Oliko teillä lapsena sääntö "lautanen on syötävä tyhjäksi" Ja onko teidän lapsillenne tänä päivänä?

Kotona oli tämä lautanen tyhjäksi -sääntö. Pari kertaa sitten oksensin lautaselleni. Olin sairastumassa ja ruokahalu huono. Anoreksiaan sairastuin parikymppisenä.

Vierailija kirjoitti:

Omassa lapsuudenkodissa oli tapana, että jos lapsi ei syönyt ruokaansa, hänen piti istua pöydässä pitkään. Ja jos sittenkään ei syönyt, sille lapselle lämmitettiin seuraavalla aterialla sitä samaa ruokaa, kun muut söivät jo muuta ruokaa.

Koulussa sai ala-asteella ruokaa kyllä jättää, mutta ruokavälitunnille ei päässyt, jos ei ollut syönyt ruokaansa. Syötiin sitten näkkäriä ja istuttiin ruokalassa välitunnin ajan.

Oma nyt jo täysi-ikäinen lapsi on ollut pienestä asti ajoittain aika nirso syöjä, mutta koskaan ei ole pakotettu syömään mitään.

Hurjia suomalaisia... huh huh! Onneksi asenteet on jo tervehtyneet monilla. Ehkä vasta nykyiseen sukupolveen sovellettuna. Ainakin kotona.

Vierailija kirjoitti:

Kotona oli tämä lautanen tyhjäksi -sääntö. Pari kertaa sitten oksensin lautaselleni. Olin sairastumassa ja ruokahalu huono. Anoreksiaan sairastuin parikymppisenä.

Ja ajatella, että samaa mentaliteettia halutaan väkisin ylläpitää eskareissa, koulussa...

Kuka se kuuluisa fyysikko olikaan, jonka isä pakotti syömään oksennuksensa. Äidistä ei ollut pojan suojelijaksi.

Muutama vuosi sitten eräs 8-vuotias poika tukehtui kuoliaaksi, kun  hänen isänsä ja äitipuolensa pakottivat hänet syömään ruuan, jonka hän oli oksentanut.

Vanhempani erosivat kun olin vauva, isän ja hänen uuden puolisonsa luona piti syödä lautanen tyhjäksi ja he annostelivat ihan teini-ikään asti. Eli he päättivät aina mitä pitää syödä ja kuinka paljon. Pöydässä istuttiin sitten vaikka 3 tuntia syömässä niitä jänteen ja ruston palasia, nam.

Itse noudatan sääntöä että itse otettu ruoka syödään, valmiiksi annosteltu ruoka (esim ravintoloissa) on ok jättää jos ei jaksa. Tosin mieheni yleensä syö vielä mun jämät jos joskus jää.

Vierailija kirjoitti:

Meillä oli eikä se yleensä ollut ongelma, koska söin melkein kaikkea. Yhden kerran kotona muistan kyllä, olin jo vähän isompi tyttö silloin, kymmenisen vuotta, niin siinä oli joku ihan outo mauste tai joku kummallinen maku, joka vaan oli niin pahaa, että en pystynyt syömään, vaikka yritin. Sitä varmaan tunnin verran lautasella pyörittelin ja tilanne päättyi sitten siihen, etää ruoka heitettiin roskiin ja minulle annettiin  remmiä. Ei ehkä mikään paras keino opetella syömään uusia outoja makuja.

Tuplarangaistus siis, jäit nälkäiseksi ja takapuoli tuli kipeäksi. Liian kova kuri minun mielestäni.

Maalla ruoka-aineksia omasta takaa ja tehty töitä tuon eteen ja hävikki tuntui siten aina pahalta.

Vierailija kirjoitti:

Koulussa oli 1-3-luokilla tuo. Se oli järjetöntä, koska kehittäjä annostella lapsen kokoon nähden ison kasan ruokaa kysymättä jokaiselle. Jos joku erehtyi viemään possun astiaan, pistettiin nurkkaan seisomaan ja saimme kaikki saarnan Afrikan nälkää näkevistä lapsista.

Meillä oli sama. Keittäjä annosteli pienelle tytölle jopa 8 lihapullaa, joita en tietenkään jaksanut syödä. En aikuisenakaan jaksa syödä kuin 4 lihapullaa kerralla.

Meillä piti 70-luvulla syödä aina ja kaikkea. Jotkut oksensivat, toiset piilottivat ruokaa pulpetteihin tai taskuihinsa. Minä söin pakolla kaiken, etten joutuisi huomion kohteeksi. Sianruoka-astia oli vain perunankuoria varten. Ylä-asteella sai sentään jo jättää.

Oma lapseni joutui 90-luvulla joskus päiväkodissa istumaan ruokapöydän ääressä, tuijottamassa vesimelonia tai silakkaa. Muut olivat ulkona leikkimässä. Ei vaan pystynyt syömään em. ruokia. Sai mennä jonkun tietyn kellonajan jälkeen. Kerran satuin samaan aikaan paikalle ja ilmaisin, että en hyväksy tuommoista. Sen jälkeen lapsi ei valittanut samasta.

Lapsi on hoikka aikuinen. Minä lihavahko. Tuskin lapsuudesta johtuu, mutta tämmöisiä kokemuksia meillä oli.

Tätä en oo kyllä ikinä ymmärtänyt. Miks ihmeessä pitäis syödä kaikki, jos vatsa täyttyy aiemmin. Silloin loppuruoka jätetään lautaselle, jos tuli liikaa. Mikä idea siinä on että väkisin pitäis syödä.

