Miksi ihmiset muuttuvat iän myötä koko ajan tylsemmiksi?

Mjaa-a. Minusta taas on hiton hyvä asia, että ihminen tasoittuu ja kypsyy. En todella jaksa mustavalkoisesti ajattelevia joko-tai -ihmisiä, arvostan kykyä ymmärtää muidenkin näkökulmia.

Ja väitän, että tuollainen empatia ja toisten arvostaminen PARANTAVAT huumoria, eivät tylsistytä. Ymmärrät muita paremmin, voit siten myös vitsailla asioista, joista et aiemmin kehdannut tai osannut vitsailla - et pelkästään tyydy lohkomaan jyrkkiä pelkistyksiä.

Kärjistäen parikymppisten huumori on teekkariläppää, semmoista pissa-kakka-huumoria. Ikääntyessä siihen tulee enemmän sävyjä ja tilannekomiikkakin alkaa aueta... Ei siinä mitään, teekkarihuumorikin on hyvää, jos se kn hyvää, mutta keski-iässä ihminen osaa jo nauraa myös itselleen, ei pelkästään pilkata muita, kuten nuorempana.

Toisin sanoen, en ollenkaan allekirjoita ap:n väitettä. Sen minkä ehkä tyhmässä jyrkkyydessä menettää (onneksi), voittaa elämänkokemuksessa. Keski-ikäinen ei enää ole "nuori jellona", jonka pitäisi teeskennellä itseään pätevämpää ja fiksumpaa, vaan hän voi aidosti myöntää, että on inhimillinen ja välillä vähän hömppä ja tyhmäkin. 

Tämä kaikki tietysti ihan keskimäärin, yksilöissä on isoja eroja. Joku on aina tosikko, toinen taas suhtautuu kaikkeen huumorilla ja valtaosa meistä siltä väliltä.

Nelikymppisillä on yleensä aika paljon vastuuta kannettavana sekä kotona että töissä, eikä ole niin paljon mahdollisuuksia relata. Joutuu laittamaan asioita tärkeysjärjestykseen, tekeekö ensin hauskat vai tarpeelliset asiat, ja tarpeellisia asioita on nelikymppisellä tehtävänä yleensä aika paljon. Se mikä itseäni huolestuttaa on ammattiroolin jääminen päälle, mikä joillekin tuntuu tapahtuvan, toivottavasti ei itselleni. Ollaan vapaallakin esim. opettajamaisia tai asiantuntijamaisia. 

Itse elän ehkä päälle päin aika tylsää peruselämää, mutta en koe muuttuneeni pohjimmiltani sen tylsemmäksi. En kuitenkaan koe tarvetta vaikuttaa ulospäin mielenkiintoiselta, toisin kuin nuorempana. 

23, niin, juuri tuollainen julkisen roolin esittäminen jää vähitellen iän myötä pois. Onneksi.

Velvollisuudet ovat tosiaan moninaisia, ja se tietysti vakavoittaa jossakin määrin. Hassuttelu vie aikaa, vaikka tuokin energiaa... 

22

Täytyy sanoa että lapset ja nuoret on ihan vitun tylsiä. Kaikki vahtaa niska kenossa jotain vitun luuria ja on niin vitun tylsiä kuin voi olla. Hyi.

[quote author="Vierailija" time="01.02.2015 klo 13:00"][quote author="Vierailija" time="01.02.2015 klo 12:46"]

Ylipäätään mitä vanhemmaksi tulee, sitä enemmän on nähnyt juttuja. Jossain vaiheessa saattaa lakaa tuntua siltä että jotain uutta pitäisi keksiä, mutta sen uuden keksiminen voi olla vaikeaa, koska useimmilla meillä on kuitenki tiettyjä rajoituksia elämässä (esim. raha/aika, ehkä myös kunto/terveys tai perhe jne.) joka estää ne villeimmät ideat toteutumasta.

[/quote]

Tämä kertoo minusta siitä, ettei ihminen tunne kunnolla itseään eikä ole löytänyt "omia juttujaan". Jos todella nauttii vaikkapa ulkona syömisestä tai kirjojen lukemisesta, ei noita asioita tee uutuudenviehätyksen vuoksi vaan koska ne tuottavat syvällistä tyydytystä ja nautintoa. Minun on mahdotonta kuvitella kyllästyväni noista kumpaankaan. -9
[/quote]

Sama juttu. Vaikea kuvitella, että lakkaisin kiinnostumasta asioista, jotka ovat tuottaneet iloa.

