Lue keskustelun säännöt.
Muita, jotka surevat menetettyä nuoruuttaan?
07.02.2015 |
Olen pian 30-vuotias perheenäiti, ja rakastan kyllä nykyistä elämääni (miestä ja lapsiani, perhe-elämää, ihan tavallista arkea ja niitä pieniä luksushetkiäkin) enkä kadu esimerkiksi sitä, että tulin verrattain nuorena äidiksi (parikymppisenä) mutta...
Kun katson nykyisiä teini-ikäisiä, siis nimenomaan 15-20-vuotiaita, ja näen heidän hehkunsa, en voi olla olematta katkera; nuoruus, kauneus, huolettomuus... ne ovat kaikki asioita, joista en koskaan nauttinut ja jotka heitin menemään.
Olin erilainen nuori ja hyvin, hyvin masentunut ikävuosina teini-iässä. Söin masennuslääkkeitä, kävin terapiassa, olin laitoksessakin. Joskus olen miettinyt, että jos olisin ollut nuori vaikka kymmenen vuotta myöhemmin, olisiko minusta tullut masentunutta? Olisinko minäkin voinut viettää aikaa ystävieni kanssa kaupungilla, harrastaa liikuntaa, viettää aikaa sosiaalisemmin kuin omissa oloissa kirjoihin ja nettiin uppoutuneena? Vai olisiko minusta tullut sellainen lävistetty laitosnuori, jota vanhemmat etsinäkuuluttaisivat FB:ssä?
Täysi-ikäisenä, kun olisin voinut opiskella ja viettää opiskelijaelämää (käydä vaikka vaihdossa ym.), päädyin tekemään sellaista työtä, jossa vapaa-aikaa ei juuri ollut (siivoustyö). Olin kyllä selviytynyt masennuksestani, mutta työn takia vieraannuin vähistäkin ystävistäni, työ oli niin stressaavaa etten osannut nauttia vapaa-ajasta. Eli ne vuodet ennen lapsien saamista olivat siinä mielessä hukkaan heitetyt, nekin.
Kun sain esikoiseni, elämä ikään kuin pysähtyi ja lakkasi tapahtumasta minulle; otin ohjat omiin käsiini ja hankkiuduin lopulta unelmieni alalle korkea-asteen koulutuksen kautta. Koetan siis tässä painottaa sitä, etten koe nuoruuteni menneen hukkaan äitiyden vuoksi - en usko, että ilman lapsia olisin lähtenyt opiskelemaan, vaan olisin jumittunut asuntolainan ym. takia tekemään kurjaa ja sitovaa työtä. Menetin nuoruuteni masennuksen vuoksi. Menetin nuoruuteni, koska koin olevani niin erilainen kuin muut- ja tein parhaani kapinoidakseni sekä vanhempiani että yhteiskuntaa vastaan. Menetin nuoruuteni, koska surin maailman surkeutta enkä pystynyt näkemään pienintä iloa missään. Menetin nuoruuteni, koska iso osa silloisista kavereistani oli samanlaisia. Menetin nuoruuteni, koska kukaan psykologeista ym. ei vain ravistellut minua takaisin todellisuuteen, vaan suorastaan tuki masennuksessa rypemistä. En nauttinut huolettomuudesta, en pitänyt huolta vartalostani enkä ulkonäöstäni... Nyt on, auttamatta, liian myöhäistä tälle kaikelle. Ehkä tämä on jokin vaihe, joka on käytävä läpi.
Onko muilla samoja ajatuksia? Onko tämä kolmenkympin kriisiä?
Kommentit (25)
[quote author="Vierailija" time="07.02.2015 klo 11:10"]
Kyllä surin. Ja odota vaan kun täytät 40, sitten saat surra sitä että et enää kohta ole hedelmällinen ja haluttava nainen, vaan keski-ikäinen tantta :(
[/quote]
Ap, 30-38 on ihan paras ikä naiselle. Nauti ja ole onnellinen täysin mitoin!
T: ikäkriiseilevä 43 v :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Osaat sitten kannustaa ja ohjata omia lapsiasi aikanaan opiskelemaan, vaihtariksi lähtemään ja muuta kivaa. Etteivät toista sinun virheitäsi.
