Lue keskustelun säännöt.
Aion erota ja muuttaa toiseen maahan
16.11.2021 |
Olen päättänyt erota miehestäni ja muuttaa toiseen maahan asumaan. Mietin vain, että miten ero saadaan järjestettyä niin, että hän ei kuormitu liikaa lasten kanssa. Säälittää jättää hänet yksin tämän keskelle, ja toivoisin että voisin ennen lähtöäni järjestää hänelle jotain tukea lastenhoitoon. Mistä? Miten sen hoidan paljastamatta lähtöaikeitani? Miten lapset reagoivat jos lähden mitään sanomatta? 1,2, 4 ja 7 vuotiaat ovat kuitenkin niin pieniä, että varmasti sopeutuvat siihen että äiti ei olekaan elämässä mukana.
Kommentit (39)
Vierailija kirjoitti:
Sä puhut nyt itsemurhasta. Vauva-palsta ei ole oikea paikka, soitapa nyt heti johonkin kriisipuhelimeen tai auttavaan puhelimeen.
Hyvä, just näin!
Kriisipuhelin 09 2525 0111 - MIELI ry
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet käytännössä kotirouva? Voithan antaa lapset sijoitukseen. Soitat lastensuojeluun ja kerrot ettet enää jaksa.
Ei ketään pakoteta olemaan vanhempi, varsinkin jos pää meinaa levitä.
Hyi apua jos tämä ei ole provo 😩 LASTEN PARAS ja sitten vasta aikuisten vaikka olisi kuinka "uuvahtanut". Hanki hoitoa itsellesi, sun lapset ei ole ansainneet äidin hylkäämistä.
Vierailija kirjoitti:
Hyi apua jos tämä ei ole provo 😩 LASTEN PARAS ja sitten vasta aikuisten vaikka olisi kuinka "uuvahtanut". Hanki hoitoa itsellesi, sun lapset ei ole ansainneet äidin hylkäämistä.
Ei oo provo. Ja lasten paras varmaan olisi kasvaa ilman tällaista äitiä. Tuolla jo aiemmin sanoinkin että olen yrittänyt saada apua kaikkia kanavia myöten, mutta ei se Suomessa onnistu. Kaikki aina sanovat että hae apua, mutta ei sitä apua saa.
Vierailija kirjoitti:
Hyi apua jos tämä ei ole provo 😩 LASTEN PARAS ja sitten vasta aikuisten vaikka olisi kuinka "uuvahtanut". Hanki hoitoa itsellesi, sun lapset ei ole ansainneet äidin hylkäämistä.
Ja uuvahtanut kuvaili tilannetta ehkä vuosi sitten. Nyt en jaksa tehdä lapsille ruokaa, viedä ulos tai pestä puhtaita vaatteita. He syövät eineksiä ja kyttäävät päivät televisiota ja tappelevat. En vaan saa itseäni ylös ja hoitamaan edes perusasioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Olet käytännössä kotirouva? Voithan antaa lapset sijoitukseen. Soitat lastensuojeluun ja kerrot ettet enää jaksa.
Ei ketään pakoteta olemaan vanhempi, varsinkin jos pää meinaa levitä.
Tämä olisi tosi epäreilua miestä kohtaan, ei hän haluaisi asua ilman lapsiaan. Itselleni se kyllä sopisi vaikka olisivatkin jossain muualla ja tavattaisiin vaikka viikonloppuisin.
Eli aloittajaa on alkanut Espanjan halpa alkoholi ja huumeet joita saa joka kadunkulmasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyi apua jos tämä ei ole provo 😩 LASTEN PARAS ja sitten vasta aikuisten vaikka olisi kuinka "uuvahtanut". Hanki hoitoa itsellesi, sun lapset ei ole ansainneet äidin hylkäämistä.
Ei oo provo. Ja lasten paras varmaan olisi kasvaa ilman tällaista äitiä. Tuolla jo aiemmin sanoinkin että olen yrittänyt saada apua kaikkia kanavia myöten, mutta ei se Suomessa onnistu. Kaikki aina sanovat että hae apua, mutta ei sitä apua saa.
Pakko myöntää että ymmärrän sinua varsin hyvin. Myötätuntoni sinulle. Itse myös suunnittelen lopullista poistumista, hieman samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä AP. Olen jo tehnyt konkreettisia asioita asian eteen, eli syvissä vesissä uin. Mielisairaalaan en enää mene, se on varma juttu.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ne lapset sopeudu koskaan. Kaltoinkohdelluksi lapset saa elinikäiset traumat. Sun pitää hakea ditä apua ihan itsellesi. Ehkä erokin on ookoo. Mutta sun etu tai miehen etu ei ole tärkeintä vaan lasten etu
Oon hakenut apua lääkäristä, neuvolasta ja sosiaalityöntekijän kautta. Mitään apua ei saa mistään. Vain toivotuksia että koita jaksaa. En jaksa enää, nyt on mielessä kaksi vaihtoehtoa joista toinen on muutto ja toinen ihan lopullinen lähtö koko pallolta.
