Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapsi 5v. ei vieläkään tiedä mummosta ja ukista
29.01.2015 |
Tulee vähän pitkä pohjustus, mutta miten kertoisitte lapsellenne tämmöisestä kuviosta: Omat vanhempani ovat aivan alkoholisteja. Isäni oli alkoholisti jo lapsuudessani, molemmat vanhempani olivat aggressiivisia ja koin monenlaista väkivaltaa lapsena ja nuorena. Kun äiti jäi työttömäksi minun ollessani 16-vuotias, hänenkin alkoholisminsa alkoi riistäytyä käsistä ja nyt he ovat olleet vuosikaudet jo ihan viinan viemiä. Äitini ei ole ihan niin pahassa jamassa ja hän saa itse joskus katkaistua putken ja tällöin sitten yrittää soitella yms. He tapasivat lastamme vauvana muutaman kerran siten, että menimme heillä ohimennen käymään kun tapasimme muita sukulaisiani. He siis asuvat ihan toisella puolella maata kuten käytännössä koko muukin sukuni.
Jouduimme tekemään heihin täydellisen pesäeron lapsen yksivuotissynttäreitten jälkeen. Heidät oli kutsuttu ja olin vannottanut, että kännisä ei saa tulla ja alun perin äidin pitikin tulla yksin, no sitten yhtäkkiä he olivatkin molemmat oviemme takana ympäripäissään, olivat ottaneet junan ja sitten taksilla tulleet meille. He siis pilasivat juhlat, nolasivat itsensä ja minut mm. miehen sukulaisten ja monien ystäviemme silmien edessä. Kaiken lisäksi isäni vei noin vähän päälle kaksi sataa euroa käteistä, jotka olivat työpöytämme vetolaatikossa (erään yhdistyksen järjestämän tapahtuman kahvilatuotto, mieheni siis oli kahvilavastaava ja jouduimme ne pulittamaan omalta tililtämme). Isäni sammui vähäksi aikaa työhuoneen vierasvuoteelle ja siinä yhteydessä oli penkonut työpöytää. Kukaan muu vieraista ei työhuoneessa käynyt. Kun tästä sitten vanhemmilleni seuraavana päivänä soitin, he alkoivat haukkua miestäni valehtelijaksi, narsistiksi yms. Välimme viilenivät tämän yksivuotis-synttärijupakan jälkeen.
Äitini alkoi tämän jälkeen levitellä näitä narsistipuheita vanhalla kotipaikkakunnallani, ja kuinka minulla on mies joka hakkaa minua. Jotkut sukulaisetkin olivat kahden vaiheilla, mitä uskoa. Emme enää käyneet vanhemmillani lainkaan ja tästä äitini sitten alkoi levittää tietoa, että lapsemme on vammainen, enkä kehtaa tuoda häntä näytille. Välillä minä olin hänen mukaansa niin pahasti mielisairas, etten pysty käymään kylässä.
Emme ole pitäneet sen jälkeen mitään yhteyttä heihin, lillukoot omissa liemissään, valheissaan ja viinassaan. Muihin sukulaisiini pidämme jonkin verran yhteyttä, lähinnä puhelimitse, koska asuvat kaukana. Sisaruksia minulla ei ole.
Lapsellemme emme ole missään vaiheessa puhuneet mitään minun vanhemmistani. Eikä lapsi ole koskaan kysynyt mitään, että onko hänellä toista mummia tai elääkö äitini tms. mitään muutakaan. En ole tehnyt tietoista päätöstä olla puhumatta, mutta kun lapsi ei ole koskaan kysynyt, niin ei ole ollut tarvis puhua. Valokuvia heistä ei ole esillä, ehkä jossain vanhassa albumissa on jotain kuvia muttei muuta.
