Omien vanhempieni parisuhde vaivaa minua

Jos ap on kolmikymppinen mitä minkäikäiset vanhemmat ovat? Kuusikymppisiä? Ja kuitenkin heistä puhutaan kuin jostain sotien aikaan syntyneistä muinaisjäänteistä. Kyllä tuon ikäiset jo osaavat käyttää tietokonetta ja ovat ajan hermoilla muutenkin. Ei tuo ole enää sitä sukupolvea, jolle oli tärkeää pysyä yhdessä hinnalla millä hyvänsä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Säälittävää Ap viha isääsi kohtaan. Luulet tietäväsi heidän avioliitostaan jokaisen asian. Et tiedä. Sinä vihaat miehiä, ensiaskel on myöntää se.

Sinä olet sairas ja jotenkin paha, kun tulet kirjoittamaan tällaiseen ketjuun tuollaista.

Liekö ihan AP:n isä paikalla, sellaista tekstiä nyt sinulta.

Narsistit aina löytää tällaiset ketjut ja myös puolustelevat toinen toisiaan…

Vierailija kirjoitti:

Ps. Turha tulla neuvomaan, että pitäisi puhua isälleni. Vuosien varrella eri ihmiset ovat yrittäneet sitä kymmeniä kertoja. Lopputulos on joka kerta sama. Ensin hirveä riita, sitten kaikki haudataan maton alle ja sama kuvio (eli muiden kohteleminen törkeästi) jatkuu samoin kuin aina ennenkin. Kuin seinälle puhuisi.

Itselläni on isäni kanssa niin huonot välit, että mitään keskusteluyhteyttä ei oikeastaan edes ole. Pidän vanhempiini yhteyttä vain äitini takia ja isäni kyllä tietää sen.

Tarvis varmaan täräyttää vähän järkeä ja ymmärrystä jos sanat ei tehoa :/

No tosissaan voishan sille äidille ainakin opettaa nettipankin käyttöä ja hankkia tili jne niin sais ehkä sen kautta vähän vapautta ainakin rahankäyttöön?

Jos kurssille meno estetään kielloin, uhkailun - ja tarvittaessa nyrkein, voi ja pitää soittaa hätänumeroon 112 ja poliisi tulee paikalle. Miksi vanhat ikäluokat hyväksyvät henkisen ja fyysisen väkivallan ja kaltoinkohtelun avioliitossa, perheessä ja parisuhteessa?

Appiukko on koko ajan äänessä, puhuu päälle, keskeyttää toisten ihmisten puheen, lyttää ihmisiä ja puhuu töykeästi. On todella röyhkeää, kun toisten ihmisten perhejuhlissa vanha kääkkä alkaa jankuttaa, miten oli 1950-ja 1960-luvulla. Anoppi on syrjäänvetäytyvä ja pelkää sosiaalisia tilanteita ja uusien ihmisten tapaamista.

Anoppini ei ole koskaan osannut tankata autoa eikä osaa laskun maksua verkkopankissa. Yksinkertaisetkin asiat ovat hänelle ylivoimaisia. Anopilla ei ole ollut mitään halua opetella ns. miesten töitä. Auton tankkaaminen, laskunmaksu ja pankkiasioiden hoito kuuluvat "miesten töihin". Anoppi ei seuraa uutisia eikä tiedä, kuka on Suomen ulkoministeri tai sisäministeri. Ihmettelen suuresti parisuhteessa olevaa sovinismia ja väkivaltaa ja miten nykypäivänä joku hyväksyy moiset epäkohdat!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit yrittää puhua kahdestaan äitisi kanssa. Avioero kuulostaisi järkevimmältä vaihtoehdolta henkisen ja taloudellisen väkivallan takia. Valitettavasti en usko, että isäsi käytös muuttuu parempaan suuntaan. Ikääntyessä monet käytösongelmat vain pahenevat. Ovatko vanhempasi käyneet pariterapiassa?

Onko äitisi harkinnut eroa? Kohteleeko isäsi myös lapsia ja muita ihmisiä narsistisesti ja halveksuvasti? Miksi isäsi epäasialliseen ja loukkaavaan käytökseen ja puheisiin ei puututa? Onko isäsi luonnehäiriöinen ja tunnekylmä narsisti, despootti?

