Millainen isä hylkää oman tyttärensä?!

Viimeisen 48 tunnin aikana muutamissa isommissa nettiyhteisöissä on käyty keskustelua koskien perhe-elämäämme ja avioliittoamme. Toivoisin sosiaalipornon loppuvan ja sen takia haluan kertoa faktat, niin ei tarvitse sitten tätä keissiä sen enempää puida ja arvailla mitä on tapahtunut ja mitä ei.

Huhut ovat pääpiirteittäin siis totta. En jaksanut panostaa avioliittoomme sen vaatimalla tavalla ja tilanne päätyi lopulta siihen, että ihastuin ja rakastuin. Olen ollut siis kaikkea muuta kuin hyvä aviomies ex-vaimolleni tai kelvollinen isä ihanalle tyttärelleni. Tämänkin takia ero oli parempi vaihtoehto, sillä ex-vaimoni – se todellinen superäiti – ja Pirpana ansaitsevat parempaa kuin minä pystyin heille tarjoamaan.

Monta asiaa olisi voinut tehdä eri tavalla, mutta asiat menivät niin kuin menivät. En pyydä ymmärrystä, mutta en halua myöskään moralisointia, koska loppujen lopuksi me kaikki elämme vain kerran, ja se elämä olisi parempi elää onnellisena – kuten sanottua, ex-vaimoni ansaitsevat parempaa ja onnen. Tiedän heikkouteni ja tiedän toimineeni väärin, ja tiedostan myös sen, että minulla on paljon asioita, joita minun tulee selvittää itseni kanssa.

Vuosi 2013 oli henkisesti rankka. Ajoin itseni tilanteeseen, jossa järjestin itselleni perhearjen päälle niin paljon kaikkea ylimääräistä, että ajoin itseni henkisesti ja fyysisesti loppuun ja rakkaimpani päivä päivältä kauemmaksi. En ole tullut koskaan isäksi "normaalilla tavalla" (raskaus loppuun asti jne), mutta voin kertoa, ettei keskosisäksi tuleminen ole helppoa. Pelkäät ensin lapsesi kuolevan, sen jälkeen toivot hänen selviävän ja yrität vielä sen kaiken keskellä oppia luottamaan, ettei lastasi varmasti oteta pois. En oppinut luottamaan, että asiat olisivat pysyviä katsoessani Thaimaassa isäni lähes tunnistamattomaksi turvonnutta ruumista viikko ruumiinavauksen jälkeen – tämä tietenkin tilanteessa, jossa keskostyttäremme oli vielä sairaalassa.

Sulkeuduin omiin oloihini, enkä olisi välttämättä huomannut koneen äärellä istuessani, vaikka muuttomiehet olisivat tulleet ja muuttaneet kaiken muun paitsi tietokonepöydän ja perseen allani olleen tuolin tieltä pois. Tilanne meni lopulta niin pahaksi, että jouduin lopulta hakeutumaan viime kesänä ammattilaisen puheille sen vuoksi, koska en tuntevani riittävästi isällisiä tunteita ihanaa tytärtämme kohtaan. Jossakin vaiheessa lakkasin yrittämästä ja päästin asiat "ihan sama" -vaiheeseen.

Pahoitteluni rakkaille ihmisille, joita olen satuttanut. Monta asiaa olisin voinut tehdä toisin, mutta tilanne on nyt tämä, ja olen varma siitä, että tämä ratkaisu – niin raukkamaisella tavalla kuin hoidinkin sen – mahdollistaa kuitenkin ex-vaimolleni ja tyttärelleni onnen, jota en olisi pystynyt heille tarjoamaan ja ehkä myös jotakin sellaista, jota en ehkä olisi voinut ryssimässäni avioliitossa itsekään saavuttamaan.

Propsit ja hatunnostot jokaiselle oikealle iskälle, joilla on tarpeeksi munaa ja sydäntä seistä perheensä vierellä myös silloin, kun arki ei ole pelkkää pumpulia. Minusta ei siihen näköjään ollut, mutta toivon/uskon vielä joku päivä pystyväni siihen.

Super-Isä!