Omien vanhempieni parisuhde vaivaa minua

Äiti varmaan ajattelee, että kun näinkin kauan on oltu yhdessä, niin olkoon. Tietää, että toinen ei muutu miksikään.

Tervetuloa kerhoon.

Omien vanhempieni liitto on ollut kuraa niin kauan kuin muistan (90-luvun loppupuolesta lähtien) ja mennyt vuosi vuodelta kamalammaksi. Muistan teini-ikäisenäni kadehtineeni ystävieni eronneita vanhempia, minulle eroperhe olisi ollut lottovoitto.

Mutta äitini on vanhaa kansaa ja uskoo, että avioliitto kestää hautaan asti, ylä- ja alamäet. Kai heillä joskus ylämäki on ollut, olivat yhdessä 10 vuotta ennen kuin lapset tulivat mukaan kuvioihin, mutta näistä ajoista puhutaan hyvin vähän.

Itse muutin kotoa pois 16-vuotiaana, isääni näin muutaman kerran vuodessa aina 24-vuotiaaksi asti ja nyt emme ole nähneet saati puhuneet viiteen vuoteen. Äidin kanssa onneksi hyvät ja läheiset välit ja hän kertoo ukon kunnosta. Tiedän olevani hirveä ihminen, mutta isäni on sairas ja tuskin elää enää montaa vuotta ja minulle tämä on vain ilouutinen: tiedän nyt, että äitini pääsee tuosta suhteesta pois ennen eläkeikää! Hän voi tämän jälkeen oikeasti rakentaa onnellisen ja hyvän elämän, ehkä jopa löytää seuraa joka oikeasti arvostaa häntä.

Varmasti tulen isäni kuolemaa suremaan kun sen aika koittaa. En niinkään ihmisen takia, vaan sen suhteen, mitä meillä ei koskaan ollut.

Vierailija kirjoitti:

Tervetuloa kerhoon.

Omien vanhempieni liitto on ollut kuraa niin kauan kuin muistan (90-luvun loppupuolesta lähtien) ja mennyt vuosi vuodelta kamalammaksi. Muistan teini-ikäisenäni kadehtineeni ystävieni eronneita vanhempia, minulle eroperhe olisi ollut lottovoitto.

Mutta äitini on vanhaa kansaa ja uskoo, että avioliitto kestää hautaan asti, ylä- ja alamäet. Kai heillä joskus ylämäki on ollut, olivat yhdessä 10 vuotta ennen kuin lapset tulivat mukaan kuvioihin, mutta näistä ajoista puhutaan hyvin vähän.

Itse muutin kotoa pois 16-vuotiaana, isääni näin muutaman kerran vuodessa aina 24-vuotiaaksi asti ja nyt emme ole nähneet saati puhuneet viiteen vuoteen. Äidin kanssa onneksi hyvät ja läheiset välit ja hän kertoo ukon kunnosta. Tiedän olevani hirveä ihminen, mutta isäni on sairas ja tuskin elää enää montaa vuotta ja minulle tämä on vain ilouutinen: tiedän nyt, että äitini pääsee tuosta suhteesta pois ennen eläkeikää! Hän voi tämän jälkeen oikeasti rakentaa onnellisen ja hyvän elämän, ehkä jopa löytää seuraa joka oikeasti arvostaa häntä.

Varmasti tulen isäni kuolemaa suremaan kun sen aika koittaa. En niinkään ihmisen takia, vaan sen suhteen, mitä meillä ei koskaan ollut.

Tavoitan täysin, varsinkin tuon viimeisen lauseesi, että suret suhdetta jota teillä ei koskaan ollut. Minulla sama juttu. Isäni ei koskaan kysy kuulumisiani tai vointiani, ei millään tavalla osoita kiinnostusta omaa lastaan kohtaan. Samaan aikaan kohtelee sietämättömän huonosti äitiäni, joka on mielestäni kuitenkin aina ollut välittävä ja läsnä oleva äiti. Totta kai tunnen kiukkua, voimattomuutta ja surua.

Jo ihan pienenä lapsena olin hämmentynyt siitä, että monilla kavereilla oli normaalit, kivat isät, jotka juttelivat, kyselivät ja hakivat kavereilta autolla. Oma isäni oli aina lähinnä uhkaava tyyppi, joka käskytti, ilkeili ja lyttäsi ja jonka pahat päivät olivat pelottavia. Jo 10-vuotiaana pelkäsin ja jännitin, mitä ilkeää hän voi sanoa tai tehdä kaverien tai vieraiden kuullen.

NO VOI HERRAJUMALA NYT TAAS

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos äitisi ei käy töissä, mutta isä käy, niin miksi ihmeessä isä ei saisi käyttää ansaitsemiaan rahoja?