Äitisi voisi hakea ulkopuolisen asiantuntijan apua esimerkiksi Kirkon perheneuvonnasta: 

https://evl.fi/apua-ja-tukea/ihmissuhteet/kirkon-perheneuvonta-auttaa-m… Palvelu on maksutonta eikä asiakkaalta edellytetä kirkon jäsenyyttä. Perheneuvojilla ja vastaanottosihteereillä on ehdoton vaitiolovelvollisuus. Asiakkaita palvellaan yleensä myös ruotsin ja englannin kielellä.

tai Väestöliitosta: https://www.vaestoliitto.fi/parisuhteet/ Ajanvarauschat on Väestöliiton kahdenkeskinen chat asiantuntijan kanssa: https://www.hyvakysymys.fi/ajanvarauschat/ Parisuhteeseen voi hakea asiantuntijan apua myös yksin.

Pankit järjestävät maksuttomia kursseja verkkopankin käyttöön. Pirkanmaalla esimerkiksi Mukanetti-yhdistys järjestää kursseja ja opastaa maksutta tietokoneen ja verkkopankin käyttöön. ATK Seniorit Mukanetti ry on yhdistys, joka tarjoaa ikäihmisille tietokoneiden, tablettien ja kännyköiden käytön perusvalmiuksia järjestämällä koulutusta sekä ohjausta. Vertaisohjaajat opastavat eri opastuspisteissä Tampereella ja ympäristökunnissa: https://www.mukanetti.net/

Narsisti ei todellakaan päästä puolisoaan mihinkään perheterapiaan tai tietokonekurssille. Kaunis ajatus ja hyvä vastaus sinänsä, mutta ei vaan toimi sellaisessa parisuhteessa missä narsisti ja alistettu läheisriippuvainen vaimo.

Se kurssille meno estetään kielloin, uhkailun - ja tarvittaessa nyrkein.

Vierailija kirjoitti:

Jos kurssille meno estetään kielloin, uhkailun - ja tarvittaessa nyrkein, voi ja pitää soittaa hätänumeroon 112 ja poliisi tulee paikalle. Miksi vanhat ikäluokat hyväksyvät henkisen ja fyysisen väkivallan ja kaltoinkohtelun avioliitossa, perheessä ja parisuhteessa?

Appiukko on koko ajan äänessä, puhuu päälle, keskeyttää toisten ihmisten puheen, lyttää ihmisiä ja puhuu töykeästi. On todella röyhkeää, kun toisten ihmisten perhejuhlissa vanha kääkkä alkaa jankuttaa, miten oli 1950-ja 1960-luvulla. Anoppi on syrjäänvetäytyvä ja pelkää sosiaalisia tilanteita ja uusien ihmisten tapaamista.

Anoppini ei ole koskaan osannut tankata autoa eikä osaa laskun maksua verkkopankissa. Yksinkertaisetkin asiat ovat hänelle ylivoimaisia. Anopilla ei ole ollut mitään halua opetella ns. miesten töitä. Auton tankkaaminen, laskunmaksu ja pankkiasioiden hoito kuuluvat "miesten töihin". Anoppi ei seuraa uutisia eikä tiedä, kuka on Suomen ulkoministeri tai sisäministeri. Ihmettelen suuresti parisuhteessa olevaa sovinismia ja väkivaltaa ja miten nykypäivänä joku hyväksyy moiset epäkohdat!

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voit yrittää puhua kahdestaan äitisi kanssa. Avioero kuulostaisi järkevimmältä vaihtoehdolta henkisen ja taloudellisen väkivallan takia. Valitettavasti en usko, että isäsi käytös muuttuu parempaan suuntaan. Ikääntyessä monet käytösongelmat vain pahenevat. Ovatko vanhempasi käyneet pariterapiassa?

Onko äitisi harkinnut eroa? Kohteleeko isäsi myös lapsia ja muita ihmisiä narsistisesti ja halveksuvasti? Miksi isäsi epäasialliseen ja loukkaavaan käytökseen ja puheisiin ei puututa? Onko isäsi luonnehäiriöinen ja tunnekylmä narsisti, despootti?

Äitisi voisi hakea ulkopuolisen asiantuntijan apua esimerkiksi Kirkon perheneuvonnasta: 

https://evl.fi/apua-ja-tukea/ihmissuhteet/kirkon-perheneuvonta-auttaa-m… Palvelu on maksutonta eikä asiakkaalta edellytetä kirkon jäsenyyttä. Perheneuvojilla ja vastaanottosihteereillä on ehdoton vaitiolovelvollisuus. Asiakkaita palvellaan yleensä myös ruotsin ja englannin kielellä.

tai Väestöliitosta: https://www.vaestoliitto.fi/parisuhteet/ Ajanvarauschat on Väestöliiton kahdenkeskinen chat asiantuntijan kanssa: https://www.hyvakysymys.fi/ajanvarauschat/ Parisuhteeseen voi hakea asiantuntijan apua myös yksin.