Oletan kuitenkin, että jossain vaiheessa aika piankin hän alkaa kysellä näitä kysymyksiä. Hän on nyt 5-vuotias. Mitä meidän pitäisi vastata? En todellakaan halua valehdella, että vanhempani esim. ovat kuolleet. Olen miettinyt, että jos sanoisin että he ovat sillä tavalla sairaita, että heihin on vaikeaa pitää yhteyttä. Mutta mitä jos lapsi alkaa miettiä, että mikä kauhea sairaus heillä on ja eikö heitä pitäisi käydä hoitamassa tms. Tämä on tosi vaikeaa ja raskasta. Sekin tuntuu karmealta, että sanoisi että sinun toinen mummisi ja ukkisi ovat niin ilkeitä, että on parempi ettei heihin olla yhteydessä. Oikeastaan mikä tahansa vaihtoehto tuntuu huonolta. Miten te tästä puhuisitte, jos vastaavassa tilanteessa olisitte?
Kommentit (20)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Otan osaa ap, onpa tosi paskamaiset vanhemmat sulla. Me ollaan miehen alkoholisti-äitiin yhteydessä (isä on jo kuollut) ja ollaan selitetty, että mummulla on sairaus, jonka takia ei aina voida käydä kylässä ja sen takia mummu kuulostaa ja käyttäytyy välillä oudosti. Samalla ollaan tehty selväksi että mummulla ei ole mitään todellista vaaraa. Lapsi on nyt neljän. Kunhan ikää tulee lisää, niin aion selittää suoraan, että mummu juo viinaa ja viina tekee ihmisistä tuommoisia , eikä heidän kanssaan ole silloin kiva olla tekemisissä.
Älä edes mieti asioita etukäteen, voi mennä kauankin, ennekuin lapsi kysyy yhtään mitään. Ja kyllä alkoholismista pitää sitten aikanaan voida kertoa, ettei lapsi luule mitään kamalaa syöpää tms... Sori, mutta realisti pitää olla. Jos lapsi nyt ensi viikolla alkaa udella, niin lapsen tasoisesti. Asuvat kaukana, ovat vanhoja, ovat kipeitä...
Vähän OT, mutta minun poikani ehti lähes aikuisikään, ennen kuin kysyi, mihin pappa kuoli. Mieheni isä teki itsemurhan jo muutama vuosi ennen poikamme syntymää ja pappa oli "vain" kuollut ja koska emme itse asiasta sen enempää puhunut niin lapsi/nuori tyytyi hyvin siihen vastaukseen. Pointti siis on, että lapsi ei osaa kaivata sitä, mitä ei "ole olemassa" eli ei hän sure sitä, ettei ole toista mummoa ja vaaria eikä välttämättä osaa kysellä koko asiaa muutamaan vuoteen vielä - hän vain lapsenmielessään on alitajuisesti tajunnut, että heitä ei vain ole ja koska asia ei vaivaa häntä mitenkään, niin ei tule kysyneeksi.
Älä kerro mitään ennen kun lapsi alkaa kysellä. Vastaa vain siihen mitä lapsi kysyy. Rehellisesti, mutta lyhyesti. Tämä sama pätee kaikkeen, mistä on vaikea puhua (kuten esim. miten ihminen saa alkunsa). Toimii.
Itselläni ei ole alkoholistivanhempia, mutta olen lasten kanssa kyllä puhunut alkoholismista. Lapset ovat nähneet jo aika pieninä humalaisia kadulla ja ihmetelleet näiden käytöstä jälkeenpäin. Olen kertonut, kuten asia on. Näin varmaan voisi kertoa myös alkoholisti-isovanhemmista. Mutta vain siinä vaiheessa, kun lapsi kyselee ja asiassa ei pääse eteenpäin muuten kyn valehtelemalla tai kertomalla totuuden. Valehtelu on huonompi vaihtoehto, koska lapsi vaistoaa sen ja saattaa keksiä jotain vielä hurjempaa ja kurjempaa omassa mielikuvituksessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa kurja tilanne, olen pahoillani. Minä varmaan puhuisin lapselle ihan rehellisesti. Alkuun noin pienelle voi riittää hyvinkin pieni tiedonmurunen ja hän tyytyy siihen. Iän myötä toki tulee lisää kysymyksiä, mutta vastaa vain niihin, mitä lapsi kysyy. Sillä tavoin hän saa itse säädellä sitä informaatiota, mitä saa. Tsemppiä!