Sitä tajuaa elämän raadollisuuden tässä iässä. Naiivi huulluttelu katoaa elämän koulin käyneillä. Toki välillä näen hauskuutta ja naurankin, varsinkin lapseni kanssa, mutta nuoruuden pölhö ilakointi on kadonnut. En siedä nuoria tyhjännaurajia enää.
(Mulle sanoi kaksi miestyökaveria ollessani nuori ja hauska, että en tajua ollenkaan elämän nurjia puolia. Eri aikaan ja eri työpaikoilla ne sanoivat saman asian. Ne oli muhun ihastuneita vieläpä. Olin 20 ja he 40)

Mulla on ikäkriisi. Olen tajunnut, että unelmat ei sittenkään taida käydä toteen. Sitä on vaikea hyväksyä.

Toisaalta olen kuitenkin ehtinyt elämässä nähdä yhtä ja toista, ja jopa liikaakin. Tuntuu, että mikään ei enää tunnu missään samalla lailla kuin ennen. Olen kyynistynyt. Huumori on kyllä entistä rajumpaa, mutta ääneen nauran harvemmin. Hauskassa jutussa pitää olla yleensä jotain älykästä, että se viihdyttää.

Maailma ei ole mulle enää se mahdollisuuksia täynnä oleva ihmemaa enkä jaksa hypettää pikkuasioista niinkuin ennen. Ihmisenä olen silti taatusti mielenkiintoisempi kuin se 20v. haihattelija mikä minä joskus olin. Se ei vaan paista musta läpi enkä koe tarvetta tuoda sitä esille.

Ap, oletko sitä mieltä, että muut muuttuvat tylsemmiksi, mutta sinä et?

Työpaikallani on kaikenikäisiä ja omalta kohdaltani olen joiltakin osin samaa mieltä aloittajan kanssa.

Tosin ei "tylsistyminen" liity pelkästään ikään. Joukossa on monen ikäisiä, joiden seurassa on yleensä hauskaa ja joilla on kiinnostavia ajatuksia ja ideoita.

Yleensäkin nämä kiinnostavina kokemani ihmiset näkevät elämästä pääosin sen valoisan puolen ja haluavat saavuttaa elämässään uusia taitoja ja kokemuksia.

[quote author="Vierailija" time="01.02.2015 klo 10:45"]

[quote author="Vierailija" time="01.02.2015 klo 10:13"]Kun elonkajo alkaa hiipua ja mahahaavat, infarktit, tulipalot ja konkurssit kurittavat, ei siinä paljon aihetta riehumiseen ja remuamiseen ole. [/quote] Tuntuu tosiaan, että monella 35-50-vuotiailla on elämänilo kadonnut. Monella ollut käänteitä elämäntilanteissaan. Olen viimeisen parin kuukauden aikana kuullut kolmen tutun eroavan. Eräs tuttu kertoi miehensä olevan pitkällä sairauslomalla (alle nelikymppinen). Sitten on useampi nelikymppisenä äidiksi tullut, jolle on tullut yllätyksenä, että lastenhoito ei ollutkaan ihan sitä mitä odottivat. Sekin pitää paikkansa oman tuttavaporukkaa suhteen, että eivät tunnu innostuvan mistään. Vasta yritin saada useampaakin tuttuani mukaan yhteen tapahtumaan. Ketään ei kiinnostanut tai huvittanut. Kuitenkin eräs heistä valitteli, että jotain kivaa pitäisi kyllä elämään keksiä. Joskus aiemmin olisi ollut selvää, että ihmiset olisivat lähteneet.

[/quote]

Se elämänilo on monilta kadonnut työn takia. Ei mitään toivoa päästä vielä pitkään aikaan eläkkeelle, pätkätöitä tmv. riittää. Yt:t pyörii. Työpaikoilla on aina vaan kireämpi henki. Elämä on muutenkin kiireistä: lapset, velat jne. Raskas elämänvaihe. Itse olen huomannut, että ilo on katoamassa elämästä ja ikää 38. Lapset on ihania ja mieskin. Kaunis koti on, mutta sitten tuntuu, etten kuulu mihinkään. Olen heittopussi. En saa ikinä vakiinnutettua asemaani työelämässä, ystävät on kiireisiä, itselle ei ole juurikaan aikaa.

-

Tällaisen muutoksen huomaa jo muutamassa vuodessa. Aiemmin hauskat ihmiset ovat vetäytyneet kuoreensa. Ennen tehtiin asioita, kesäretkiä, luontoon, tehtiin ulkomaan matkoja. Nyt ihan hetkessä kaikki on kadonnut. Tuntuu, että kukaan ei enää haaveile mistään.