Pankit järjestävät maksuttomia kursseja verkkopankin käyttöön. Pirkanmaalla esimerkiksi Mukanetti-yhdistys järjestää kursseja ja opastaa maksutta tietokoneen ja verkkopankin käyttöön. ATK Seniorit Mukanetti ry on yhdistys, joka tarjoaa ikäihmisille tietokoneiden, tablettien ja kännyköiden käytön perusvalmiuksia järjestämällä koulutusta sekä ohjausta. Vertaisohjaajat opastavat eri opastuspisteissä Tampereella ja ympäristökunnissa: https://www.mukanetti.net/

Narsisti ei todellakaan päästä puolisoaan mihinkään perheterapiaan tai tietokonekurssille. Kaunis ajatus ja hyvä vastaus sinänsä, mutta ei vaan toimi sellaisessa parisuhteessa missä narsisti ja alistettu läheisriippuvainen vaimo.

Se kurssille meno estetään kielloin, uhkailun - ja tarvittaessa nyrkein.

Mun vanhemmilla on just tuo sama kuvio. Kaikki omaisuus on isällä, rahat isällä, äidin pitää pyytää rahaa ostoksiinsa ja perustella ne - eikä silti aina saa lupaa isältä. Ja just tuo ei osaa tankata, ei nostaa rahaa, ei tehdä mitään veroilmoituksia, hoitaa vakuutuksia tai tehdä yhtään mitään - tuttua. Mutta sekin on narsistipuolison tahto. Pitää toinen avuttomana, alisteisena, riippuvaisena.

Ja siitäpä seuraakin se että se alisteinen puoliso ei koskaan uskalla soittaa 112 kun saa nyrkkiä. Kun se ei kertakaikkiaan pärjäisi päivääkään itse.

Tämä on se syy miksi tuo ikäluokka ”hyväksyy” parisuhdeväkivallan, -kiusaamisen, -kaltoinkohtelun ja alistamisen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tervetuloa kerhoon.

Omien vanhempieni liitto on ollut kuraa niin kauan kuin muistan (90-luvun loppupuolesta lähtien) ja mennyt vuosi vuodelta kamalammaksi. Muistan teini-ikäisenäni kadehtineeni ystävieni eronneita vanhempia, minulle eroperhe olisi ollut lottovoitto.

Mutta äitini on vanhaa kansaa ja uskoo, että avioliitto kestää hautaan asti, ylä- ja alamäet. Kai heillä joskus ylämäki on ollut, olivat yhdessä 10 vuotta ennen kuin lapset tulivat mukaan kuvioihin, mutta näistä ajoista puhutaan hyvin vähän.

Itse muutin kotoa pois 16-vuotiaana, isääni näin muutaman kerran vuodessa aina 24-vuotiaaksi asti ja nyt emme ole nähneet saati puhuneet viiteen vuoteen. Äidin kanssa onneksi hyvät ja läheiset välit ja hän kertoo ukon kunnosta. Tiedän olevani hirveä ihminen, mutta isäni on sairas ja tuskin elää enää montaa vuotta ja minulle tämä on vain ilouutinen: tiedän nyt, että äitini pääsee tuosta suhteesta pois ennen eläkeikää! Hän voi tämän jälkeen oikeasti rakentaa onnellisen ja hyvän elämän, ehkä jopa löytää seuraa joka oikeasti arvostaa häntä.

Varmasti tulen isäni kuolemaa suremaan kun sen aika koittaa. En niinkään ihmisen takia, vaan sen suhteen, mitä meillä ei koskaan ollut.

Tavoitan täysin, varsinkin tuon viimeisen lauseesi, että suret suhdetta jota teillä ei koskaan ollut. Minulla sama juttu. Isäni ei koskaan kysy kuulumisiani tai vointiani, ei millään tavalla osoita kiinnostusta omaa lastaan kohtaan. Samaan aikaan kohtelee sietämättömän huonosti äitiäni, joka on mielestäni kuitenkin aina ollut välittävä ja läsnä oleva äiti. Totta kai tunnen kiukkua, voimattomuutta ja surua.

Jo ihan pienenä lapsena olin hämmentynyt siitä, että monilla kavereilla oli normaalit, kivat isät, jotka juttelivat, kyselivät ja hakivat kavereilta autolla. Oma isäni oli aina lähinnä uhkaava tyyppi, joka käskytti, ilkeili ja lyttäsi ja jonka pahat päivät olivat pelottavia. Jo 10-vuotiaana pelkäsin ja jännitin, mitä ilkeää hän voi sanoa tai tehdä kaverien tai vieraiden kuullen.