No, minä tein niin, että kun lapsi kymmenvuotiaana (kyllä, siihen asti meni ettei kysynyt mitään!) kysyi ekan kerran, että äiti, onko sulla ollut äitiä (ei puhunut mummosta) niin kerroin että joo on. Seuraava kysymys oli, että onko se kuollut. Vastasin että ei. Sitten lapsi kysyi, että miksei hän ole nähnyt koskaan minun äitiäni. Sanoin suoraan, että minun äitini oli ilkeä ja löi minua, ja kun muutin pois kotoa, en pitänyt enää yhteyttä. Tämä riitti kymmenvuotiaalle. Pariin kertaan kyseli, että miten se äiti sua löi, en alkanut kertomaan, sanoin vain että niistä asioista on niin kauan ja se ihminen asuu niin kaukana eikä koskaan tule tänne. Nyt hän on teini-ikäinen ja kysymyksiä on tullut lisää ja olen enemmän kertonut, mm. siitä että olin jonkin aikaa sijoitettuna. Mitään yksityiskohtia väkivallasta hänen ei tarvitse koskaan tietäää mutta ymmärrän että asia herättää kysymyksiä, enkä halua tehdä siitä juttua, josta vaietaan ja josta ei saisi puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Älä liikaa murehdi. Parasta on kertoa asioista suoraan, mutta lapsen kehitystasolle sopivalla tavalla - sitten kun se tulee puheeksi. Voit valmiiksi vähän miettiä, mitä sanoisit, mutta ainakaan valehtelemaan ei kannata ruveta. Lapsille usein riittää yllättävän lyhyt selitys asiasta ja kyllä heille voi selittää, että on olemassa kaikenlaisia sairauksia, myös niitä, joissa ihmisen mieli sairastuu. Voit selittää senkin, että nämä sairaudet eivät tartu samalla lailla kuin vaikka flunssa tarttuu.
Vaikka lapsen haluaisi pitää piilossa kaikelta pahalta, niin kyllä hän viimeistään koulussa törmää ikäviinkin asioihin. Parempi selittää asiat kunnolla kuin olla hiljaa niistä - silloin kai niitä väärinkäsityksiä tuleekin, kun ei puhuta asioista.
Minunkin neuvoni, että kerro hyvin pieniä määriä kerrallaan. Sairauttahan tuo on ja siten ei ole valehtelua puhua, että he ovat sairaita. Ehkä lasta rauhoittaakseni lisäisin, että heitä hoidetaan kyllä. Ja sitten lisäisin juurikin tuon, että he asuvat kaukana - sekin on ihan totta kertomasi perusteella. Uskoisin, että näihin vastauksiin lapsi on tyytyväinen pitkään. Vanhempana, kouluiässä lapset alkavat olla tietoisia alkoholista ja humalaisten käytöksestä. Jos lisäkysymyksiä tulee, voit kertoa, että heillä on semmoinen sairaus että he haluavat juoda viinaa koko ajan ja siksi he käyttäytyvät kuten se mies siellä kadulla tms. missä lapsi mahdollisesti on päihdepohjaista häiriökäyttäytymitä joutunut todistamaan. Veikkaan, että kauhean paljon enempää et joudu selittämäänkään ennen teini-ikää, jolloin lapsi kiinnostuuu omista juuristaan eri tavalla kuin ennen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kiitos neuvoista! Lisää saa kertoa, samoin kokemuksia jos on kohtalotovereita.
-ap
On surullista, että vanhempasi omalla käytöksellään ja elämäntavallaan ovat "varastaneet" lapseltasi toiset isovanhemmat. Varaudu siihen, että kun lapsesi menee kouluun, niin kysymyksiä alkaa hyvinkin tulla. Koulussa puhutaan perheestä ja suvusta ja piirretään pieniä sukupuita. Silloin eittämättä nousee esiin kysymys, missä toiset isovanhemmat ovat, elävätkö he ja jos elävät, miksi heihin ei olla missään yhteydessä.