[quote author="Vierailija" time="07.02.2015 klo 11:27"]
[quote author="Vierailija" time="07.02.2015 klo 11:00"]
En osaa surra nuoruuttani, kun asiat ovat nyt niin hyvin. Kolmikymppisenä minulla on paljon paremmat mahdollisuudet toteuttaa itseäni kuin kaksikymppisenä. Nyt minulla on nimittäin sekä itsevarmuutta että rahaa, joita kumpaakin puuttui nuorena. Aikaa on vähemmän, mutta koska en ole hankkinut lapsia, olen myös paljon vapaampi kuin nuorena: työ sujuu omalla painollaan, opintostressi ei vaivaa ja vapaa-aika on oikeasti vapaata aikaa eikä vain aikaa, jolloin voisi lukea tenttiin.
Mennyt on mennyttä hyvässä mutta myös pahassa.
[/quote]
Hyvä vastaus. Itse suren kuitenkin sitä aikaa, kun olisin voinut olla vielä rauhassa vanhempieni elätettävänä, siis ennen yliopisto-opintoja ja itsenäistä asumista (omassa tapauksessani myös perhettä). Lukioikää lähinnä. Hukkasin sen ihan täysin. Monet muut muistelevat vapaata ja railakasta aikaa ihan eri tavalla kuin minä muistelen. Asiat olisivat voineet olla niin toisin, jos en olisi masentunut.
- ap
[/quote]
En minä tehnyt kyllä lukioikäisenä mitään kovin vapaudellista. Minulla ei ollut mopoa tai autoa (en ollut kiinnostunut), joten enimmän osan ajasta hengailin vain kotona. Välillä ajeltiin kavereiden kanssa tai käytiin leffassa, mutta eipä se nyt niin ihmeellistä ollut. Lukio meni ohi tavattoman nopeasti, ja siitäkin viimeinen vuosi kului ylppäreiden stressaamiseen. -2
[quote author="Vierailija" time="07.02.2015 klo 13:13"]
Paljosta olisin jäänyt paitsi ellei olisi omaa lasta.
[/quote]
Se on juuri lapsettomuuden idea.
Tuntuu et olet vieläkin siinä toipumisvaiheessa. Voit muuttaa huomista ja tehdä nyt mitä haluat. Olet viisaampi kuin 20 vuotiaana. Elit silloinkin mikä sopi sinulle parhaiten, selvästi mielipiteet muuttuvat iän myötä. Kohta huomaat että suret 30v ikää. Ikinä ei ole liian myöhäistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Lukioaikana bileitä? Mitä? No ei todellakaan ollut. Olin myös lievästi masentunut ja kapinoiva teini lukioiässä, hoidin kuitenkin koulujutut hyvin. Mutta oikeita ystäviä ei tosiaan ollut kuin pari kolme, ja samat ystävät edelleen.. Lukiosta valmistumisen jälkeen tuli kriisi opiskelupaikan saamisesta (en päässyt ekalla kerralla haluamaani paikkaan) ja muutto kotoa. Ystävät tietysti hajaantuivat eri paikkakunnille jne.. Mutta mitään bileitä ja jeejee hullunhauskaa harvemmin tuossa iässä oli. Tietysti oli hyviäkin hetkiä, mutta olen ihan iloinen, että ne ajat ovat jo takanapäin. Kuten joku aiemmin sanoikin, niin ei tarvinnut avata kuin päiväkirjan ensimmäinen sivu, niin tulvahti mieleen täyslaidallinen niitä ei-niin-kivoja muistoja (koulukiusaamista, yksinäisyyttä, ahdistusta, pelkoa tulevaisuudesta ym..)...
Mä luulen, että ihmiselämä on tuollaista, kaipausta. Ja sitä varmaan kaipaa myös muita asioita, menetettyjä rakkauksia, ystäviä, sitä, kun lapset kasvavat jne.
30v on eka aika, jolloin joutuu luopumaan jostakin, eli lapsuudesta ja nuoruudesta (ne on vähän sama asia).
Sitten tulee 40-50v, silloin suree sitä 30v ikäkautta, luopuu siitä.
Vanhana sitä sitten suree koko elämän loppumista jne. Elämä on lyhyt.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En osaa surra nuoruuttani, kun asiat ovat nyt niin hyvin. Kolmikymppisenä minulla on paljon paremmat mahdollisuudet toteuttaa itseäni kuin kaksikymppisenä. Nyt minulla on nimittäin sekä itsevarmuutta että rahaa, joita kumpaakin puuttui nuorena. Aikaa on vähemmän, mutta koska en ole hankkinut lapsia, olen myös paljon vapaampi kuin nuorena: työ sujuu omalla painollaan, opintostressi ei vaivaa ja vapaa-aika on oikeasti vapaata aikaa eikä vain aikaa, jolloin voisi lukea tenttiin.
Mennyt on mennyttä hyvässä mutta myös pahassa.