Täällä on kolmas, joka ymmärtää tuon vaille jääneen isäsuhteen suremisen. Olen 42 (nainen), oma lapseni (tyttö) parikymppinen, vanhempani 70 ja 74. Isä on noista nuorempi, äitini omaishoidettava. Olen nimetty molempien edunvalvojaksi, vielä ei ole tarvinnut siihen rooliin astua.

Minulle tuollainen kotoa saatu henkiseen väkivaltaan, halveksuntaan ja lyttäämiseen perustuva parisuhteen malli johti siihen, että valitsin ensimmäisen puolisoni väärin ja olin siinä muutaman vuoden mittaiseksi jääneessä liitossa itsekin monin tavoin kaltoinkohdeltu. Puolustusmekanismini lapsuudenkodin ilmapiirissä oli olla näkymätön ja sulkeutuva. Lähtiessäni maailmalle minulla ei juuri ollut itsetuntoa eikä havaintoa siitä, missä menevät rajat sen suhteen, kuinka minua tai toista ihmistä yleensä voi kohdella. Siinäpä resepti parisuhteelle....no, löysin myöhemmin onnen (joskin toinen puoliso sai pitkään kärsiä luottamuspulasta, helpommallakin oltaisiin voitu päästä) ja onnekseni oma tytär on saanut kasvaa kodissa, jossa on terve ilmapiiri. Varhaislapsuuttaan hän ei muista.

Olen jo tehnyt sovinnon taustani kanssa. Isäni on selkeästi luonnevikainen, ja nyt, kun äidilläni käyvät vuodet vähiin, hän tekee jonkinlaista omaa sovintoaan sekä oman itsensä että minun kanssani. Ollaan käyty viime aikoina hyviä keskusteluja, ja hän on myöntänyt, että on mennyt aivan liian kauan tajuta, millainen heidän liittonsa on. Hänen sanojensa mukaan kuin sekoitus syanidia ja plutoniumia.

Sitä ei ehkä näe liian läheltä. Joitain kysymyksiä on vielä kysymättä, kuten se, mikä sai hänet jäämään siihen lapsen kanssa - ellei tuo sokeus - , hän oli kuitenkin aiemmin läpikäynyt avioeron ja lähtenyt huonosta liitosta. Molempien elämä olisi mennyt eri tavalla. En silti ole vihainen, ollut enää aikoihin. Kun katson isääni, näen pienen miehen, jonka elämä on täynnä negatiivisuutta ja kurjuutta. Hänen vankilansa on elää tuollaisen maailman kanssa.

Ja kun katselen oman itsenäistyneen nuoren elämää, tunnen suurta ylpeyttä siitä, että olen onnistunut katkaisemaan kaltoinkohtelun ketjun. Se on ehkä merkittävin tekoni tässä elämässä. Hänellä on aidosti hyvä itsetunto, se näkyy. Se on hyvin arvokas asia. 

Ihana lukea, että joku on oikeasti onnistunut rakentamaan terveen parisuhteen ja tasapainoisen lapsuuden jälkikasvulleen.

Kirjoituksesi oli hyvin samaistuttavaa, olen 10 vuotta nuorempi ja elämä mennyt samoja ratoja. Nyt huonojen suhteiden jälkeen olen viimeinkin löytänyt onnellisen parisuhteen, mutta nyt vanhat pelot nostavat taas päätään kun lapset alkavat olla ajankohtainen aihe. Olen alkanut epäilemään miestä, ylianalysoin kaiken ja etsin jatkuvasti huonoja merkkejä. Mitä jos kuitenkin toistan äitini virheen, sorrun tähän elämään ja 20 vuoden päästä herään ja tajuan, että seurasin tismalleen vanhempieni jalanjälkiä? Heillä on pakosti ollut jotain hyvää, joten mitä jos minäkin menen samaan huijaikseen? Omille lapsilleni en todellakaan halua samanlaista lapsuutta, kuin mitä itse elin.

Up

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin jopa huomaan toivovani, että tapahtuisi jotain ihan hirveää, joka saisi äitini heräämään, kuten väkivaltaa, pettämistä tai jotain... Mutta toisaalta uskon, että isäni onnistuisi silloinkin manipuloimaan äidin tavalla tai toisella.

Entisen työkaverini suhde oli kuin ap:n kuvaama, mutta työkaverillani oli välillä naamassa mustelmia ja kerran käsi kipsattuna, ja saimme näiden syistä alati vaihtuvia selityksiä.

Työkaveri oli nostanut miehensä jalustalle, ja oli valmis lakaisemaan kaiken henkisen, taloudellisen ja fyysisen väkivallan maton alle. Työkaverit sanoivat suoraan, että tiedämme, että miehesi hakkaa sinua. Lisäksi työnantajan tarjoama terveydenhuolto puuttui asiaan. Työkaveri kielsi kaiken.

