Lue keskustelun säännöt.
Onko anoppini psykopaatti vai aleksitymiasta kärsivä henkilö?!?
03.02.2015 |
Miten erottaa toisistaan tunnekylmän (tai aleksitymiasta kärsivän) ja psykopaatin? Mieheni 60+ äiti on täysin kylmä kuin kivi tunnepuolen osalta ainakin ulospäin. Esimerkiksi itselleni sattui eräs todella henkisesti ja fyysisesti raskas vastoinkäyminen, joka vaivaa edelleen, niin hän tuumasi, että "mitäs niitä miettii, ne on olleita ja menneitä" täysin välinpitämätön katse silmissään. Kyseinen juttu oli tosi arka paikka ja uskouduimme mieheni kanssa asian hänelle, mutta saimme ns. kylmän suihkun. Toisessa tilanteessa mies kertoi äidilleen, että hänen läheisin lapsuudenystävänsä oli kuollut, niin anoppi tokaisi vihaisesti "Entäs sitten. Ei kiinnosta." Vaikka miehenikin on ehkä keskivertoa tunnekylmempi, niin hänkin oli ihmeissään. Anoppi ei myöskään osaa lohduttaa pientä lastamme, jos lapsi on surullinen, vaan alkaa nauraa itkevälle lapselle tai matkia itkuääntä ja melkein kiusata siitä, että lapsi itkee, jolloin lapsi itkee vielä pahemmin. Appeni ruokkii pihalla viihtyviä pikkulintuja ja anoppi haukkuu appea "lapsenomaiseksi kaheliksi" sen takia. Anoppini on myös omasta mielestään kaikessa oikeassa. Mikä voisi olla syynä em. käytökseen?
Kommentit (25)
Anoppi tuskin itse saanut (lapsuudessaan) empatian kokemusta tai lohdutusta osakseen. Sitä on paha antaa takaisin sellaista mistä itsellä ei ole minkäänmoista kokemusta. Ehkä ymmärrys tästä auttaa teitä. Voitte kuitenkin tukeutua toisiinne kun tarvitsette kuuntelijaa tai lohtua. Ja samoin kuin toinenkin vastaaja totesi, älä koskaan jätä pientä puolustuskyvytöntä lasta tuollaisen hoiviin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Myös muistisairaus tulee mieleen yhtenä mahdollisuutena. Niissähän on erilaisia oireita sen mukaan, mitkä aivojen osat on vaurioituneet.
Laitoin tällä miinuspeukun siksi, kun inhottaa tämä ihmisten kotidiagnosointi vakavillakin diagnooseilla kuten psykopatia.
Mutta syitähän tuollaiseen on monia. Jos ei ole aina ollut tuollainen, niin syinä voi olla esim. muistisairaus tai masennus (osa muuttuu sen myötä kaikkea kohtaan välinpitämättömäksi).
Jos on aina ollut tunnekylmä, voi olla että on kehittänyt jo lapsena tai nuorena itselleen kovan suojakuoren kovia kokemuksia vastaan, eikä enää sitä pysty murtamaan. Monella sota-ajan ja sen jälkeisen köyhän ajan ihmisellä on niin kovia kokemuksia, että eivät ole niitä pystyneet kestämään muuten kuin tekemällä itsestään kovan ja kylmän. Kuten äitini, joka aina ihmettelee miten ihmiset on nykyään niin nyyhkyjä ja avuttomia, että kuolleita kauheasti itkevät, ja suruunsa jäävät pyörimään: hänen lapsuudessaan lapsia kuoli maalaismökeistä yhtä mittaa eikä niitä ollut aikaa jäädä suremaan kun oli 10 muuta suuta ruokittavana kovalla työllä, ja samoin kun häneltä kuoli isä kun hän oli 13, hän vaan totesi että on sitten pärjättävä ilman, ja jatkoi elämäänsä ilman sen kummempia tunteiluja.
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 22:33"]
Laitoin tällä miinuspeukun siksi, kun inhottaa tämä ihmisten kotidiagnosointi vakavillakin diagnooseilla kuten psykopatia.
Mutta syitähän tuollaiseen on monia. Jos ei ole aina ollut tuollainen, niin syinä voi olla esim. muistisairaus tai masennus (osa muuttuu sen myötä kaikkea kohtaan välinpitämättömäksi).