Kyllä äitini on käynyt töissä viimeiset 20 vuotta, vielä ihan hyväpalkkaisessa. Hän oli kotona lasten kanssa 90-luvulla. Taloudellinen väkivalta ilmenee siten, että äidilläni ei ole valtaa raha-asioihin heidän suhteessaan. Kuten sanoin, hän ei osaa hoitaa pankkiasioita, koska isäni on aina hoitanut ne. Se ei mielestäni ole oikein.

Pelkään pahoin, että äitini on kuin vankilassa suhteessa. Heillä ei tietääkseni ole avioehtoa, mutta milläs hankit edes asuntoa itsellesi, jos ei ole edes toimivia pankkitunnuksia, saati pääsyä yhteisiin rahoihin.

Mielestäni tämä ei ole mitään äärifeminismiä, vaan aivan normaalia huolta tasa-arvon toteutumisesta suhteessa. Sitä paitsi yhtä hyvin sukupuolet voisivat olla toisin päin tällaisessa tilanteessa. Typerää, että sukupuoliasiaan tartutaan, kun se ei ole tämän pointti.

Siis äitisi on alle 60v eikä osaa hoitaa pankkiasioitaan? Käy kuitenkin töissä? Ei ole pankkikorttia? Ei ole oikeustoimikelpoinen?

Mitä ihmeen valtaa raha-asioihin se äiti tarvitsee, jos ei osaa marssia pankkiin, avata itselleen tiliä ja ilmoittaa työnantajalle, että palkka tälle tilille. Jos äitisi on tilanteeseen tyytyväinen, niin mikä sinä olet siihen mitään sanomaan.

Et selvästi ymmärrä hirveästi vallankäytöstä tai manipuloimisesta. Kommenttisi on samaa luokkaa kuin sanoisi koko elämän kestäneen fyysisen väkivallan uhrille, että miksi et vain lähde tai lyö takaisin tai jotain. Ei se vaan mene noin, ikävä kyllä. :(

Anna vanhempiesi elää omaa elämäänsä. Asia ei kuulu sinulle. En seurustelisi päivääkään naisen kanssa, joka ei ole osannut päästää irti vanhemmistaan.

Näin se pitää ollakin. Opettaahan jo raamattukin että nainen kuuluu Miehelle!

En haluaisi sanoa näin mutta monet vanhemman ikäluokan naisista on sellaisia nysveröitä että ei ole tosikaan. Ei se tietenkään heidän vikansa ole vaan yhteiskunnan joka on heidät sellaiseen lokeroon työntänyt. Onneksi nykyään naiset ovat erilaisia ja tekevät toivottavasti miesvalintansakin paremmin.

M33

Ap voithan auttaa äitisi avaamaan ja käyttämään pankkitunnukset tekemättä siitä numeroa. Sanot, että olisihan se nyt kätevä, jos isä vaikka joutuu jostain syystä hetken olemaan sairaalassa tai jotain.

Jos hän kysyy mitä hän niillä sitten tekee, sanoo että se on nykyaikaa, kyllä se on hyvä opetella.

Harjoittelette pienellä summalla, avaatte hänelle sinne oman tilin, laitat sinne pienen summan malliksi. Voithan sanoa, että se on lahja, jolla hän voi ostaa itselleen jotain kivaa. Ja että onhan hänellä hyvä olla jotain omaa rahaa, mistä antaa halutessa lapsenlapsille. On kai hänellä kortti kuitenkin.

Ihminen joka ei ole ikinä elänyt vapaana eikä oikeassa hyvässä suhteessa, ei tiedä sellaista olevankaan. Hän on ehkä alkanut olla isäsi kanssa hyvinkin nuorena, ja isäsi on pitänyt huolta ettei selviytymisen kykyjä ja itsetuntoa ole päässyt kehittymään.

Sanovathan, että kymmeniä vuosia vankilassa olleet odottavat vapauduttuaankin vaistomaisesti, että joku tulee avaamaan heille oven, koska ne ovat olleet aina lukossa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tervetuloa kerhoon.

Omien vanhempieni liitto on ollut kuraa niin kauan kuin muistan (90-luvun loppupuolesta lähtien) ja mennyt vuosi vuodelta kamalammaksi. Muistan teini-ikäisenäni kadehtineeni ystävieni eronneita vanhempia, minulle eroperhe olisi ollut lottovoitto.

Mutta äitini on vanhaa kansaa ja uskoo, että avioliitto kestää hautaan asti, ylä- ja alamäet. Kai heillä joskus ylämäki on ollut, olivat yhdessä 10 vuotta ennen kuin lapset tulivat mukaan kuvioihin, mutta näistä ajoista puhutaan hyvin vähän.