Kyllä surin. Ja odota vaan kun täytät 40, sitten saat surra sitä että et enää kohta ole hedelmällinen ja haluttava nainen, vaan keski-ikäinen tantta :(
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen surrut, ollut katkera ja vihainen, koska nuoruus meni sairastellessa. En kyennyt opiskelemaan, matkustelemaan tai perustamaan perhettä. Nyt 30-vuotiaana vasta olen saanut elämän omiin käsiini. Pohdin paljon, että mikä minusta tulee "isona". Jatkan elämääni siitä, mihin jäin yli 10 vuotta sitten, ennen kuin sairastuin. Ihan ensimmäiseksi ajattelin käydä aikuislukion. Haaveissa olisi myös oma perhe jonain päivänä.
[quote author="Vierailija" time="07.02.2015 klo 11:00"]
En osaa surra nuoruuttani, kun asiat ovat nyt niin hyvin. Kolmikymppisenä minulla on paljon paremmat mahdollisuudet toteuttaa itseäni kuin kaksikymppisenä. Nyt minulla on nimittäin sekä itsevarmuutta että rahaa, joita kumpaakin puuttui nuorena. Aikaa on vähemmän, mutta koska en ole hankkinut lapsia, olen myös paljon vapaampi kuin nuorena: työ sujuu omalla painollaan, opintostressi ei vaivaa ja vapaa-aika on oikeasti vapaata aikaa eikä vain aikaa, jolloin voisi lukea tenttiin.
Mennyt on mennyttä hyvässä mutta myös pahassa.
[/quote]
Hyvä vastaus. Itse suren kuitenkin sitä aikaa, kun olisin voinut olla vielä rauhassa vanhempieni elätettävänä, siis ennen yliopisto-opintoja ja itsenäistä asumista (omassa tapauksessani myös perhettä). Lukioikää lähinnä. Hukkasin sen ihan täysin. Monet muut muistelevat vapaata ja railakasta aikaa ihan eri tavalla kuin minä muistelen. Asiat olisivat voineet olla niin toisin, jos en olisi masentunut.
- ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nuorennusterapioita on olemassa. NIH mikrobiomiprojekti on kartoittamassa miten paljon mikrobeja meissä oikeastaan asuu:
http://www.hmpdacc.org/
Pääsette eroon niistä esim. sopivilla pitkäkestoisilla antibioottikuureilla, ja voitte samalla nuortua ihan silmissä.
[quote author="Vierailija" time="07.02.2015 klo 11:25"]
Olen surrut, ollut katkera ja vihainen, koska nuoruus meni sairastellessa. En kyennyt opiskelemaan, matkustelemaan tai perustamaan perhettä. Nyt 30-vuotiaana vasta olen saanut elämän omiin käsiini. Pohdin paljon, että mikä minusta tulee "isona". Jatkan elämääni siitä, mihin jäin yli 10 vuotta sitten, ennen kuin sairastuin. Ihan ensimmäiseksi ajattelin käydä aikuislukion. Haaveissa olisi myös oma perhe jonain päivänä.
[/quote]
Tsemppiä sinulle haaveiden toteuttamisessa :) Ehkä juuri tuo sairastaminen voisi vertautua omaan nuoruuteni jotenkin, vaikka olinkin "vain" masentunut ja itsetuhoinen. Voisin tietenkin olla kiitollinen siitä, että äidiksi tuleminen muutti elämäni suuntaa ja nyt minulla on ns. kaikkea. Jokin kuitenkin tekee minut katkeraksi... Ehkä sen tajuaminen, etten ole nuori enää enkä ole koskaan sitä ollutkaan.
- ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei nuoruus ole juuri kellään huoletonta, teini-ikä on useimmilla hyvin stressaavaa! Nuoret saattavat "näyttää" huolettomilta, mutta monilla on pinnan ala jäytävä epävarmuus ja pelko tulevasta.
Lukiokin on monelle hyvin rankkaa läksyineen, kokeineen ja yo-kirjoituksineen, esim. yliopistossakin on opiskelu usein rennompaa ja vapaa-aikaa jää enemmän kuin lukiolaisella.
Aika tietysti kultaa muistot ja moni saattaa haikailla nuoruutta, mutta eipä tarvitse kuin lukea omaa päiväkirjaa (jos sellaista aikanaan piti) niin muistaa ettei se ehkä niin ihanaa aikaa ollutkaan.
[quote author="Vierailija" time="07.02.2015 klo 11:32"]Ei nuoruus ole juuri kellään huoletonta, teini-ikä on useimmilla hyvin stressaavaa! Nuoret saattavat "näyttää" huolettomilta, mutta monilla on pinnan ala jäytävä epävarmuus ja pelko tulevasta.