Jos on aina ollut tunnekylmä, voi olla että on kehittänyt jo lapsena tai nuorena itselleen kovan suojakuoren kovia kokemuksia vastaan, eikä enää sitä pysty murtamaan. Monella sota-ajan ja sen jälkeisen köyhän ajan ihmisellä on niin kovia kokemuksia, että eivät ole niitä pystyneet kestämään muuten kuin tekemällä itsestään kovan ja kylmän. Kuten äitini, joka aina ihmettelee miten ihmiset on nykyään niin nyyhkyjä ja avuttomia, että kuolleita kauheasti itkevät, ja suruunsa jäävät pyörimään: hänen lapsuudessaan lapsia kuoli maalaismökeistä yhtä mittaa eikä niitä ollut aikaa jäädä suremaan kun oli 10 muuta suuta ruokittavana kovalla työllä, ja samoin kun häneltä kuoli isä kun hän oli 13, hän vaan totesi että on sitten pärjättävä ilman, ja jatkoi elämäänsä ilman sen kummempia tunteiluja.
[/quote]
On mahdollista, että ylidiagnosoin, mutta olen seurannut anopin tapaa suhtautua erilaisiin tilanteisiin jo useamman vuoden ajan, joten olen tehnyt johtopäätöksiä siltä pohjalta. Hän myöskään ei jostain syystä osaa tai halua kyseenalaistaa omia hölmöjäkään (siis esim. täysin mutupohjaisia) mielipiteitään, vaikka olisi tieteellistä näyttöä siitä, että hän on väärässä. Hän on toisin sanoen aina omasta mielestään oikeassa ja hän ei myöskään kadu tai edes pohdiskele juuri mitään. Aluksi epäilin itse, että hän on masentunut, sillä hän on tunneilmaisultaan niin äärimmäisen lattea (vakavat, täysin ilmeettömät kasvot ja tyhjä, tunteeton katse), mutta myös hänen ollessaan paremmalla tuulella hän on yhtä kylmäkiskoinen. Valitettavasti mieheni on perinyt (tai omaksunut) samoja piirteitä jossain määrin, mutta hän on vielä hyvin mieto versio anopista, joka on kylmin koskaan kohtaamani ihminen. T. Ap
Katkeruus. Kokemus siitä ettei itseä ole kuunneltu, ymmärretty, rakastettu. Ei voi sitten suoda empatiaa muillekaan, kun hänkin on saanut kaiken kestää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 23:07"]
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 22:33"]
Laitoin tällä miinuspeukun siksi, kun inhottaa tämä ihmisten kotidiagnosointi vakavillakin diagnooseilla kuten psykopatia.
Mutta syitähän tuollaiseen on monia. Jos ei ole aina ollut tuollainen, niin syinä voi olla esim. muistisairaus tai masennus (osa muuttuu sen myötä kaikkea kohtaan välinpitämättömäksi).
Jos on aina ollut tunnekylmä, voi olla että on kehittänyt jo lapsena tai nuorena itselleen kovan suojakuoren kovia kokemuksia vastaan, eikä enää sitä pysty murtamaan. Monella sota-ajan ja sen jälkeisen köyhän ajan ihmisellä on niin kovia kokemuksia, että eivät ole niitä pystyneet kestämään muuten kuin tekemällä itsestään kovan ja kylmän. Kuten äitini, joka aina ihmettelee miten ihmiset on nykyään niin nyyhkyjä ja avuttomia, että kuolleita kauheasti itkevät, ja suruunsa jäävät pyörimään: hänen lapsuudessaan lapsia kuoli maalaismökeistä yhtä mittaa eikä niitä ollut aikaa jäädä suremaan kun oli 10 muuta suuta ruokittavana kovalla työllä, ja samoin kun häneltä kuoli isä kun hän oli 13, hän vaan totesi että on sitten pärjättävä ilman, ja jatkoi elämäänsä ilman sen kummempia tunteiluja.