Itse muutin kotoa pois 16-vuotiaana, isääni näin muutaman kerran vuodessa aina 24-vuotiaaksi asti ja nyt emme ole nähneet saati puhuneet viiteen vuoteen. Äidin kanssa onneksi hyvät ja läheiset välit ja hän kertoo ukon kunnosta. Tiedän olevani hirveä ihminen, mutta isäni on sairas ja tuskin elää enää montaa vuotta ja minulle tämä on vain ilouutinen: tiedän nyt, että äitini pääsee tuosta suhteesta pois ennen eläkeikää! Hän voi tämän jälkeen oikeasti rakentaa onnellisen ja hyvän elämän, ehkä jopa löytää seuraa joka oikeasti arvostaa häntä.

Varmasti tulen isäni kuolemaa suremaan kun sen aika koittaa. En niinkään ihmisen takia, vaan sen suhteen, mitä meillä ei koskaan ollut.

Tavoitan täysin, varsinkin tuon viimeisen lauseesi, että suret suhdetta jota teillä ei koskaan ollut. Minulla sama juttu. Isäni ei koskaan kysy kuulumisiani tai vointiani, ei millään tavalla osoita kiinnostusta omaa lastaan kohtaan. Samaan aikaan kohtelee sietämättömän huonosti äitiäni, joka on mielestäni kuitenkin aina ollut välittävä ja läsnä oleva äiti. Totta kai tunnen kiukkua, voimattomuutta ja surua.

Jo ihan pienenä lapsena olin hämmentynyt siitä, että monilla kavereilla oli normaalit, kivat isät, jotka juttelivat, kyselivät ja hakivat kavereilta autolla. Oma isäni oli aina lähinnä uhkaava tyyppi, joka käskytti, ilkeili ja lyttäsi ja jonka pahat päivät olivat pelottavia. Jo 10-vuotiaana pelkäsin ja jännitin, mitä ilkeää hän voi sanoa tai tehdä kaverien tai vieraiden kuullen.

Tuttu tunne. Valitettavasti emme voi valita vanhempiamme, joten kannattaa vaalia suhdetta äitisi kanssa. Ole läsnä ja opeta hänelle vaikka verkkopankin salat, älä anna heidän suhteen aiheuttamien negatiivisten tunteiden tulla teidän välille. Äitisi tekee oman ratkaisunsa jos/kun on siihen valmis, mutta mikään painostus tai neuvonta ei tule auttamaan asiassa..

Kuulostaa hullulta, mutta kehitä tekemistä vain teidän naisten kesken. Käykää kahvilla, shoppailemassa, taidenäyttelyssä, teatterissa kaksin tai jonkun hänen ystävättären kanssa. Anna hänelle kokemusta, miten voi olla ihan vain hän, ei jonkun parin puolisko, jotka kulkee kaiken vapaa-ajan kuin siamilaiset kaksoset.

Suunnitelkaa teille kahdelle joku teatteriretki toiseen kaupunkiin yön yli, käytte syömässä ja kaupoilla. Suunnitelkaa se yhdessä niin että hän on vaikka sinun luona, ja koneelta ostatte liput jaa varaatte hotellin. Ei hän varmaan sitäkään ole tehnyt. Laita se harjoittelun piikkiin, että hän maksaa nämä omalta kortiltaan tai omilla pankkitunnuksilla.

Vaikka hän ei koskaan pystyisi eroamaan, mutta saisi onnistumisen kokemuksia omana itsenään, ja teillä olisi kivaa kaksin.

Joskus kun pääsee matkalle, vie hänet vaikka pitkän viikonlopun kaupunkilomalle. Jos isäsi nurisee, sano että se on äitienpäivälahja sinulta äidille, todellakaan ette sitten huoli isää mukaan. Se on äiti-lapsi-retki.

Kamalaa, ja niin tuttua :( Meillä noin käyttäytyivät isovanhemmat ja mummo oli pappaa kohtaan kamala. Moni yritti puuttua ja seurauksetkin oli juuri nuo, että ensin riita ja sitten jatkettiin samaan malliin. Ei siihen vain ulkopuoliset pystyneet tulemaan väliin.

Mummo oli varmaan niin tyytymätön ja katkera jostain, että purki sitä siihen ainoaan kohteeseen mihin pystyi. En ymmärrä miksei pappa lähtenyt lätkimään. Ilkeilyä, halveksuntaa ja ties mitä nälvimistä jatkui mummon kuolemaan saakka. Pappa meni pian huonoon kuntoon ja kuoli itsekin parin vuoden päästä.

Mun ex-appivanhemmilla on samanlainen suhde. Poikansa jäljitteli isänsä käytöstä ja sitä katselinkin liian pitkään (yli 20 vuotta) ennen kuin tajusin lähteä. Ei tämä ole vain sukupolvikysymys, näitä mahtuu ihan tämänkin päivän suhteisiin.