Omassa lapsuudessani noin 20 vuotta sitten ei ainakaan ollut tuota sääntöä koulussa, eikä kotona. Omalle lapselleni opetan että on hyvä maistaa mitä tarjolle laitetaan.

Tätä on ehkä turha selittää, mutta itse käytän siis toisen lapseni kanssa tuota ”kielenpäällä pitää maistaa” -tekniikkaa. Ja niinkin karu tässä olen, että toisen lapseni kanssa ei ole koskaan tullut mieleenkään, hän on yleensä erinomaisen hyvä syömään ja jos ei syö tai ei halua maistaa, niin sitten ei.

Mutta tämä, jonka kanssa käytetään on siis ihan diagnoosien kanssa kulkeva erityislapsi, joka n. 3-vuotiaana aistiyliherkkyyksien ollessa hyvin vaikeassa vaiheessa olisi jäänyt syömään pelkkää näkkileipää ja rasvaa eikä mitään muuta, jos en olisi luopunut periaatteestani olla käyttämättä valtaa ruokapöydässä. Hän huutelee sitä Yök en syö -virttä välillä jopa lempiruoilleen, kuten vaikkapa makaroonilaatikolle tms jos niitä ei parin viime vkon aikana ole ollut lautasella. Ja silloin kyllä, olen tosi tyly ja sanon, että nyt on kielellä pakko maistaa sitä makaroonilaatikkoa. Maistaa ja syö sitten iloisena lautasen tyhjäksi ja pyytää lisää. Hän kun on sillai pöhkylä, että oikeasti ilmeisesti unohteleekin, miltä ruoat maistuu. Ja jos saisi itse vapaasti valita, söisi vain näkkileipää päivästä toiseen eikä mitään muuta. Hänen kohdallaan koen oikeasti kuitenkin onnistuneeni tässä asiassa, koska valtataistelua on pyritty välttämään viimeiseen asti enkä koskaan ole pakottanut maistamaan sillä kielen kärjellä kuin ruokia, joista oikeasti tiedän hänen jo pitävän. Hänellä on herkästi myös ällötystä sitä ruoan konsistenssia kohtaan ja näin hän saa varmuuden, ettei ruoka tunnu suussa ällöttävältä. Lapseksi syö mielestäni kohtalaisen monipuolisesti ja oma diagnoosikirjonsa huomioiden syö varsin laaja-alaisesti. Koulussa painostavat näitä diagnoosi-lapsiakin aika kovasti syömiseen ja jotenkin koen, että parempi kuitenkin siinäkin mielessä, että minä olen osani hoitanut siitä painostuksesta kuin se, että söisi kotona vaan sitä näkkäriä ja sitten päiväkodissa ja koulussa taisteltaisiin, terveyspuoli nyt tietysti isona vaikuttimena myös.

Kohtuullisen monipuolisesti syövää lasta ei mielestäni pitäisi millään tavalla pakottaa, mutta silloin kun lapsella on oikeasti isoja ongelmia muista syistä, esim. nepsylapset jne niin aika tarkkaan miettisin sen lapsen luonne ja ne ongelmat huomioiden, miten toimisin. Maistamisesta voi myös saada aina palkinnonkin, monia lapsiahan pystyy motivoimaan niinkin. Lapsikohtaisesti nämä kyllä pitää silloin miettiä, mutta tosiaan erityisten kanssa ei joka asiassa voi antaa mitään yleispäteviä sääntöjä, tämä syöminen kuuluu niihin.

Kaikki piti syödä,valtava lautanen täynnä tyyliin kastiketta ja perunoita eikä mitään saanut jäädä. Tämä johti jotenkin siihen että mahalaukku venyi enkä tullut enää pikkuannoksesta täyteen,murojakin vedin suunnilleen leivontakulhosta kun normaali ruokalautanen oli liian pieni. 10vuotiaana olin koulun isoin oppilas.

Muistan kun tätini tuli käymään ja meillä oli ruoka-aika. Äitini mätti minulle tavanomainen ison annoksen ja valitti samalla tädilleni miten lääkäri oli valittanut painostani, ei hän tiedä miksi olen niin tukeva! Tätini katsoi äitiäni aika hitaasti ja kysyi jotenkin että pitäisikö Tuijalle antaa pienempi lautanen. Näki,kun äidin päässä kuului Bing ja lamppu syttyi.

Ongelma vaan oli,etten suostunut enää pienempiin annoksiin. Kävin syömässä salaa lisää. Parikymppisenä painoin jo sata kiloa.

Ei ollut itsellä eikä omillakaan lapsilla ollut. En ole ylipainoinen eikä lapsetkaan ole.

Älytön vaatimus muutenkin.

Appiukkoni jankkasi niistä Afrikan lapsista minulle aina. Siis aina. Heillä syötiin todella pahaa ruokaa. Mautonta, suolatonta, maustamatonta, ei mausteita ja aina piti olla lihaa, perunaa ja pullaa. Ei kasviksia (puolukkasose oli ainoa "vihreä") eikä hedelmiä.

Sitten hän aina oikein nosti niitä vateja eteeni ja tyrkytti ja tyrkytti. Ja sitten alkoi se loputon nälviminen.

En voi ymmärtää tuollaista käytöstä. ylimalkaan heillä puhuttiin ruoasta ihan koko ajan, kaikki pyöri ruoan ympärillä.