[/quote]
On mahdollista, että ylidiagnosoin, mutta olen seurannut anopin tapaa suhtautua erilaisiin tilanteisiin jo useamman vuoden ajan, joten olen tehnyt johtopäätöksiä siltä pohjalta. Hän myöskään ei jostain syystä osaa tai halua kyseenalaistaa omia hölmöjäkään (siis esim. täysin mutupohjaisia) mielipiteitään, vaikka olisi tieteellistä näyttöä siitä, että hän on väärässä. Hän on toisin sanoen aina omasta mielestään oikeassa ja hän ei myöskään kadu tai edes pohdiskele juuri mitään. Aluksi epäilin itse, että hän on masentunut, sillä hän on tunneilmaisultaan niin äärimmäisen lattea (vakavat, täysin ilmeettömät kasvot ja tyhjä, tunteeton katse), mutta myös hänen ollessaan paremmalla tuulella hän on yhtä kylmäkiskoinen. Valitettavasti mieheni on perinyt (tai omaksunut) samoja piirteitä jossain määrin, mutta hän on vielä hyvin mieto versio anopista, joka on kylmin koskaan kohtaamani ihminen. T. Ap
[/quote]
Kuulostaa hyvin paljon omalta äidiltäni. Hänellä on myös hyvin vahvoja mielipiteitä joista ei luovu millään, hänen tapauksessaan se menee alhaisen älykkyyden piikkiin. Huomasin jo ollessani joku nelivuotias, että ymmärrän asioiden syy-seuraussuhteita paljon paremmin kuin äitini. Äitini on esim. mahdotonta ymmärtää mitä on tieteellinen metodi ja miksi joku tieteellisesti tutkittu asia muka olisi varmempi kuin mielipide. Hänen mielestään ne on kaikki vain mielipiteitä. Ja muutenkin hänestä mielipiteiden arvon tuntuu lähinnä määrittävän se kuinka miellyttävänä tai epämiellyttävänä hän pitää sen esittäjää.
Ja tosiaan äitini on myös tuollainen tunnekylmä, oman kovan lapsuutensa kasvatti. Luulen, että ajoittainen toisten tunteilun halveksunta tulee siitä, että jollain tasolla hänkin tiedostaa jossain syvällä kivikuorensa sisällä joko riskin murtua samaan tai yleensä sen, että hänelläkin ainakin oli sellaisia tunteita, mutta koska hänkin on ne työntänyt pois, muidenkin pitäisi olla vahvoja ja tehdä sama. Alhainen älykkyys estää sen, ettei pysty miettimään että muutkin selviytymiskeinot on mahdollisia, eikä vain hänen valitsemansa. Hänestä vaan ihmiset jotka esim. suree kuollutta, ovat vain kummallisia tyyppejä, jotka valitsevat märehtiä tuskassa, vaikka voisivat vaan hautajaisten jälkeen lopettaa asian ajattelun ja jatkaa kuin ei mitään. Hänestä on tyhmyyttä olla tekemättä toisin kuin hän - miksi valita tuskan kokemista jos voi valita tuskattomuuden, eikä mikään mahti maailmassa saisi häntä näkemään asiaa toisin.
Mutta minulla on aina aikuisena ollut äitiini hyvät välit, vaikka hän onkin mikä on. Nuorena oli kovat kipuilut, minä kun epäonnekseni olin vielä poikkeuksellisenkin herkkis. Mutta päälle kolmekymppisenä ymmärsin että äiti on oman biologiansa ja menneisyytensä tuote, eikä tahallaan paha. Ja että minä vaan en voi odottaa häneltä tiettyjä asioita kuten lohdutusta, mutta kun en niitä odota, en pety eikä ole syytä mitenkään olla katkera. Äiti on mikä on, ja sellaisenani hänet hyväksyn. Lapsiamme ei sinne kyllä viedä hoitoon, eikä äiti ottaisikaan, hän on hyvin tiukka siitä että on omat mukulansa jo kasvattanut eikä enää siihen ryhdy.
Ensin ajattelin, että jospa hän ei vain ilmaise tunteitaan, mutta kertomuksesi perusteella vaikuttaa vähintään luonnehäiriöiseltä. Se kai kannattaa hyväksyä ja toimia sen mukaan. Älä hakeudu seuraan, älä jätä lasta koskaan hoitoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 23:18"]
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 23:07"]
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 22:33"]
Laitoin tällä miinuspeukun siksi, kun inhottaa tämä ihmisten kotidiagnosointi vakavillakin diagnooseilla kuten psykopatia.