Lapselle tietysti selitetään asiat ikäkaudelle sopivalla tavalla. Alkoholismi halutaan mielellään peitellä ja sitä hävetään, mutta toisaalta se on niin yleistä, että häpeä kannattaa heittää nurkkaan. Lähes jokaisessa suvussa on jonkinlaisia ongelmatapauksia, joista lapsille ei puhuta. Meillä on ollut suvussa joitakin pahojakin mielentervysongelmia. Isoisän sisaresta en tiennyt mitään, vaikka jotain keskustelujen palasia olin kuullut, mutta en ollut osannut niitä yhdistää mihinkään, ennen kuin muutama vuosi sitten sain asian selville, että hän oli elänyt laitoksissa lähes 60 vuotta.. Lähisuvun yhden itsemurhan tiesin alusta lähtien, vähän sattumalta. En tiedä, oliko suvussa vielä jotain vaiettuja juttuja, sillä nyt jo edesmennyt enoni ei halunnut puhua suvun historiasta eikä oikein kai pitänyt siitä, kun aloin tutkia sukuamme. Olen kuitenkin oppinut elämän myötä, että turha tosiasioita on peitellä, sillä ne tulevat jossain vaiheessa kuitenkin esille. Ja ihan yhtä turha on häpeillä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei tarvitse liikoja murehtia. Vuosi kerrallaan voi avata asioita enemmän. 5-vuotiaalle riittää tieto siitä, että isovanhemmat ovat olemassa, mutta asuvat kaukana tms. Kouluikäistä saattaa kiinnostaa enemmän tieto siitä miksi ne isovanhemmat eivät ole arjessa mukana, mutta aika nopeasti kouluikäisenkin maailmankuva on avartunut niin, että ymmärtää että vanhempi suojelee, jos isovanhemmat eivät kykene olemaan lasten kanssa. Ei se ole sen ihmeellisempää. Parasta on olla lapsen tason mukaisesti rehellinen, mutta pitää omat tunteet ja patotumat erillään. Viha on vahva sana, itse olen itsetutkiskeluni tehnyt ja päätynyt siihen lopputulokseen, että olen pettynyt ja koen sääliä siitä, miten hienoista lapsista isovanhemmmat jäävät paitsi.
Meillä 5v on kysellyt esim että kuka minua hoiti kun olin lapsi. Olen sitten kertonut että sinun mummisi eli minun äitini. Sama joka lähetti joulukortin. Olen sanonut myös että et varmaan muista häntä, kun siitä on niin kauan kun olemme nöhneet. Toistaiseksi ei ole vielä ruvennut kyselemään milloin menemme käymään. Jos kysyy niin täytyy kai kertoa totuudenmukaisesti että emme ole menossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei koulussa, ainakaan Hgissä, piirrellä enää sukupuita. Tästä oli jo useampi vuosi sitten puhetta, että sukupuita ei piirrellä, koska se tuottaa hämmennystä monille lapsille, kun perhetilanteet ovat niin monenlaisia nykyään, uusperheitä on paljon ja muunkinlaisia perhesuhteita. Enkä muuten muista, että minunkaan lapsuudessani olisi sukupuuta piirretty koulussa. Ainoat saumat, joissa perhesuhteet tulivat jollain tavalla esiin olivat äitien- ja isänpäiväkortit. e.
[quote author="Vierailija" time="29.01.2015 klo 21:31"]
Ei koulussa, ainakaan Hgissä, piirrellä enää sukupuita. Tästä oli jo useampi vuosi sitten puhetta, että sukupuita ei piirrellä, koska se tuottaa hämmennystä monille lapsille, kun perhetilanteet ovat niin monenlaisia nykyään, uusperheitä on paljon ja muunkinlaisia perhesuhteita. Enkä muuten muista, että minunkaan lapsuudessani olisi sukupuuta piirretty koulussa. Ainoat saumat, joissa perhesuhteet tulivat jollain tavalla esiin olivat äitien- ja isänpäiväkortit. e.
[/quote]
Viime vuonna lapseni luokalla piirrettiin, samoin kolmannella luokalla. Mutta kaipa noihin voi sen ikäiselle sen isovanhemman nimen tai laittaa siihen kohtaan joku muu läheinen.
Kun kysyy niin kerro totuus. Siis se, että viina on sekoittanut niiden päät sen verran pahasti, että heidän kanssaan ei oikein voi olla tekemisissä kun ovat koko ajan humalassa. Pahinta on valehtelu. Mielestäni ihminen voi valehdella kenelle muulle tahansa, mutta ei lapsilleen.