Lukiokin on monelle hyvin rankkaa läksyineen, kokeineen ja yo-kirjoituksineen, esim. yliopistossakin on opiskelu usein rennompaa ja vapaa-aikaa jää enemmän kuin lukiolaisella.
Aika tietysti kultaa muistot ja moni saattaa haikailla nuoruutta, mutta eipä tarvitse kuin lukea omaa päiväkirjaa (jos sellaista aikanaan piti) niin muistaa ettei se ehkä niin ihanaa aikaa ollutkaan.
[/quote]
Kiitos tästä. - ap
[quote author="Vierailija" time="07.02.2015 klo 11:10"]
Kyllä surin. Ja odota vaan kun täytät 40, sitten saat surra sitä että et enää kohta ole hedelmällinen ja haluttava nainen, vaan keski-ikäinen tantta :(
[/quote]
Kyllä. Ja sitten vielä saa tälläkin palstalla lukea yhtenään aloituksia "voiko neljäkymppinen nainen enää löytää miestä", "kuinka vanhalla naisella vielä voi olla ok peppu" ja "miksi nelkytvee naiset käyttää farkkuja tai käy baarissa". Kiitos näistä nuoremmat naiset, oma vuoronne on kohta.
Minulla vähän samoja tunteita. Olin myös jossain määrin masentunut mutten saanut siihen mitään hoitoa. Kavereiden kanssa oli ongelmia, vanhempani olivat aika ankarat. Lisäksi asuin pienellä paikkakunnalla jossa ei ollut oikein tekemistäkään.
Toisaalta - jos muuttaa yhden asian, muuttaa kaiken. Yritän olla tyytyväinen siihen mitä oli, sillä kaikki oli kuitenkin pääasiassa ihan ok.
Ja vieläpä: "Yestarday is history, tomorrow is mystery. Today is a gift and that's why it's called the Present." Yritän pitää tämän itse mielessä...
Mun mielestä on taas ihanaa olla aikuinen, koska elämä vuosina 5-25 v. oli ihan hirveän vaikeaa ja raskasta. En haikaile sitä, että olisi pitänyt olla helpompi lapsuus tai nuoruus, koska se kuitenkin on tehnyt minusta minut.
Nuoruus tuli elettyä kun viimeistä päivää, huoletonta aikaa. Sai matkustella mielin määrin ja sitä nuoruutta kesti. Vauvan sain 44 v ja oli aivan mahtavaa. Paljosta olisin jäänyt paitsi ellei olisi omaa lasta. Nyt on taas aikaa toteuttaa omia juttuja.
[quote author="Vierailija" time="07.02.2015 klo 13:30"]
[quote author="Vierailija" time="07.02.2015 klo 13:27"]
[quote author="Vierailija" time="07.02.2015 klo 11:32"]
Ei nuoruus ole juuri kellään huoletonta, teini-ikä on useimmilla hyvin stressaavaa! Nuoret saattavat "näyttää" huolettomilta, mutta monilla on pinnan ala jäytävä epävarmuus ja pelko tulevasta.
Lukiokin on monelle hyvin rankkaa läksyineen, kokeineen ja yo-kirjoituksineen, esim. yliopistossakin on opiskelu usein rennompaa ja vapaa-aikaa jää enemmän kuin lukiolaisella.
Aika tietysti kultaa muistot ja moni saattaa haikailla nuoruutta, mutta eipä tarvitse kuin lukea omaa päiväkirjaa (jos sellaista aikanaan piti) niin muistaa ettei se ehkä niin ihanaa aikaa ollutkaan.
[/quote]
Samaa mieltä! Olen nyt just 18v. lukiolainen eli valmistun tänä keväänä. Mun mielestä tämä elämänvaihe on silkkaa painajaista: Kirjoitusten ja muiden koulujuttujen aiheuttama stressi, autokoulu, paineita tulevaisuuden jatko-opiskelupaikan saamisesta, itsenäistymisestä ja omilleen muuttamisesta vieraaseen kaupunkiin, identiteettikriisi... Ei todellakaan niin huoletonta kuin miltä saattaa ulkopuolisten silmissä vaikuttaa.
[/quote]
Mutta jos sinulla on kuitenkin kavereita ja bileitä, niin elät kuitenkin ns. normaalia nuoruutta. Itse en tuossa vaiheessa elänyt, mikä näin 10v myöhemmin surettaa minua kovasti.
[/quote]
En ole koskaan ollut missään bileissä eikä kavereitakaan ole kuin kaksi :(