Nyt vaan toivomme, että äijä ei sentään tapa työkaveria.

Omilla vanhemmillani oli ihan samanlainen asetelma. Äiti oli isän vallan alaisuudessa ja vaikka fyysistä väkivaltaa ei ollut, äidillä ei ollut edes omia pankkitunnuksia ja isä oli hyvin pitkälti sen parisuhteen kapellimestari. Äiti puhui joskus erosta, mutta äiti oli pienipalkkaisena täysin isän varassa taloudellisesti ja äiti ei suoraan sanoen oikein omannut arjen taitoja laskujen maksusta lähtien sillä isä hoiti kaiken.

Isäni sairastui ja kuoli. Lopulta äiti itsenäistyi ja alkoi elää sitten oman näköistään elämää. Vaikka heidän parisuhteensa näyttäytyi minulle kauheana, oli heidän välillään myös aitoa rakkautta ja oma äiti ainakin tietyllä tapaa nautti siitä että isä ohjaili naruja ja oli vetovastuussa. Sinun vanhempiesi suhteessa näyttää olevan samanlainen dynamiikka ja äitisi kokee sen tuttuna ja turvallisena. Tiedä sitten olisitko äitisi suhde yksin pienempi tuloisena ja kaikesta vastuussa olevana sen parempaa. Lisäksi äitisi aikuisena ihmisenä voisi kyllä erota isästäsi niin halutessaan.

Tuo alistetun pikkurouvan rooli on kuin lapsen rooli. Äitini on samanlainen, ja sen elämä on helppo.

Kaiken hoitaa isä, kaikesta päättää isä, kaikki ongelmat ratkoo isä, vastoinkäymiset selvittää isä, äiti vaan silmät ymmyrkäisenä katsoo ja sanoo että ei naiset näistä mitään ymmärrä, siksi mies hoitaa.

On helppoa olla kuin lapsi, vailla huolia, vailla vastuuta ja kaikessa pyytää vaan että ”mies hoitakoon”.

Äitini keskittyykin sitten tvn katseluun ja juorulehtien lukemiseen. Siinä on tarpeeksi älyllistä ponnistelua hänen tasolleen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tervetuloa kerhoon.

Omien vanhempieni liitto on ollut kuraa niin kauan kuin muistan (90-luvun loppupuolesta lähtien) ja mennyt vuosi vuodelta kamalammaksi. Muistan teini-ikäisenäni kadehtineeni ystävieni eronneita vanhempia, minulle eroperhe olisi ollut lottovoitto.

Mutta äitini on vanhaa kansaa ja uskoo, että avioliitto kestää hautaan asti, ylä- ja alamäet. Kai heillä joskus ylämäki on ollut, olivat yhdessä 10 vuotta ennen kuin lapset tulivat mukaan kuvioihin, mutta näistä ajoista puhutaan hyvin vähän.

Itse muutin kotoa pois 16-vuotiaana, isääni näin muutaman kerran vuodessa aina 24-vuotiaaksi asti ja nyt emme ole nähneet saati puhuneet viiteen vuoteen. Äidin kanssa onneksi hyvät ja läheiset välit ja hän kertoo ukon kunnosta. Tiedän olevani hirveä ihminen, mutta isäni on sairas ja tuskin elää enää montaa vuotta ja minulle tämä on vain ilouutinen: tiedän nyt, että äitini pääsee tuosta suhteesta pois ennen eläkeikää! Hän voi tämän jälkeen oikeasti rakentaa onnellisen ja hyvän elämän, ehkä jopa löytää seuraa joka oikeasti arvostaa häntä.

Varmasti tulen isäni kuolemaa suremaan kun sen aika koittaa. En niinkään ihmisen takia, vaan sen suhteen, mitä meillä ei koskaan ollut.

Tavoitan täysin, varsinkin tuon viimeisen lauseesi, että suret suhdetta jota teillä ei koskaan ollut. Minulla sama juttu. Isäni ei koskaan kysy kuulumisiani tai vointiani, ei millään tavalla osoita kiinnostusta omaa lastaan kohtaan. Samaan aikaan kohtelee sietämättömän huonosti äitiäni, joka on mielestäni kuitenkin aina ollut välittävä ja läsnä oleva äiti. Totta kai tunnen kiukkua, voimattomuutta ja surua.

Jo ihan pienenä lapsena olin hämmentynyt siitä, että monilla kavereilla oli normaalit, kivat isät, jotka juttelivat, kyselivät ja hakivat kavereilta autolla. Oma isäni oli aina lähinnä uhkaava tyyppi, joka käskytti, ilkeili ja lyttäsi ja jonka pahat päivät olivat pelottavia. Jo 10-vuotiaana pelkäsin ja jännitin, mitä ilkeää hän voi sanoa tai tehdä kaverien tai vieraiden kuullen.

