Minusta on aika normaalia, ettei lapseton kaveri enää halua nähdä ainakaan usein, kun joku on saanut lapsen. Onko teistä?

Samaa mieltä?

Muutokset elämässä yleensä maksaa myös niitä ihmissuhteita ja sitä kutsutaan elämäksi. 

No jos kaveri on tärkeä niin kyllä sen kans haluaa usein jutella ja välittää myös uudesta perheenjäsenestä.

Vierailija kirjoitti:

No jos kaveri on tärkeä niin kyllä sen kans haluaa usein jutella ja välittää myös uudesta perheenjäsenestä.

Tarpeeksi tärkeä kaveri on kaiketi nimeltään ystävä. Mutta kaverit.

En ole ikinä tajunnut sitä miksi minun pitäisi äitinä puhua ystävälleni vain lapsestani. 

Mutta ehkä siksi ystävyyssuhteet ovat kestäneet erilaiset elämäntilanteet, että keskustelu ei rajoitu yhteen asiaan. Suurin osa ystävistäni sai lapsensa noin 10-15 vuotta myöhemmin kuin minä . 

 

Toisin päin. Lapsen saaneet kaverit vaihtaa lapsettomat niihin, joilla on lapsia.

Huvittavinta on se, että nämä äidiksi tulleet väittää ettei puhu vain lapsistaan yrittäessään puolustella omia heikkouksiaan. Ihminen on sokea omalle käytökseen ja kaikki ihmissuhteet on kahden kauppaa, joissa tulisikin aina miettiä pelkän yhden osapuolen syyttelyn sijaan olisiko kummassakin vikaa. Esim moni lapseton suhteutuu ennakkoluuloisesti, eikä esim ota yhteyttä kun olettaa toisen puhuvan vain lapsestaan. Sen kanssa vaan pitää oppia elämään, että ystävyyssuhteita päättyy siinä missä parisuhteitakin. Ei kai kukaan velvollisuuden tunteesta jää parisuhteeseen, jos ei enää ole mitään yhteistä?

Kyllä mun (vapaaehtoisesti) lapsettomat ystävät ovat pysyneet mun elämässä. Tavataan yleensä ilman lapsia ja puhutaan yleensä aivan kaikesta muusta kuin lapsista. Ja yksi ystäväni haluaa välillä nähdä lapsiani ja tulee heidän kanssaan hyvin toimeen.

On. Mulla ei yksinkertaisesti ole mitään yhteistä lapsiperhe-ihmisten kanssa. Ei kiinnosta pentujen räkä- tai ripulitaudit, uudet söpöt vauvanvaatteet tai mitä mikäkin lastentarvike on maksanut, vaikka jostain syystä kaikki tietämäni äidit kuvittelee että kaikkien muidenkin elämä pyörii heidän kuolapettereidensä ympärillä.

Mun kaverit, jotka ovat saaneet lapsia ovat ikävä kyllä enää hyvän päivän tuttuja. Kaikki ei tykkää lapsista ja lapsijutuista.

En halua kuolaavat pilttiä syliin, enkä leikkiä tai keskustella sen muksun kanssa.

Minulla ei ole lapsia, mutta tilanne on ollut jo vuosia sillee päin, että lapsiperhe kaverit ovat jo vuosia tehneet yhdessä asioita, mutta minut on unohdettu vuosiksi. Nyt alkavat taas kysellä kaveriksi kun pennut yli teinejä. En taida enää kiinnostua olla kaveri kun ei välillä kelvannut. Olisi ollut kiva tehdä yhdessä vaikka lapset mukana edes jotain. Mun perhe on vaimo koira ja minä m47

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei ole lapsia, mutta tilanne on ollut jo vuosia sillee päin, että lapsiperhe kaverit ovat jo vuosia tehneet yhdessä asioita, mutta minut on unohdettu vuosiksi. Nyt alkavat taas kysellä kaveriksi kun pennut yli teinejä. En taida enää kiinnostua olla kaveri kun ei välillä kelvannut. Olisi ollut kiva tehdä yhdessä vaikka lapset mukana edes jotain. Mun perhe on vaimo koira ja minä m47

No mene nyt vain mukaan. On se kiva, kun on kavereita.

Vierailija kirjoitti:

On. Mulla ei yksinkertaisesti ole mitään yhteistä lapsiperhe-ihmisten kanssa. Ei kiinnosta pentujen räkä- tai ripulitaudit, uudet söpöt vauvanvaatteet tai mitä mikäkin lastentarvike on maksanut, vaikka jostain syystä kaikki tietämäni äidit kuvittelee että kaikkien muidenkin elämä pyörii heidän kuolapettereidensä ympärillä.

Sinusta paistaa läpi viha ja katkeruus. Kannattaisi puhua asiasta jonkun kanssa. Ei normaalilla terveellä aikuisella ole tarvetta alatyyliseen kielenkäyttöön kuten nämä "kuolapatterit" sun muut. Niillä on ihan nimityskin, he ovat lapsia.