuuden.

Elämän tarkoitusta voi alkaa etsimään siinä vaiheessa kun taloudellinen puoli on hoidossa.

Korkeakoulutetuilla ihmisillä on muuten tilastojen mukaan parempi yleisterveys ja vähemmän sairauksia kuin kouluttautumattomilla. Niin ja pidempi elinajanodote.

Tuossa iässä alkaa olla jo kaikki saavutettuna. Velaton talo, lapset isoja, ura huipussaan jne. Ei ole mitään saavutettavaa ja rahaakin on yllin kyllin ettei työkään ole "pakollista". Elämältä puuttuu tarkoitus.

Vierailija kirjoitti:

Tuossa iässä alkaa olla jo kaikki saavutettuna. Velaton talo, lapset isoja, ura huipussaan jne. Ei ole mitään saavutettavaa ja rahaakin on yllin kyllin ettei työkään ole "pakollista". Elämältä puuttuu tarkoitus.

Avioeron paikka siis...

Vierailija kirjoitti:

Mietin näitä juttuja jo tässä iässä. Olen 25

Monilla miettiminen ei kuitenkaan vielä tuossa iässä johda mihinkään oivallukseen elämästä. On vain idea lähivuosista, joka ei ehkä ole kovin itsekunnioittava. Kaikkien unelmien eteen ei olla riittävän määrätietoisia. Ja toisaalta koko ajan pitäisi jotenkin päteä; ehkä se on nuorena enemmän sellaista nyhvertämistä, joka ei kuitenkaan tee onnelliseksi koko elämään... Mutta siihen tyytyy koska kuvittelee, että kaikki aikanaan. Illuusio! Iän myötä huomaa, että vuodet/menestys ei tuo automaattisesti tyytyväisyyttä - tärkeimmältä voikin alkaa tuntua se, että uskaltaa uusia arvojaan.

Aika monella tuossa viiskymppisten aikoihin koittaa se aika, että lapset muuttaa pesästä, tai ainakin ovat jo isoja, lainatkin alkaa olla maksettu ja urakin hyvällä mallilla. Ihan eri lailla mahdollista pysähtyä ajattelemaan itseään kuin kolme- tai nelikymppisenä, joten ihan luonnollistahan se on. Lisäksi oman elämän rajallisuus alkaa konkretisoitua, viisikymppinen ei ole enää nuori millään mittarilla. Jokainen varmaan tuntee jonkun joka on jäänyt eläkkeelle alle kuusikymppisenä, tai saanut syövän tai aivotapahtuman ja kuollut.

Itse downshiftasin jo 41-vuotiaana.

Statuksen ja uranäkymien sijaan valitsin noin 4500 e kk-palkan ja pitkät lomat ja helpot työpäivät.

Eli palasin peruskoulutukseni mukaisesti lukion opettajaksi kokonaan toisenlaisista töistä, joiden mielekkyyden aloin nähdä kyseenalaisena.