Haluaisin vielä tuntea tuulen tuiverruksen laivan kannella vaikka menisin perus Tukholmaan, nähdä auringonsäteet niittyjen luona, sateenkaaren ulkona, en vain sitä suora putki työuraa jolla tavoitellaan varallisuutta ja eläkettä, kun eläkejärjestelmä on tasan kaatunut siinä vaiheessa kun itse pitäisi sada jotain.

Kaikki puhuvat vain eläkkeestä, eläke sitä ha eläke tätä, mutta tuskimpa nämä ihmiset silloinkaan toteuttavat unelmiaan vaan märehtivät töistä edelleen.

Eli kun ihminen ei ikinä elä, ei käy luonnossa, uimassa, ratsastamassa niin se elämä hujahti siinä. Sitten voivotellaan vaivoja jollekin eikä ketään enää kiinnosta vaikka matkata sellaisen kanssa, joka aina vain valittaa.

Nuorena valitetaan kun ei ole rahaa tai ei voi ottaa lomaa ja yht

kkiä sitä huomaa, että valitin koko ajan että ei voi ottaa lomaa ja niimpä olin töissä ansaitut lomapäivätkin sillä aikaa, kun muut makoilivat Krabilla.

Ja kummasti sitten ilmestyy näiden ihmisten instagramiin matkakuvia, kun ensin on voivoteltu, ettei saada lomaa.

Taitaakin olla tekosyy, jos joku kysyy matkaseuraa.

Ilottomuuteni syyt:

Elin (liian) pitkään huonossa suhteessa, josta syntyi lapsi. Joudun elämään vielä kauan elämää, jossa tämä kiusanhenki on jollain tapaa osana.

Lapsi on tietysti ilonaihe, mutta työläs sellainen. Suuri vastuu ja aina joku asia pielessä; vauvana koliikki, sitten uhma, päiväkoti-iässä sairastelukierteet, koulussa kiusaamista, iänikuisia rahareikiä jne.

Entistä työtäni en voi tehdä, joten opiskelen. Olen siis köyhä. Nukun liian vähän, koska aika on kortilla. Välillä täytyy tehdä töitäkin hengenpitimiksi.

Ystävällä on vakava sairaus, äiti tekee kuolemaa, isä on jo kuollut. Minulla ei taida olla kohta enää ketään muuta kuin lapsi.

Lomalla olin viimeksi 2012.

Minulla on niin, että asiat jotka oli nuorena jänniä ei ole sitä enää, kun ne on todellakin niiin nähty, ja asiat jotka olisivat kivoja, maksavat liikaa. Vaikka voisinkin säästää esim Nykin äkkilähtölentolippuihin viidellä vaihdolla, niin ei olisi varaa kuin motelliin/kaupungilla rahatta kiertelyyn ja tuollaiseen olen jo ihan kyllästynyt. Varmaan rikkailla keski-ikäisillä on varaa ja siten energiaa pitää hauskaa.

Monet meistä alkaa iän myötä nauttia iän myötä ulkoisesti katsoen tylsistä asioista. Ihan siitä arjesta. Itse en enää tosiaan kauheasti tee mitään erikoista, en käy matkoilla, en välitä lähteä juhlimaan kenenkään kanssa tms, koska saan niin paljon hiljaista nautintoa vaikka kotisohvalla kissan kanssa köllöttelystä, ruoanlaitosta, luonnossa yksin kävelemisestä jne.

Ei vaan jaksa kun tuli vöyhötettyä tarpeeksi nuorempana. Nyt olen vanha ja raihnainen ;) Elämä myös pudottaa maanpinnalle ja kun tulee tietoisemmaksi kaikesta niin se usein vakavoittaa. Samoin elämän pettymykset ja kolhut kuorivat liiallisen naiviuden ja iloisuuden. Rehellisesti sanoen en naura kovin usein. En tiedä miksi? Ei johdu huumorintajuttomuudesta mutta en vain naura kuin todella harvoin. Ehkä on huoli huomisesta. Vaikka elän tylsästi en välttämättä ole tylsä kun minut tuntee paremmin. Kodista on tullut turvapaikka ja sinne mielellään linnottautuu ja viettää aikaansa läheisen ihmisen kanssa. Kodin ulkopuolella alkaa turvaton maailma.

Vierailija kirjoitti:

Tällaisen muutoksen huomaa jo muutamassa vuodessa. Aiemmin hauskat ihmiset ovat vetäytyneet kuoreensa. Ennen tehtiin asioita, kesäretkiä, luontoon, tehtiin ulkomaan matkoja. Nyt ihan hetkessä kaikki on kadonnut. Tuntuu, että kukaan ei enää haaveile mistään.

