En taida koskaan olla tyytyväinen itseeni

Huoh. Tiedetään, tiedetään. Oon vasta 17 (kesällä 18). Oon teini-ikäinen ja kaikki teinit on epävarmoja itsestään. Se menee ohi. Mutta kun ei mene.

Vaikka mua ei oo kunnolla ikinä kiusattu, niin on mulle oltu ilkeitä. Olin liian pitkä, liian lihava. Liian sitä, liian tätä. En osannut mitään. Kömpelö, hidas, huono. En osannut potkaista palloa kunnolla, ottaa koppia, juosta tarpeeksi lujaa tai oikein. Olin se tyttö, joka istui vaihtopenkillä.

Kerran menin ja osallistuin koulun liikuntakilpailuun, ihan vaan huvikseni. Musta se oli kivaa. Tykkäsin siitä. Niinkun jokainen 7-vuotias tykkäis. Kun tulin takaisin, kaikki nälvi. Olin surkea ja oli mun vika, että taas hävittiin. Aloin vihaamaan liikuntaa. Vihasin koululiikuntaa. Vedin koko homman läskiksi, ei ainakaan voinut syyttää huonoja liikuntakykyjä. Kun en mä tunneilla mitään tehnyt, en oppinutkaan. Oon edelleen surkea liikunnassa. 

Kasvoin omaa tahtia, käyrien mukaan liian nopeasti. Ajateltiin, että mussa on jotain vikaa. Niin varmaan olikin. Tai siltä musta tuntui. Olin liian iso. Jos lääkäri niin sanoo sen on pakko olla totta. Otin haukut nauraen vastaan, mutten oo vieläkään unohtanut. Vaikka jotkut tapahtui kymmenenkin vuotta sitten. En pystynyt puhumaan kenellekään. Enkä oo vieläkään puhunut. Viha kasvoi mun sisällä ja musta tuli kiusaaja. 

Olin kerrankin voimakas. Musta oli johonkin. Tiesin että tein väärin, mut musta tuntu hyvältä. Ainakin hetken ajan. Murruin, ja olin taas haavoittuvainen. Mihinkä nyt purin surun ja vihan sekä muut tunteet joita en osannut käsitellä? Ruokaan. Mä söin ja söin. Ja lihoin ja lihoin. En mitenkään kovin huomattavasti, mut itse huomasin kaiken. Päätin laihtua. En syönyt. En syöny päivään, kahteen, seitsemään. Mut nälkä otti ylivallan ja söin taas. Söin viikon tai kaks putkeen. Paino jojoili, ja niin teki mun mielikin. 

Laihduin, olin onnellinen. Lihoin, olin paska. Epäonnistunut. Läski. Meni pari vuotta. Vaaka näytti 20 kiloa enemmän. Mä romahdan. Järkytyin. Päätin laihtua, ennen kun koulu alkaa. Ja mä laihduin. 10 kiloa. Sitten toiset 10 kiloa. Sitten vasta koulussa ja kotona sanottiin, et olin laihtunut. Vaikka olin ihan normaali. Olo oli vieläkin liian iso. Laihtuminen ei ollukkaan enää niin helppoa. 5kg lähti helposti. Sitten ei enää niinkään. 

En tiiä pitäiskö syödä vai olla syömättä. En halua paisua enää. Luulin, et olisin onnellisempi, haluttavampi. Kuinka moni on yrittäny lähestyä mua? 0. Ei kukaan. En oo tullut yhtään sen paremmaksi. 

Turhaa, sekavaa tekstiä. Ahdistaa. Pakko vollottaa jonnekin.