Enpa usko etta ulkomaille muutto kaikkine kommervenkkeineen sujuu noin uupuneelta ihmiselta. Siihen vasta tarmoa tarvitaankin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei ne lapset sopeudu koskaan. Kaltoinkohdelluksi lapset saa elinikäiset traumat. Sun pitää hakea ditä apua ihan itsellesi. Ehkä erokin on ookoo. Mutta sun etu tai miehen etu ei ole tärkeintä vaan lasten etu
Oon hakenut apua lääkäristä, neuvolasta ja sosiaalityöntekijän kautta. Mitään apua ei saa mistään. Vain toivotuksia että koita jaksaa. En jaksa enää, nyt on mielessä kaksi vaihtoehtoa joista toinen on muutto ja toinen ihan lopullinen lähtö koko pallolta.
Enpa usko etta ulkomaille muutto kaikkine kommervenkkeineen sujuu noin uupuneelta ihmiselta. Siihen vasta tarmoa tarvitaankin.
Espanjaan pääsee helposti ja siellä on halpaa alkoholia ja huumeita tarjolla kaikkialla. Niiden perässähän ap on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyi apua jos tämä ei ole provo 😩 LASTEN PARAS ja sitten vasta aikuisten vaikka olisi kuinka "uuvahtanut". Hanki hoitoa itsellesi, sun lapset ei ole ansainneet äidin hylkäämistä.
Ei oo provo. Ja lasten paras varmaan olisi kasvaa ilman tällaista äitiä. Tuolla jo aiemmin sanoinkin että olen yrittänyt saada apua kaikkia kanavia myöten, mutta ei se Suomessa onnistu. Kaikki aina sanovat että hae apua, mutta ei sitä apua saa.
Pakko myöntää että ymmärrän sinua varsin hyvin. Myötätuntoni sinulle. Itse myös suunnittelen lopullista poistumista, hieman samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä AP. Olen jo tehnyt konkreettisia asioita asian eteen, eli syvissä vesissä uin. Mielisairaalaan en enää mene, se on varma juttu.
Millaisia konkreettisia asioita? Koitko että hoitojaksosta ei ollut sinulle apua? Oliko psykiatrinen osasto kamala paikka?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hyi apua jos tämä ei ole provo 😩 LASTEN PARAS ja sitten vasta aikuisten vaikka olisi kuinka "uuvahtanut". Hanki hoitoa itsellesi, sun lapset ei ole ansainneet äidin hylkäämistä.
Ei oo provo. Ja lasten paras varmaan olisi kasvaa ilman tällaista äitiä. Tuolla jo aiemmin sanoinkin että olen yrittänyt saada apua kaikkia kanavia myöten, mutta ei se Suomessa onnistu. Kaikki aina sanovat että hae apua, mutta ei sitä apua saa.
Pakko myöntää että ymmärrän sinua varsin hyvin. Myötätuntoni sinulle. Itse myös suunnittelen lopullista poistumista, hieman samankaltaisessa tilanteessa kuin sinä AP. Olen jo tehnyt konkreettisia asioita asian eteen, eli syvissä vesissä uin. Mielisairaalaan en enää mene, se on varma juttu.
Millaisia konkreettisia asioita? Koitko että hoitojaksosta ei ollut sinulle apua? Oliko psykiatrinen osasto kamala paikka?
Olen tehnyt suunnitelman asian toteuttamiseksi ja jos asiat eivät viimeinkin ala mennä oikeaan suuntaan saatan suunniltelmani oikeasti toteuttaakin jos totean että en enää jaksa tätä pa s kaa. Parin päivän päästä menen yksin mökille, siellä teen eräitä esivalmisteluita koskien tätä juttua. Vinkin tekotapaan sain itseasiassa tältä palstalta, kiitos siitä. Tänään kerroin suunnitelmani myös hoitavalle taholleni, eli tietävät varsin hyvin siellä että nyt leikki on kaukana. Muille en aio suunnitelmastani mainita, jotta eivät vain kuvittele voivansa laittaa kapuloita minun rattaisiini. Noin kuukausi sitten tämän tekotavan hoksasin, tarpeeksi mukava tapa lähteä. Ja se helpotus minkä tämä oivallus toi: viimeinkin oma elämäni on omissa käsissäni. Jos mikään muu elämässäni ei onnistu, niin tämä kyllä onnistuu.