Täällä on kolmas, joka ymmärtää tuon vaille jääneen isäsuhteen suremisen. Olen 42 (nainen), oma lapseni (tyttö) parikymppinen, vanhempani 70 ja 74. Isä on noista nuorempi, äitini omaishoidettava. Olen nimetty molempien edunvalvojaksi, vielä ei ole tarvinnut siihen rooliin astua.

Minulle tuollainen kotoa saatu henkiseen väkivaltaan, halveksuntaan ja lyttäämiseen perustuva parisuhteen malli johti siihen, että valitsin ensimmäisen puolisoni väärin ja olin siinä muutaman vuoden mittaiseksi jääneessä liitossa itsekin monin tavoin kaltoinkohdeltu. Puolustusmekanismini lapsuudenkodin ilmapiirissä oli olla näkymätön ja sulkeutuva. Lähtiessäni maailmalle minulla ei juuri ollut itsetuntoa eikä havaintoa siitä, missä menevät rajat sen suhteen, kuinka minua tai toista ihmistä yleensä voi kohdella. Siinäpä resepti parisuhteelle....no, löysin myöhemmin onnen (joskin toinen puoliso sai pitkään kärsiä luottamuspulasta, helpommallakin oltaisiin voitu päästä) ja onnekseni oma tytär on saanut kasvaa kodissa, jossa on terve ilmapiiri. Varhaislapsuuttaan hän ei muista.

Olen jo tehnyt sovinnon taustani kanssa. Isäni on selkeästi luonnevikainen, ja nyt, kun äidilläni käyvät vuodet vähiin, hän tekee jonkinlaista omaa sovintoaan sekä oman itsensä että minun kanssani. Ollaan käyty viime aikoina hyviä keskusteluja, ja hän on myöntänyt, että on mennyt aivan liian kauan tajuta, millainen heidän liittonsa on. Hänen sanojensa mukaan kuin sekoitus syanidia ja plutoniumia.

Sitä ei ehkä näe liian läheltä. Joitain kysymyksiä on vielä kysymättä, kuten se, mikä sai hänet jäämään siihen lapsen kanssa - ellei tuo sokeus - , hän oli kuitenkin aiemmin läpikäynyt avioeron ja lähtenyt huonosta liitosta. Molempien elämä olisi mennyt eri tavalla. En silti ole vihainen, ollut enää aikoihin. Kun katson isääni, näen pienen miehen, jonka elämä on täynnä negatiivisuutta ja kurjuutta. Hänen vankilansa on elää tuollaisen maailman kanssa.

Ja kun katselen oman itsenäistyneen nuoren elämää, tunnen suurta ylpeyttä siitä, että olen onnistunut katkaisemaan kaltoinkohtelun ketjun. Se on ehkä merkittävin tekoni tässä elämässä. Hänellä on aidosti hyvä itsetunto, se näkyy. Se on hyvin arvokas asia. 

Ihana lukea, että joku on oikeasti onnistunut rakentamaan terveen parisuhteen ja tasapainoisen lapsuuden jälkikasvulleen.

Kirjoituksesi oli hyvin samaistuttavaa, olen 10 vuotta nuorempi ja elämä mennyt samoja ratoja. Nyt huonojen suhteiden jälkeen olen viimeinkin löytänyt onnellisen parisuhteen, mutta nyt vanhat pelot nostavat taas päätään kun lapset alkavat olla ajankohtainen aihe. Olen alkanut epäilemään miestä, ylianalysoin kaiken ja etsin jatkuvasti huonoja merkkejä. Mitä jos kuitenkin toistan äitini virheen, sorrun tähän elämään ja 20 vuoden päästä herään ja tajuan, että seurasin tismalleen vanhempieni jalanjälkiä? Heillä on pakosti ollut jotain hyvää, joten mitä jos minäkin menen samaan huijaikseen? Omille lapsilleni en todellakaan halua samanlaista lapsuutta, kuin mitä itse elin.

Ymmärrän hyvin huolesi, ne omat möröt seuraavat pitkään ja ne tuo mukanaan parisuhteeseenkin, kunnes ne saa kutistettua, hyväksyttyä ja siirrettyä menneiden asioiden varastoon.