Mutta syitähän tuollaiseen on monia. Jos ei ole aina ollut tuollainen, niin syinä voi olla esim. muistisairaus tai masennus (osa muuttuu sen myötä kaikkea kohtaan välinpitämättömäksi).
Jos on aina ollut tunnekylmä, voi olla että on kehittänyt jo lapsena tai nuorena itselleen kovan suojakuoren kovia kokemuksia vastaan, eikä enää sitä pysty murtamaan. Monella sota-ajan ja sen jälkeisen köyhän ajan ihmisellä on niin kovia kokemuksia, että eivät ole niitä pystyneet kestämään muuten kuin tekemällä itsestään kovan ja kylmän. Kuten äitini, joka aina ihmettelee miten ihmiset on nykyään niin nyyhkyjä ja avuttomia, että kuolleita kauheasti itkevät, ja suruunsa jäävät pyörimään: hänen lapsuudessaan lapsia kuoli maalaismökeistä yhtä mittaa eikä niitä ollut aikaa jäädä suremaan kun oli 10 muuta suuta ruokittavana kovalla työllä, ja samoin kun häneltä kuoli isä kun hän oli 13, hän vaan totesi että on sitten pärjättävä ilman, ja jatkoi elämäänsä ilman sen kummempia tunteiluja.
[/quote]
On mahdollista, että ylidiagnosoin, mutta olen seurannut anopin tapaa suhtautua erilaisiin tilanteisiin jo useamman vuoden ajan, joten olen tehnyt johtopäätöksiä siltä pohjalta. Hän myöskään ei jostain syystä osaa tai halua kyseenalaistaa omia hölmöjäkään (siis esim. täysin mutupohjaisia) mielipiteitään, vaikka olisi tieteellistä näyttöä siitä, että hän on väärässä. Hän on toisin sanoen aina omasta mielestään oikeassa ja hän ei myöskään kadu tai edes pohdiskele juuri mitään. Aluksi epäilin itse, että hän on masentunut, sillä hän on tunneilmaisultaan niin äärimmäisen lattea (vakavat, täysin ilmeettömät kasvot ja tyhjä, tunteeton katse), mutta myös hänen ollessaan paremmalla tuulella hän on yhtä kylmäkiskoinen. Valitettavasti mieheni on perinyt (tai omaksunut) samoja piirteitä jossain määrin, mutta hän on vielä hyvin mieto versio anopista, joka on kylmin koskaan kohtaamani ihminen. T. Ap
[/quote]
Kuulostaa hyvin paljon omalta äidiltäni. Hänellä on myös hyvin vahvoja mielipiteitä joista ei luovu millään, hänen tapauksessaan se menee alhaisen älykkyyden piikkiin. Huomasin jo ollessani joku nelivuotias, että ymmärrän asioiden syy-seuraussuhteita paljon paremmin kuin äitini. Äitini on esim. mahdotonta ymmärtää mitä on tieteellinen metodi ja miksi joku tieteellisesti tutkittu asia muka olisi varmempi kuin mielipide. Hänen mielestään ne on kaikki vain mielipiteitä. Ja muutenkin hänestä mielipiteiden arvon tuntuu lähinnä määrittävän se kuinka miellyttävänä tai epämiellyttävänä hän pitää sen esittäjää.
Ja tosiaan äitini on myös tuollainen tunnekylmä, oman kovan lapsuutensa kasvatti. Luulen, että ajoittainen toisten tunteilun halveksunta tulee siitä, että jollain tasolla hänkin tiedostaa jossain syvällä kivikuorensa sisällä joko riskin murtua samaan tai yleensä sen, että hänelläkin ainakin oli sellaisia tunteita, mutta koska hänkin on ne työntänyt pois, muidenkin pitäisi olla vahvoja ja tehdä sama. Alhainen älykkyys estää sen, ettei pysty miettimään että muutkin selviytymiskeinot on mahdollisia, eikä vain hänen valitsemansa. Hänestä vaan ihmiset jotka esim. suree kuollutta, ovat vain kummallisia tyyppejä, jotka valitsevat märehtiä tuskassa, vaikka voisivat vaan hautajaisten jälkeen lopettaa asian ajattelun ja jatkaa kuin ei mitään. Hänestä on tyhmyyttä olla tekemättä toisin kuin hän - miksi valita tuskan kokemista jos voi valita tuskattomuuden, eikä mikään mahti maailmassa saisi häntä näkemään asiaa toisin.