Ei ollut hoitojaksosta minulle mitään hyötyä, ei siellä kukaan minua mitenkään noteerannut eli pelkässä säilytyksessä olin siellä. Hyvä että kukaan sanoi minulle siellä sanaakaan. Kolmatta kertaa en mene, ei ole ihmisten paikka ainakaan se mihin minä jouduin.
Voi ap. Niin muistan tuon tunteen ja sen äärimmäisen väsymyksen ja kun mistään ei sitä oikeaa apua saa… Olisin kaivannut vähintään sellaisen parin viikon pätkän ihan omassa rauhassa. Säännöllisesti. Kaksi tuntia silloin tällöin yllättäen lepoa lapsista helpotti pienen hetken, mutta se tarpeiden ja kaaoksen kohtaaminen sen hetken jälkeen tuntui kuin puukoniskulta… En tiedä miten selvisin. Olin nuori. Van kolme lasta. Se aika tuntuu sellaiselta harmaalta ahdistavalta usvalta näin jälkeenpäin. Helpotti kun nuorin oli viisi. Jonkinasteinen uupumus jäi silti.
Entä jos eroatte ap, ja isä jäisi lähivanhemmaksi. Ottaisit aikaa itsellesi toipumiseen. Sitten voisit pikkuhiljaa voimiesi mukaan tehdä muutoksia elämääsi, jotka antavat voimaa. Et katkaisisi välejä lopullisesti, mutta ottaisit aikaa ja tilaa itsellesi. Ja pliis, älä ikinä tee päätöksiä koskien omaa hyvnvointiasi siihen perustuen mitä luulet muiden ajattelevan! Ehkä toimit inspiraationa. Ehkä mahdollistat avoimen keskustelun uupumuksesta. Ehkä halveksivat sinua. Ihan sama, sinun elämä. Rohkeutta ja viisautta sinulle ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Voi ap. Niin muistan tuon tunteen ja sen äärimmäisen väsymyksen ja kun mistään ei sitä oikeaa apua saa… Olisin kaivannut vähintään sellaisen parin viikon pätkän ihan omassa rauhassa. Säännöllisesti. Kaksi tuntia silloin tällöin yllättäen lepoa lapsista helpotti pienen hetken, mutta se tarpeiden ja kaaoksen kohtaaminen sen hetken jälkeen tuntui kuin puukoniskulta… En tiedä miten selvisin. Olin nuori. Van kolme lasta. Se aika tuntuu sellaiselta harmaalta ahdistavalta usvalta näin jälkeenpäin. Helpotti kun nuorin oli viisi. Jonkinasteinen uupumus jäi silti.
Entä jos eroatte ap, ja isä jäisi lähivanhemmaksi. Ottaisit aikaa itsellesi toipumiseen. Sitten voisit pikkuhiljaa voimiesi mukaan tehdä muutoksia elämääsi, jotka antavat voimaa. Et katkaisisi välejä lopullisesti, mutta ottaisit aikaa ja tilaa itsellesi. Ja pliis, älä ikinä tee päätöksiä koskien omaa hyvnvointiasi siihen perustuen mitä luulet muiden ajattelevan! Ehkä toimit inspiraationa. Ehkä mahdollistat avoimen keskustelun uupumuksesta. Ehkä halveksivat sinua. Ihan sama, sinun elämä. Rohkeutta ja viisautta sinulle ap.
Kiitos kauniista sanoistasi. Tuo olisi yksi vaihtoehto erota ja asua jossain lähellä. En vaan tiedä miten jaksaisin selitellä lähtöäni sukulaisille ja lapsille. Ulkomaille lähtiessä ei tarvitsisi selitellä kenellekään, eikä kohdata ketään. Mietin vain sitäkin, että mitä jos päätös joskus kaduttaakin, enkä sitten tietty voi vain palata vanhaan.
Ota yhteys sosiaaliasiamieheen. Vaadi sossuilta kirjallinen päätös olla antamatta apua ja pistä Aviin.
Pyydä lapset sijoitukseen, tai sukulaisille Vähäx aikaa.
Muistuta miestä että huostassa pitää maksaa elatus. 4*lapsilisät ja elarit menee sitten uuteen kotiin.
On myös kolmannen sektorin palveluita. Siivousta, lastenhoitoa.
On muitakin joilla sama tilanne.
Rauhoitut ja menet vaikka vessaan juomaan kylmää vettä, soittelemaan kriisipuheluita ja sensellaista.
Laita ajatukset heti ylös, ettei ne katoa.
Nyt on mustia ajatuksia mutta kuten sanoin, yleistä ja tavallista.