Vanhemmuus on joka tapauksessa hyppy syvään päähän, niillekin, joilla on eheä tausta ja hyvät lähtökohdat siihen. Mitään takeita mistään ei ole, ulkopuolisia muuttujia ja sattumaa on matkassa, ja yhdenkin lapsen kasvattaminen aikuiseksi on liian pitkä aika ennakoitavaksi. Kaksi ei ole muuttunut kivutta kolmeksi niissäkään tuntemissani perheissä, joissa elämä on mennyt tasaisia raiteita. Ja ihan jokainen taitaa tehdä tiliä oman menneisyytensä kanssa, oli lapsia tai ei, viimeistään keski-iässä.

Minun näkökulmastani on hyvä merkki, että tunnistat mahdolliset vaaranpaikat omassa elämässäsi. Epäilys on tervettä ja kypsää kun se liittyy pohdintaan onko meistä siihen (vanhemmiksi), olen ymmärtänyt. (Joka tapauksessa äitinä on aina huono omatunto jostakin, mutta se on toinen asia. :))

Jos mietin omaa historiaani, nyt kun tiedän eron hyvän ja huonon parisuhteen välillä, se on ehkä se ns. perstuntuma. Luottamus siihen, että toinen ei tietoisesti vahingoita silloinkaan, kun on huono päivä. Siinä huonossa liitossa sai kävellä munankuorilla silloinkin, kun oli hyvä päivä. Ero omassa olossa ja elämänlaadussa on kuin yöllä ja päivällä, ja uskon sinunkin kokemuksellasi tunnistavan ne todella vahingolliset asiat, jps sellaisia vielä tulisi eteen.

Kaikkea hyvää matkallesi. Meidän ei ole pakko toistaa vanhempiemme virheitä, eikä antaa niiden pilata omaa ainutkertaista elämäämme, onneksi.

Pahoittelen mahdollista epäloogisuutta, olen tosi väsynyt. Uskon kuitenkin, että saat ajatuksesta kiinni.

Suurten ikäluokkien perheissä on yleistä alistettu, hissukka ja yksinkertainen nainen ja komenteleva, narsistinen ja ylimielinen mies. Nainen on tahdoton hissukka, joka hoitaa lapset, tekee kotityöt, laittaa ruoat, siivoaa ja pesee pyykit. Mies ei hoida lapsia eikä tee kotitöitä. Nainen on miehen palvelija. Mies makaa ja röhnöttää sohvalla, lukee sanomalehtiä ja katsoo televisiota. Mies päättää perheen raha-asioista, asumisesta ja kaikista isoista asioista. Nainen saa päättää, laittaako aamulla päälleen punaisen vai sinisen puseron.

Järkyttävintä on, että näitten perheiden lapsille on opetettu lapsuudenkodissa samaa pa##aa ja sovinismia, miehen ylemmyyttä ja naisen alemmuutta parisuhteessa!

Vierailija kirjoitti:

Tuo alistetun pikkurouvan rooli on kuin lapsen rooli. Äitini on samanlainen, ja sen elämä on helppo.

Kaiken hoitaa isä, kaikesta päättää isä, kaikki ongelmat ratkoo isä, vastoinkäymiset selvittää isä, äiti vaan silmät ymmyrkäisenä katsoo ja sanoo että ei naiset näistä mitään ymmärrä, siksi mies hoitaa.

On helppoa olla kuin lapsi, vailla huolia, vailla vastuuta ja kaikessa pyytää vaan että ”mies hoitakoon”.

Äitini keskittyykin sitten tvn katseluun ja juorulehtien lukemiseen. Siinä on tarpeeksi älyllistä ponnistelua hänen tasolleen.

Vierailija kirjoitti:

Suurten ikäluokkien perheissä on yleistä alistettu, hissukka ja yksinkertainen nainen ja komenteleva, narsistinen ja ylimielinen mies. Nainen on tahdoton hissukka, joka hoitaa lapset, tekee kotityöt, laittaa ruoat, siivoaa ja pesee pyykit. Mies ei hoida lapsia eikä tee kotitöitä. Nainen on miehen palvelija. Mies makaa ja röhnöttää sohvalla, lukee sanomalehtiä ja katsoo televisiota. Mies päättää perheen raha-asioista, asumisesta ja kaikista isoista asioista. Nainen saa päättää, laittaako aamulla päälleen punaisen vai sinisen puseron.

Järkyttävintä on, että näitten perheiden lapsille on opetettu lapsuudenkodissa samaa pa##aa ja sovinismia, miehen ylemmyyttä ja naisen alemmuutta parisuhteessa!

Vierailija kirjoitti:

Tuo alistetun pikkurouvan rooli on kuin lapsen rooli. Äitini on samanlainen, ja sen elämä on helppo.