Mutta minulla on aina aikuisena ollut äitiini hyvät välit, vaikka hän onkin mikä on. Nuorena oli kovat kipuilut, minä kun epäonnekseni olin vielä poikkeuksellisenkin herkkis. Mutta päälle kolmekymppisenä ymmärsin että äiti on oman biologiansa ja menneisyytensä tuote, eikä tahallaan paha. Ja että minä vaan en voi odottaa häneltä tiettyjä asioita kuten lohdutusta, mutta kun en niitä odota, en pety eikä ole syytä mitenkään olla katkera. Äiti on mikä on, ja sellaisenani hänet hyväksyn. Lapsiamme ei sinne kyllä viedä hoitoon, eikä äiti ottaisikaan, hän on hyvin tiukka siitä että on omat mukulansa jo kasvattanut eikä enää siihen ryhdy.
[/quote]
Anoppini kieltämättä kuulostaa todella samantyyppiseltä. Hänelläkin on ikäänkuin käsitys, että sureva ihminen on jotenkin "hölmö" ja heikko ja fiksumpaa olisi vain unohtaa ja jatkaa elämää niinkuin ennenkin. Anopillani on myöskin ilmeisesti hieman alhaisenpuoleinen älykkyysosamäärä, mikä näkyy useissakin eri asioissa, kuten ongelmanratkaisun vaikeutena sekä kykenemättömyytenä nähdä asioita erilaisista näkökulmista. Voi olla, että mukaan on tullut jonkinsorttista pientä muistisairauttakin, mutta hän oli mm. kouluaikoinaan 50-luvulla saanut todistuksiinsa lähinnä pelkkiä viitosia siitä huolimatta, että hän oli kuitenkin yrittänyt tehdä koulussa parhaansa ja hän ei ollut koskaan saanut sen kummempia numeroita missään vaiheessa kansakoulun ja kansalaiskoulun aikana.
En minäkään sinänsä usko, että anoppini on tahallisesti paha, mutta hän vilpittömästi uskoo, että hänen oma toimintamallinsa on se ainoa oikea ja muut ovat väärässä. Täytyy yrittää tosiaan hyväksyä se, mutta pitää sillä tavalla fiksua etäisyyttä, että ei esimerkiksi jätä lapsia sinne hoidettaviksi (joskus oli siitäkin kädenvääntöä hänen kanssaan, kun anoppi ihan tosissaan väitti, että parin kuukauden ikäiselle pikkuvauvalle pitäisi tarjota monta kertaa päivässä tuttipullosta vettä sen sijaan, että vauva olisi ruokittu äidinmaidolla). Hänellä tosiaan on todella ajattelemattomia ja yksioikoisia periaatteita ja hän ei millään meinaa luopua niistä, vaikka kuinka selittäisi asiaa. T. Ap
Varmasti tosiaan paras ettei sinne jätä lapsia hoitoon, todennäköisesti, kun tuollainen ihminen uskoo että hänen periaatteensa on oikeita ja teidän vääriä, niin hän voisi toimia teidän ohjeidenne vastaisesta lapsen kanssa vaikka lupaisikin toisin.
Muuten olen oman äitini kanssa havainnut hyväksi toisaalta olla provosoitumatta, ja toisaalta pitää tiukasti kiinni oikeudestani aikuisena toimia kuten haluan. Äiti saa meuhkata vaikka kuinka, mutta minä pysyn tyynenä, ja totean vaan, että meillä kuitenkin tehdään näin, ja piste. Joskus, jos jauhaminen on oikein älyttömäksi mennyt, olen sanonut, että eiköhän tämä vierailu tällä kertaa ole tässä, jos ei puheenaihe ala vaihtua. Joskus on lähdettykin pois kesken, kun äiti ei ole antanut periksi, ja haukkunut vaan ja möykännyt. Mutta nykyisin se on jo oppinut hyvin sen että on täysin turhaa yrittää painostaa minua tai meitä tekemään kuten hän haluaa, että teemme kuten teemme, ja häivymme jos liian huonosti käyttäydytään meitä kohtaan.
t. 8
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Normaali ikäpolvensa edustaja. Valitettavasti.