❤️❤️❤️
Pakko varmistaa, että kai lapset ovat päiväkodissa? Tämä ehdottomasti, jos eivät ole. (Ja jos sinä olet töissä, niin saikkua.)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Voi ap. Niin muistan tuon tunteen ja sen äärimmäisen väsymyksen ja kun mistään ei sitä oikeaa apua saa… Olisin kaivannut vähintään sellaisen parin viikon pätkän ihan omassa rauhassa. Säännöllisesti. Kaksi tuntia silloin tällöin yllättäen lepoa lapsista helpotti pienen hetken, mutta se tarpeiden ja kaaoksen kohtaaminen sen hetken jälkeen tuntui kuin puukoniskulta… En tiedä miten selvisin. Olin nuori. Van kolme lasta. Se aika tuntuu sellaiselta harmaalta ahdistavalta usvalta näin jälkeenpäin. Helpotti kun nuorin oli viisi. Jonkinasteinen uupumus jäi silti.
Entä jos eroatte ap, ja isä jäisi lähivanhemmaksi. Ottaisit aikaa itsellesi toipumiseen. Sitten voisit pikkuhiljaa voimiesi mukaan tehdä muutoksia elämääsi, jotka antavat voimaa. Et katkaisisi välejä lopullisesti, mutta ottaisit aikaa ja tilaa itsellesi. Ja pliis, älä ikinä tee päätöksiä koskien omaa hyvnvointiasi siihen perustuen mitä luulet muiden ajattelevan! Ehkä toimit inspiraationa. Ehkä mahdollistat avoimen keskustelun uupumuksesta. Ehkä halveksivat sinua. Ihan sama, sinun elämä. Rohkeutta ja viisautta sinulle ap.
Kiitos kauniista sanoistasi. Tuo olisi yksi vaihtoehto erota ja asua jossain lähellä. En vaan tiedä miten jaksaisin selitellä lähtöäni sukulaisille ja lapsille. Ulkomaille lähtiessä ei tarvitsisi selitellä kenellekään, eikä kohdata ketään. Mietin vain sitäkin, että mitä jos päätös joskus kaduttaakin, enkä sitten tietty voi vain palata vanhaan.
Muista, että mikään ei pysy samana, ainoa mikä on varmaa on muutos. Minua se ajatus lohdutti silloin sen armottoman, loputtomalta tuntuvan sumun keskellä. Viisi vuotta ihmiselämästä on loppujen lopuksi aika vähän.
Sun ei tarvitse selittää. Jos joku kysyy niin voit hyvin vastata jotenkin ympäripyöreästi , että juuri nyt tarvitset tätä muutosta oman hyvinvointisi vuoksi. Ei tarvitse selittää enempää. Jos tuomitsevat niin heidän häpeänsä, he eivät tunne sinua oikeasti. Olet rohkea kun uskallat tehdä muutoksen! Muita voi auttaa vasta kun on auttanut itseään. Älä muuta liian lähelle, jos sinulla on vaikeaa pitää omista rajoistasi kiinni. Voisitko löytää itsellesi hyvää tekevän paikan (esim paljon luontoa ja rauhaa, tai inspiroivaa kulttuuria, tai uusia työmahdollisuuksia….), joka olisi kuitenkin sen verran lähellä, että yhteydenpito onnistuu melko vaivattomasti sitten kun sinulla siihen voimat riittää.
Ja muista, että on lukuisia ihmisiä (varmaan enemmän miehiä), jotka ovat tehneet vastaavan ratkaisun. Elämä jatkuu. Vain hieman eri muodossa kun ehkä oli suunnitelmissa. Ja muutokset voivat olla hyvin kivuliaita, mutta myös mahdollisuuksia kasvuun.
[/quote]
Espanjaan pääsee helposti ja siellä on halpaa alkoholia ja huumeita tarjolla kaikkialla. Niiden perässähän ap on.[/quote]
Siis mikä idiootti säkin olet? Tiesitkö että ihan täällä koto Suomessakin ei vaadi kuin sen että omaa netin niin voit tilata huumeita vaikka kotiovellesi. Hohhoijaa joku Marjatta 68v siellä taas.
Kyllä se tietää että oon äärirajoilla, mutta ei se määräänsä enempää voi tehdä. Hän käy päivisin töissä ja iltaisin hoitaa iltatouhuja osalle lapsista. Mä hoidan sitten sen lopun 21 tuntia vuorokaudesta kaiken muun. Kaikilla isovanhemmilla on omia juttuja niin, että ei heistä oikein apua saa. Oon sanonut olevani tosi väsynyt, mutta saan vaan kommentteja kuten "hyvä meininki" tai jatkuvaa neuvomista siitä mitä teen väärin. Ennen ajattelin etten koskaan voisi jättää lapsiani, mutta nyt kun mietin heitä niin en usko että edes rakastan heitä oikeasti. Oon huono äiti vaikka miten yrittäisin, enkä jaksa enää yrittää. Uskon että lapsilla on parempi ilman mua.