Vierailija kirjoitti:

AP. Olen äitisi nuorempi versio. Väkivaltaa todennäköisesti on ollut siitä saakka kun äitisi jäi nalkkiin ja äidilläsi on rajoitteita normaalissa pärjäämisestä erinäisistä syistä. Se on ollut isälleni syy valita hänet. Hän on ensin jäänyt lastensa vuoksi ja sitten turvattomuuden. Voit opettaa asioiden hoitoa ja selvittää mahdolliset tuet. Et voi silti elää kuin omaa elämääsi, josta äitisi varmasti toivoo mahdollisimman hyvää.

Millaisia rajoitteita normaalissa pärjäämisessä sinulla on?

Minkälainen ihminen heittäytyy muille taakaksi? Ei ihme, että se isä on pettynyt ja vihoissaan.

Tilannetta ei todellakaan ole helppo muuttaa. Äitini eli huonossa suhteessa isäni kanssa ja sai erottua noin 30 vuoden jälkeen. Siinä suhteessa oli myös henkistä ja taloudellista väkivaltaa, ja isäni kontrolloi äitiäni kaikin tavoin. Äiti koki myös taloudellista turvattomuutta kotiäitivuosien jälkeen ja tietoisena tulevasta pienestä eläkkeestään. 

Äidin oli todella vaikea irrottautua suhteesta, vaikka hän tiesi ja tiedosti ainakin 15 vuotta, että suhde on huono ja isä kohtelee häntä huonosti. Silti hän oli täysin sokeutunut ja kadottanut suhteellisuudentajunsa siitä, mitä voi ja ei voi tehdä, kuinka toista voi kohdella, millaista kohtelua ei tarvitse hyväksyä, jne. Meidän lasten tuella hän lopulta onnistui.

Saisitkohan äidillesi jollain tavalla viestitettyä, että suhteen päättäminen olisi hyväksy myös isällesi? Koska hyvin mahdollisesti se on. Meillä isä sai jätettyä alkoholin, pystyi muuttamaan omaa käyttäytymistään ja jossain määrin korjaamaan suhteita lapsiin sekä luomaan suhdetta lapsenlapsiin. Nyt 20 vuotta eron jälkeen molemmat ovat huomattavasti paljon onnellisempia kuin koskaan suhteen aikana.

Vierailija kirjoitti:

Jotenkin jopa huomaan toivovani, että tapahtuisi jotain ihan hirveää, joka saisi äitini heräämään, kuten väkivaltaa, pettämistä tai jotain... Mutta toisaalta uskon, että isäni onnistuisi silloinkin manipuloimaan äidin tavalla tai toisella.

Luuletko oikeesti ettei noihin vuosikymmeniin mahdu jo noitakin asioita?

Tästä kaikesta ottakaa opiksi naiset: oma ura ja omat rahat ovat paras suoja alisteista parisuhdetta vastaan.

Olen myös sitä mieltä että voisit tukea äitiäsi aloittamaan taloudellisen itsenäisyyden auttamalla avaamaan hänelle oman pankkitilin ja pankkitunnukset. Ei isäsi tarvitse edes tietää asiasta. Tarjoudu olemaan se, jonka hallussa tunnusluvut ovat, ettei isäsi niitä pääse mistään urkkimaan.

Ap: ihan vihjeeksi, tsipä facebookista tai youtubesta Kirsti Toinintytär.

Katsele muutama video, voit tehdä valaisevan huomion.

Et välttämättä voi tehdä mitään, mutta itse kirjoittaisin äidilleni kirjeen jossa kuvailisin miten pahalta minusta tuntuu katsoa sivusta tilannetta ja miten lapsetkin näkevät mummia kohdeltavan.

Lisäksi kommentoisin itse isälleni ollessani mukana tilanteissa, esim tuo ruoan haukkuminen, sanoisin takaisin: ”mitä meinaat iso mies? Vaimosi on tehnnyt ruoan ja valitat kuin lapsi? Mikset teee ite omia ruokiasi?”

Sama homma tuon siivoamisen kanssa: ihmettelisin ihan pokalla ääneen ”mikä omia jalkojasi vaivaa, mikset itse mene poimimaan roskaa jos kerta sen näet?”

Et hyväksy äitisi vammaista luonnetta. Tahdot herättää hänessä kapinaa, jotta sinua ei ärsyttäisi.

Voin kertoa, että äitisi ei tule koskaan muuttumaan. Pahoittamalla hänen mielensä, mollaamalla sinäkin, et paranna liittoa.

Oletko varma että tiedät, mikä on toiselle parhaaksi? Jos äitisi on mieluummin vammainen liitossa, kuin yksin. Realiteetti.

Miten voisit keskittyä tekemään omasta elämästäsi täydellisempää tai, hyväksyä epätäydellisyyttä. Keskity siihen.