Noilla äideillä, anopeilla ja mummoilla ei ole ollut lapsuudessaan mitään palikoita käsitellä sodanajan ja sen jälkeisen ajan tapahtumia ja mahdollisia traumoja joten miksi osaisivat asettautua toisen tunteisiin aikuisenakaan... On orpoutta, sodasta puolihengissä tullutta isää, vaihtuvia isäpuolia, vaihtuvia kasvattikoteja/ - vanhempia jne. Lasten oli vaan sopeuduttava ja eikä ihne, että noi suuret ikäluokat ovat oikeasti monilla tavoin tosi tunnevammaista porukkaa.
Aluksi yritin ymmärtää, käsittää, seiittää sekä äitini, tätieni, anoppini yms. ikäpolven käytöstä mutta olen lyönyt hanskat tiskiin. S
en sijaan että käyttäisin energiaani enää heidän kummaliisiin näkemyksiin asioista - saati sitten tuolle sukupolvelle tyypillisen marttyyriasenteeseen ( = heillä on oikeus sanoa ja tehdä ihan mitä vaan mutta ans olla jos heitä kritisoidaan niin seuraa itkuraivarit ja viikkojen mykkäkoulu) - yritän panostaa siihen, etten enää itse siirtäisi tuota sukupolvien takaista käytösmallia (joka luonnollisesti tarttunut myös minuun osin) enää omiin lapsiini.
[quote author="Vierailija" time="04.02.2015 klo 09:57"]
"Miksi pitää aina ruveta köökkipsykologisoimaan? Miksi anopille tarvitaan kotitekoinen diagnoosi? Ottaisitte ihmiset ihmisinä. Vanhoja ihmisiä ei ole paijailtu lapsina eikä heitä ole rohkaistu itkeskelemään avoimesti."
Juu ja tämä ainainen syyllistäminen ja parjaaminen ikäihmistä.
Ihan samalla voitaisiin tehdä köökkipsykologiaa nuoremmista sukupolvista, kuinka he ovat itsekkäitä ja huono käytöksiä ja mulle kaikki, heti ja nyt, viis veisaavat toisten tarpeista ja hienotunteisuudesta. Ilmiö on tuttu niin työelämässä, koulussa, päiväkodissa, liikenteessä jne. sillä se on todella tämän aikakauden ilmiö ja vielä yleinen.
[/quote]
Oman kokemukseni mukaan nuoremmat ihmiset oikeasti käyttäytyvät keskimäärin huomattavasti vanhempia ihmisiä fiksummin. Kaikkein huonokäytöksisimpiä ovat juuri suurten ikäluokkien edustajat. Toisaalta ennen suuria ikäluokkia syntyneissä on jälleen fiksukäytöksisiä ihmisiä. Kaikkein itsekkäimmin ja moukkamaisimmin ovat ainakin oman kokemukseni mukaan käyttäytyneet juuri nykypäivän 60-70-vuotiaat. He eivät osaa tervehtiä, pyytää anteeksi tai kiittää ja he kyykyttävät aiheettomasti, jos vain saavat siihen mahdollisuuden. He myös mulkoilevat ja tuijottelevat helposti, eivätkä ymmärrä hienostuneita käytöstapoja. Nuorissa on enemmän niitä, jotka esimerkiksi bussissa tervehtivät kuskia, kiittävät sekä antavat paikan toiselle. Suurten ikäluokkien mammat ja papat yleensä vain posottavat naama mutrussa eteenpäin eivätkä osaa pyytää anteeksi, jos vahingossa tönäisevät jotakin henkilöä.
Aloittajan tekstissä oli kyse yhdestä henkilöstä, mutta ketjun myötä tuli puhe samasta ikäluokasta yleisemminkin, joten siksi tämä kommentti hieman off topic.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
meillä anoppi juuri 60 ja täysin kuvailemasi tyyppi. lapsenlapsensa kanssa ei jää hetkeksikään ilman valvontaa. ja amhd. vähällä yhteydenpidolla ollaan. ns. pakollisina syntymäpäivillä nähdään. hulluja nuo 60-vuotiaat.
Nyt ap on asioiden ytimessä! Aleksitymiaa esiintyy myös paljon mm homoilla, demareilla ja uskovaisilla. Anoppisi on tyypillinen suomalainen demari, josta olen luonnut teille havainnolistavan kuvan, fiktiona tai totuuna, jos osunkin oikeaaan.