Kaiken hoitaa isä, kaikesta päättää isä, kaikki ongelmat ratkoo isä, vastoinkäymiset selvittää isä, äiti vaan silmät ymmyrkäisenä katsoo ja sanoo että ei naiset näistä mitään ymmärrä, siksi mies hoitaa.

On helppoa olla kuin lapsi, vailla huolia, vailla vastuuta ja kaikessa pyytää vaan että ”mies hoitakoon”.

Äitini keskittyykin sitten tvn katseluun ja juorulehtien lukemiseen. Siinä on tarpeeksi älyllistä ponnistelua hänen tasolleen.

Hyvin kuvattu. Meille juuri kuvaamasi kaltainen isä hoki koko lapsuuden että naisista ei ole mihinkään, nainen on luotu palvelijaksi, nainen on miehen alapuolella, naiset on alamaisia, naiset on typeriä, naisten koulutus menee hukkaan…

Päätin jo silloin että näytän närhen munat aikuisena tuolla paskakasalle. Olen nyt skateeminen DI ja yrittäjä-toimitusjohtaja ja vielä ”miesten” alalla.

Onko isäni ylpeä? Ehei. Valehtelee kaikille miten teen avustavia töitä ja miten minusta ei ole mihinkään. Ei kestä oman lapsen menestystä eikä sitä että lapsi meni ”ohi” kouluttamattomasta kansakoulun käyneestä sovinistitursakkeesta.

Joo nuo narsistiset sovinistiukot ei lainkaan kestä jos lapsi kouluttautuu ja menestyy. Oma isäni kielsi lukioon menon, ja kun hain ja pääsin ja menin silti, ei maksanut kirjoja. Piti itse työtä tehdä ja maksaa.

Samoin yritti estää yliopistoon menon, ensin maanittelemalla, sit määrämällä, lopuksi kiristämällä ja uhkaamalla. Kun menin silti, niin kosti siten että mitenkään ei auttanut ja kielsi äitiä ja koko sukua et mitenkään ei saa auttaa eikä tukea. No, selvisin silti, taas rupuduunia tehden ja opintolainaa ottaen.

Mutta osa vanhemmista tosian työntää kapuloita rattaisiin ja estää lapsensa elämää.

Vierailija kirjoitti:

Joo nuo narsistiset sovinistiukot ei lainkaan kestä jos lapsi kouluttautuu ja menestyy. Oma isäni kielsi lukioon menon, ja kun hain ja pääsin ja menin silti, ei maksanut kirjoja. Piti itse työtä tehdä ja maksaa.

Samoin yritti estää yliopistoon menon, ensin maanittelemalla, sit määrämällä, lopuksi kiristämällä ja uhkaamalla. Kun menin silti, niin kosti siten että mitenkään ei auttanut ja kielsi äitiä ja koko sukua et mitenkään ei saa auttaa eikä tukea. No, selvisin silti, taas rupuduunia tehden ja opintolainaa ottaen.

Mutta osa vanhemmista tosian työntää kapuloita rattaisiin ja estää lapsensa elämää.

Mulla meni toisinpäin, ruoskin itseäni suorittamaan saadakseni isän hyväksyntää, turhaan. Pääsin lukiosta 9,3 keskiarvolla, kirjoitin 6 L:ää, valmistuin ammattiin (taloudellinen pakko, asuntolaina) keskiarvolla 5, ja paljon myöhemmin yliopistosta noin 4,5. Gradun arvosana 4. Sen valmistuttua tajusin vihdoin lopettaa, sillä suorittaminen ja opintomenestys eivät kohdallani olleet avain onneen, enkä sitä hyväksyntääkään koskaan saanut itseni vuoksi, vain niiden suoritusten.

Edelleen elätän itseni sillä ensimmäisellä ammatilla, joka ei ole isälle "mitään" eli on perinteinen naisten duunarihomma (kuten äidillänikin). Nykyään olen onnellinen.

Ei ole tosiaan kaukana se aika kun oli ihan ookoo että mies antaa vaimolle selkään, päättää kaikesta, komentelee ja määräilee, hallitsee kaikkia rahoja, ja vaimo on alistettu palvelija tai kuin pikkulapsi joka pyytää ”viikkorahaa” mieheltään omiin pikku ostoksiin.

Monella meistä on tällaiset vanhemmat.

Uppis

Ennen ilkuttiin ja halveksuttiin eronneita naisia niin paljon ettei naiset edes hirveästä väkivaltaliitosta voineet erota. Tällaista oli vielä 70-80 luvulla. Eronneelle naiselle ei vuokrattu asuntoa koska eronnut oli huonomaineinen. Eron syy meni aina naisen niskoille ja koskaan niissä paskahosumiehissä ei tietenkään ollut vikaa.