Minun vanhempani ovat myös alkoholisteja. Sukujuhlissa he pystyvät olemaan selvin päin, mutta sattuneesta syystä lapsemme ei ole eikä tule saamaan mitään mummolaviikonloppuja, saati lomareissuja mummon ja ukin kanssa. Lapsi sattui kerran kuulemaan, kun jälleen kerran sanoin vanhemmilleni, että he eivät saa lasta mukaansa reissuun, ja kysyi sitten, miksi hän ei pääse matkalle. Sanoin, että mummo ja ukki juovat niin paljon viinaa, että eivät pysty pitämään pienistä lapsista huolta ja että minä rakastan lastani niin kovasti, etten halua hänen kokevan samanlaista pelkoa ja ahdistusta kuin minä lapsena koin. Sanoin myös, että mummo ja ukko rakastavat kovasti häntä ja hän saa kyllä rakastaa mummoa ja ukkia, mutta äiti kieltää yhteiset reissut, koska tietää, että päivällä mummo ja ukki ovat tosi kivoja mutta illalla he muuttuvat ikäviksi, koska ovat niin juovuksissa. Lapsi oli silloin alle kouluikäinen. Emme ole keskustelleet asiasta sen koommin.
En jaksanut lukea koko vuodatusta. Meillä ollaan oltu vaan rehellisiä. Miehen vanhemmat oli alkoholisteja, minun narkomaaneja. Lapset tietävät tämän, nuorin tosin on vasta 4, eikä ihan ymmärrä mikä on mummu tai vaari. Kun alkaa kyselemään, vastaan kysymyksiin rehellisesti. Epämääräiset kiertelyvastaukset lisäävät vain epävarmuutta ja synnyttävät lisää kysymyksiä tai vääriä mielikuvia. Lasta ei kannata aliarvioida.
[quote author="Vierailija" time="29.01.2015 klo 21:31"]Ei koulussa, ainakaan Hgissä, piirrellä enää sukupuita. Tästä oli jo useampi vuosi sitten puhetta, että sukupuita ei piirrellä, koska se tuottaa hämmennystä monille lapsille, kun perhetilanteet ovat niin monenlaisia nykyään, uusperheitä on paljon ja muunkinlaisia perhesuhteita. Enkä muuten muista, että minunkaan lapsuudessani olisi sukupuuta piirretty koulussa. Ainoat saumat, joissa perhesuhteet tulivat jollain tavalla esiin olivat äitien- ja isänpäiväkortit. e.
[/quote]
Muistan, kun jouduin 2000-luvun alussa ala-asteella tekemään koulutehtävänä sukupuun johon jouduin kirjoittamaan alkoholisti-isäni, jota en ole vielä aikuisenakaan tavannut, nimen ja hänen sukulaistensa nimiä. Hävetti, kun puu oli niin "harva" toiselta puolelta äidin puutteellisten tietojen vuoksi. Inhotti myös näyttää puu inhoamalleni opettajalle, joka sai tietenkin tietää isäni nimen, jota en olisi halunnut paljastaa hänelle (ja muulle pikku paikkakunnalle, jossa juorut liikkuvat nopeasti?)
Helpottavaa kuulla etteivät lapset joudu enää välttämättä tällaista tekemään.
Alue: Aihe vapaa
Meillä on sillä tavalla vastaava tilanne, että olen painavista syistä joutunut katkaisemaan välit vanhempiini kokonaan, jo ennen kuin sain lapsia. Lapset ovat 7 ja 4, eikä edes vanhempi heistä ole koskaan tullut kysyneeksi mitään minun vanhemmistani. Heille riittää, että heillä on yhdet isovanhemmat, kummit ja muita aikuisia ympärillä. Olen ajatellut, että kun kertomisen aika tulee, kerron heille että he asuvat todella, todella kaukana ja kävi jo kauan aikaa sitten niin, että äiti lakkasi pitämästä heihin yhteyttä mutta että äidillä on muita läheisiä sukulaisia ja asiat ovat ihan hyvin tällä tavalla. Yritän siis jotenkin rauhallisella tavalla tehdä selväksi, että he ovat elossa mutta eivät vain kuulu perhepiiriimme, eivät ole kuuluneet pitkään aikaan. En halua tehdä asiasta sen isompaa numeroa.