Anopin nuoruus: Vaikeudet tunnistaa oman elämän tunteita ja tuntea itsensä kokonaisena on haastavaa ja siksi esim seurakunnat ja muotitrendit muokkaavat viatonta ja herkkää ihmismieltä väärään suuntaan. Koska havaitut ihastuksen piirteet osuvat torjuttuun, rumaan lihavaan kylän poikaan, on aika valita muoti "totuudeksi ja tulla lesboksi"
Keski-iän kriisi: koska muoti ei tehnyt onnelliseksi ja torjutut tunteet, häpeä ja suru pysyivät alitajunnan läsnä, henkilöstä tuli lesbo-uskovainen kristillisdemokraatti, joka myöhemmin siirtyi pelkäksi demariksi. Säilyttäen toki "jumala-suhteen" joka tyydytti hänen tunteiden puutteensa.
Vanhus: Hän on nyt kuin raitis, kaikkipyhä, kun Danten helvetin viikatemies tuleva tuomitsemaan muut paeten demokratian ja raamatun maailmaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[quote author="Vierailija" time="04.02.2015 klo 00:34"]
meillä anoppi juuri 60 ja täysin kuvailemasi tyyppi. lapsenlapsensa kanssa ei jää hetkeksikään ilman valvontaa. ja amhd. vähällä yhteydenpidolla ollaan. ns. pakollisina syntymäpäivillä nähdään. hulluja nuo 60-vuotiaat.
[/quote]Kiitos diagnoosista. Kysyisit minun lapsiltani hulludestani. ehkä on hullua. että hoidan lapsenlapsiani monta kertaa viikossa ja aina, kun ovat sairaina ja ovat sanoneet jopa muutavansa luokseni, kun vähänkin ovat kotona huonolla tuulella.
Lapseni ovat sanoneet ,etteivät olisi edes lapsia hankkineet, jos en olisi olemassa. tovottavasti pysyn terveenä, että jaksan, sillä rakastan pikkuisia yli kaiken.
Usein illalla soittavat ja itkevät, että on isoäitiä ikävä.
Nyt pitänee kertoa heille, että isoäiti on hullu.
Anoppisi on oman aikansa lapsi, jolloin oli jopa suotavaa olla näyttämättä tunteita, ainakin sivistyneissä piireissä ja on edelleen monessa maassa tai esim. kuningashuoneissa, ellei tätä kierrättä joku sukupolvi katkaise. Nykyään tunteiden näyttäminen on suotavaa, jopa räyhääminen ja huono käytös, menettämättä silti kasvojaa, jopa aikuisilta.
Syyllistäminen ei auta asiaan, vaan pahentaa entisestään eri sukupolvien väliä. Ja anoppisi panettelussa, annat oman esimerkin lapsellesi, miten ollaan yhdessä "vaikeiden" ihmisten seurassa.
Anoppi elää niillä tunne-elämän eväillä, mitä hän on lapsuudessaan saanut omilta vanhemmiltaan ja ympäristöstä ja tuskin hän pystyy antamaan enemmän, mitä itse on saanut, jos on elänyt +60v. Hänen lapsuudessaan hyväksyttiin ruumiillinen kuritus ja tunteiden näyttämistä pidettiin heikkoutena ja lapset kasvatettiin sen mukaisesti, jota tukivat lastenhoito-oppaat, neuvolat ja alan ammattilaiset ja myöhemmin koulussa opettajat.
Hyväksy anoppisi sellaisena kun hän, hyvine ja huonone puolineen, sillä panettelu ja syyllistäminen ei johda mihinkään. Voit tarjota hänen tunne-elämän kiumuroissa apua, jos sinulta on siihen eväitä.
Miksi pitää aina ruveta köökkipsykologisoimaan? Miksi anopille tarvitaan kotitekoinen diagnoosi? Ottaisitte ihmiset ihmisinä. Vanhoja ihmisiä ei ole paijailtu lapsina eikä heitä ole rohkaistu itkeskelemään avoimesti.
[quote author="Vierailija" time="04.02.2015 klo 09:07"]
[quote author="Vierailija" time="04.02.2015 klo 00:34"]
meillä anoppi juuri 60 ja täysin kuvailemasi tyyppi. lapsenlapsensa kanssa ei jää hetkeksikään ilman valvontaa. ja amhd. vähällä yhteydenpidolla ollaan. ns. pakollisina syntymäpäivillä nähdään. hulluja nuo 60-vuotiaat.