Haluaisin vielä tuntea tuulen tuiverruksen laivan kannella vaikka menisin perus Tukholmaan, nähdä auringonsäteet niittyjen luona, sateenkaaren ulkona, en vain sitä suora putki työuraa jolla tavoitellaan varallisuutta ja eläkettä, kun eläkejärjestelmä on tasan kaatunut siinä vaiheessa kun itse pitäisi sada jotain.

Kaikki puhuvat vain eläkkeestä, eläke sitä ha eläke tätä, mutta tuskimpa nämä ihmiset silloinkaan toteuttavat unelmiaan vaan märehtivät töistä edelleen.

Eli kun ihminen ei ikinä elä, ei käy luonnossa, uimassa, ratsastamassa niin se elämä hujahti siinä. Sitten voivotellaan vaivoja jollekin eikä ketään enää kiinnosta vaikka matkata sellaisen kanssa, joka aina vain valittaa.

Nuorena valitetaan kun ei ole rahaa tai ei voi ottaa lomaa ja yht

kkiä sitä huomaa, että valitin koko ajan että ei voi ottaa lomaa ja niimpä olin töissä ansaitut lomapäivätkin sillä aikaa, kun muut makoilivat Krabilla.

Ja kummasti sitten ilmestyy näiden ihmisten instagramiin matkakuvia, kun ensin on voivoteltu, ettei saada lomaa.

Taitaakin olla tekosyy, jos joku kysyy matkaseuraa.

Näyttää se valittaminen maistuvan kirjoittajallekin. :)

Kai se ikääntyminen on itsessään jo seikkailu, minulla ainakin kovan luokan kriisi jopa menossa.

Plus eläkeajatukset niin suuri muutos, näkyvillä jonkin vuoden päästä.

Kuolemantapaukset vaan lisääntyvät, ja pitäisi tässä pystyä suhtautumaan, hyväksymään.

Onpa hyvä ketju, laitetaan lisää. Hyvä, jos pystyy avautumaan vaikeistakin asioista.

Vierailija kirjoitti:

Onko toisenlainen elämä mahdollista, kun tulee vanhemmaksi? Itse en ole koskaan haaveillut kuin vapaasta elämästä ja matkustelusta. Työtä olen tehnyt kuten muutkin ihmiset, mutta keskiluokkaisesta elämästä en ole koskaan haaveillut ja tunnen olevani tosi yksin, koska enemmistön halut eivät ole koskaan olleet samoja kuin omani. Näin siis jo nuoresta asti. Tavallinen elämä on ollut tylsistyttävä pettymys, enkä haluaisi enää tuhlata aikaani siihen. Mietin vain miten toisenlaisen elämän saisi järjestettyä. Jos voittaisin lotossa, lopettaisin heti työn ja opiskelun. Toteutan yleistä ihannetta vain taloudellisen pakon edessä. Kavereita on vuosi vuodelta vähemmän, koska he valitsevat toisin kuin minä ja hyvä heille, jos tulevat niin onnellisiksi, mutta minä en tule, enkä ole mitenkään psyykkisesti ongelmallinen tms. Olen vain äärettömän vapaudenrakas ja paikallaan pysyvä elämä latistaa minut täydellisesti.

Mä taidan olla tätä samaa tyyppiä. Kyllä on. Me ollaan nelikymppisiä, minä tänä vuonna, juuri saatu lapsi täysi-ikäiseksi ja omilleen, velat on maksettu....mies on kokonaan ja minä puoliksi pois pyörästä, vapaa-aika maksimoidaan ja käytetään harrastamalla ja reissaamalla puskissa. Eipä ollut munkaan juttu se sitova, paikallaanpysyvä ja keskiluokkainen perhe-elämä, mutta se oli tarpeellinen elämänvaihe tämän nykyisen mahdollistamiseksi. Siinä lasta kasvatellessa ehti ehdä töitä. Meillä on kyllä samanhenkisiä kavereita, että kyllä meitäkin on.

Omasta puolestani sanon, että sairastuin (näkymättömään) sairauteen 28-vuotiaana ja sen jälkeen ei ole ollut hauskaa. Toiset elää hyvää elämää,kun itsellä kroppa hajosi jo nyt,olisin halunnut olla ehjässä vartalossa edes viisikymppiseksi. Olen surullinen ja on vaikea kieltämättä iloita toisten puolesta, kun itsellä unelmat ovat särkyneet.