Väitän, että kaikilla aloilla ja ammateissa on käynnissä ihmisten loppuunpalamisaalto ja ammatinvaihtobuumi

Tämän päivän työelämä vaatii liikaa. Varsinkin tietotyöläisiltä, mutta myös ihan "duunareilta". Itse kuulun tietotyöläisiin, joten kirjoitan mielipiteeni siitä näkökulmasta. Olen nelikymmpinen nainen, korkeasti kouluttautunut ylempi toimihenkilö isossa yrityksessä. Minun odotetaan olevan koko ajan tavoitettavissa, lomilla ja viikonloppuinakin. Palkkaa saan ajalta 38,5h / viikossa, mutta teen joka viikko 45-50h päiviä, ylitöitä ei kerry koska niitä ei seurata ja jokaisen pitäisi "johtaa itseään". Meilejä valuu iltaisin ja aikaisin aamuisinkin. Tiedostan hyvin, että minä olen korvattavissa, siksi ei ole vaihtoehtoa ylityölle, vaan se on vapaaehtoinen pakko. Alallani on runsaasti työttömyyttä, saan olla kai onnekas, että minulla on hyvä työhistoria ja edelleen vakityö hyvällä palkalla.

Olen uupunut. Koen, ettei minulla ole mahdollisuutta keskittyä perheeseeni, tai vain "olla". Kännykkää ja meiliä pitää kytätä koko ajan, pitää olla perillä asioista ja valmis reagoimaan. Sen sijaan, että kiireellisistä "pakko hoitaa nyt" -asioista tiedotettaisiin vaikka tekstarilla, niistä tulee meiliä. Minua syyllistetään jos en ehdi tai voi tehdä kaikkea, sillä haluaisin myös tehdä asioita perheeni kanssa, harrastaa ja nukkua kunnolla välillä. Pelkään ja odotan palavani loppuun, että jonain päivänä en vaan enää pysty tähän. Merkkejä on jo ilmassa. Olen harkinnut alan vaihtoa, mutta tuntuu että ihan joka alalla palaa ihmiset loppuun - odotukset ja vaatimukset ovat poskettomia ja työ ei lopu koskaan. Tässä tilanteessani "Better the devil you know", joten tässä olen yhä.

Nyt on nostettu opettajat, varhaiskasvattajat ja hoitoalan työntekijät esiin uupuneina ammattilaisina. Minä väitän, että työelämän 24/7 -odotusten vuoksi ihan jokaisella alalla ja ammatissa on käynnissä ihmisten loppuun palaminen ja alanvaihtoa harkitsee joka toinen. Varsinkin korona-aikana ei voinut aloittaa ja lopettaa työtä, koska ei ollut sitä töihin menoa ja kotiinpaluuta fyysisesti. Työnantajat alkoivat odottaa enemmän samalla hinnalla: enemmän työtunteja ja jatkuvaa varalla oloa.

Olenko ihan väärässä? Jaksaako joku tällaista menoa eläkeikään asti? Toki meillä nykyeläkkeiden maksajilla ei taida olla toivoa edes eläkkeelle pääsemisestä ennen 70 vuoen ikää ja silloinkin eläkemaksut ovat paljon vähemmän kuin uskallamme odottaakaan.