[/quote]Kiitos diagnoosista. Kysyisit minun lapsiltani hulludestani. ehkä on hullua. että hoidan lapsenlapsiani monta kertaa viikossa ja aina, kun ovat sairaina ja ovat sanoneet jopa muutavansa luokseni, kun vähänkin ovat kotona huonolla tuulella.
Lapseni ovat sanoneet ,etteivät olisi edes lapsia hankkineet, jos en olisi olemassa. tovottavasti pysyn terveenä, että jaksan, sillä rakastan pikkuisia yli kaiken.
Usein illalla soittavat ja itkevät, että on isoäitiä ikävä.
Nyt pitänee kertoa heille, että isoäiti on hullu.
[/quote]
Tässä taas marttyyrimummo - että semmosta! Kyllä mummoissa ja anopeissa, kuten kaikissa ihmisissä, riittää porukkaa laidasta laitaan! On ihania lämpimiä, rakastavia mummoja ja niitä, jotka eivät tunne rakkautta tai kykene sitä osoittamaan, surullista kylläkin!
Ap:n anoppi on todellakin aikansa kasvatti, saanut omassa lapsuudessaan huonoa kohtelua, kiintynyt huonosti ja voi onnettomasti siitä syystä ja, mikä pahinta, usein ollaan kykenemättämiä toimimaan toisin omassa elämässä suhteessa omiin lapsiin. Tutkimuksesta tiedetään, että kiintymyssuhdemallit peritytyvät ja suomaiset ovat usein välttelevästi kiintyneitä eli heillä ei ole vuorovaikutuksessa rakentunut mieleen mallia, että he ovat arvokkaita, heidän tarpeensa ovat arvokkaita, heidän olemassaolostaan olisi iloittu, he ansaitsevat lohdutusta, sylisä ja läheisyyttä suruissa tai heitä on jopa jollakin tavalla käytetty hyväksi tai heidn tarvitsevuuttaan pilkattu ja ivattu tai jätetty liian vaikeiden asioiden kanssa yksin! Anoppi on kasvatuksensa ja lapsuutensa uhri! Miten tämä näkyy hänen pojassaan? Onko poika saanut olla rakastavan vanhemman hoivassa? Toisaalta pojan kannalta onnellista saattaa olla se, että hänellä on ollut tuo "poloinen lintuja ruokkiva isä", joka on toiminut tunnevanhempana. Anoppi tuskin pehmenee ennen kuin on mullat niskassa, mutta varo todellakin jättämästä lapsia kohtaamaan tuota kylmää vanhemmuutta - se ei tee hyvää lapsellesi. Toisaalta anna lapsen muodostaa oma mielipide mummmista, mahdollisen mummon henkisten haasteiden puhumisen aika on joskus heidän aikuisuudessaan!
[quote author="Vierailija" time="03.02.2015 klo 23:19"]
Ensin ajattelin, että jospa hän ei vain ilmaise tunteitaan, mutta kertomuksesi perusteella vaikuttaa vähintään luonnehäiriöiseltä. Se kai kannattaa hyväksyä ja toimia sen mukaan. Älä hakeudu seuraan, älä jätä lasta koskaan hoitoon.
[/quote]
Varmasti paras lääke tuollaiseen onkin jättää ihminen täysin yksin ja eristää vielä muistakin. Eiku -?
Tunnekylmyys. Oma anoppini pyrkii lohduttamaan lasta, mutta omat omituisuutensa hänelläkin on. Minuun suhtautuu juuri tuolla tavalla. Esim. jos omainen kuolee niin sanoo "on se minullakin xxx kuollut" ja siinä se tai jos vaikka jalka menisi poikki niin " kyllä minullakin oli murtunut, vaan niin vain kaiken tein itse"...
Jollain tapaa sairas. Tunnekylmä. ÄLÄ KILTTI IKINÄ JÄTÄ LASTASI VALVOMATTA ANOPIN SEURAAN! itsellä kamalia kokemuksia lapsuudesta vastaavasta ihmisestä. Paljon voimia teijän perheelle kestää sellainen anoppi!