Oikea ihminen, väärään aikaan

Jos on oikea ihminen niin ei ole koskaan väärää aikaa. Vaikka tuntuisi oikealta niin "väärään aikaan" vastaantuleminen vaan kertoo ettei se ollutkaan oikea.

No mä pitkään uskoin että ex oli minulle se oikea. Meissä oli todella paljon samaa. Ajatusmaailmat ja arvot kohtasivat. Meillä oli kivaa, välitimme kovasti toisistamme ja muut aina sanoivat, että olemme silminnähden onnellinen ja sopiva pari. Olimme kuitenkin kumpikin sellaisessa vaiheessa itsemme kanssa, että suhde ei ollutkaan hyvä idea. Liian rikkinäisiä ihmisiä, liikaa menneisyydessä asioita jotka pitää käsitellä.

Erosimme kerran ja palasimme vielä yhteen yrittääksemme uudelleen, mutta totesimme, että on parempi vain olla erillään - ainakin toistaiseksi. Jätimme auki mahdollisen uuden mahdollisuuden suhteelle, kunhan kumpikin saa asiansa kuntoon. Exällä siis vaikea lapsuus jonka vuoksi hänellä oli taipumusta väkivaltaisuuteen, oli hyvin aggressiivinen suuttuessaan. Minulla taas syömishäiriö.

Olemme edelleen väleissä ja juttelemme usein. Kumpikin on mennyt eteenpäin ja löytänyt uusia ihmisiä ja mielenkiinnonkohteita elämäänsä. Totesimme, että parempi näin.

Miten sitten sellaiset, jotka seukkaa teininä ja eroaa ja löytää toisensa 40v myöhemmin? Eikö seki ole ollut oikeat ihmiset, väärä aika?

En usko tuollaiseen.

Uskoin joskus kun olin ihastunut, mutta kyllä se ihminen on minulle väärä, aina.

Ehkä jos ei tunne itseään eikä ole tehnyt minkäänlaista itsetutkiskelua.

Tapailimme teininä ja tapasin miehen uudestaan kolmekymppisenä. Katastrofihan siitä tuli. Yritin jonkinlaisen trauman takia olla jotain muuta kuin olen. Ei enää ikinä.

Vierailija kirjoitti:

Miten sitten sellaiset, jotka seukkaa teininä ja eroaa ja löytää toisensa 40v myöhemmin? Eikö seki ole ollut oikeat ihmiset, väärä aika?

Mutta ei ihminen ole sama enää vuosikymmenten jälkeen. Tai ainakaan kukaan älykäs ei ole.

En usko. Toisilleen oikeiden ihmisten kohdatessa mikään aika ei ole väärä.

Tavallaan uskon, mutta silloin ei pitäisi olla hampaankolossa mitään. Joskus voi kohdata kivan tyypin ja olla mukavaa ja tiet vie eri suuntiin ja ilmam sen suurempaa draamaa erkanette ja tapaatkin tämän ihmisen vuosien päästä uudelleen ja kaikki loksahtaakin paikalleen, mutta olen skeptinen suhteista jotka ovat repiviä, dramaattisia ja jatkuvaa onoffia; sellainen tuntuu olevan vaan pään hakkaamista seinään. Toki voi se olla sinulle oikea, jos hyväksyt sen että suhde voi olla aina täynnä draamaa ja vuoristorataa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sitten sellaiset, jotka seukkaa teininä ja eroaa ja löytää toisensa 40v myöhemmin? Eikö seki ole ollut oikeat ihmiset, väärä aika?

Mutta ei ihminen ole sama enää vuosikymmenten jälkeen. Tai ainakaan kukaan älykäs ei ole.

No eikös se tässä olekin ideana? Että se ihminen on sama, mutta esim. Kypsynyt yms ja nyt eri aikana valmiimpi suhteeseen sen toisen kanssa ja vica versa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sitten sellaiset, jotka seukkaa teininä ja eroaa ja löytää toisensa 40v myöhemmin? Eikö seki ole ollut oikeat ihmiset, väärä aika?

Mutta ei ihminen ole sama enää vuosikymmenten jälkeen. Tai ainakaan kukaan älykäs ei ole.

No eikös se tässä olekin ideana? Että se ihminen on sama, mutta esim. Kypsynyt yms ja nyt eri aikana valmiimpi suhteeseen sen toisen kanssa ja vica versa

Vähän riippuu mikä tarkalleen ottaen on ollut se syy, ettei "ole ollut valmis" silloin aiemmin. Yleensä tuo on kiertoilmaus sille ettei kiinnosta ja haluaa etsiä vielä parempaa. Sitten kun muutama suhdeviritelmä niiden parempien (tai sellaiseksi luultujen) kanssa on kaatunut, olisi valmis tyytymään siihen aiempaan. Tai ehkä on huomannut, ettei ole mahdollisuuksia parempiin ollenkaan.

Tavallaan uskon.

Tuttavani seurusteli lukiossa luokkakaverinsa kanssa. Erosivat lukion jälkeen. Mies meni naimisiin ja sai kaksi lasta. Nainen sai myös lapsen, jonka kasvatti yksin. 20 v myöhemmin molemmat olivat vapaita ja muuttivat lapsineen yhteen.

Mietin myös, että tapasin miesystäväni väärään ja oikeaan aikaan. Olisin halunnut, että hän olisi ollut lasteni isä. Uskon, että meillä olisi ollut onnellisempi ydinperhe kuin exäni kanssa. Nyt minulla on vielä pienet lapset ja miehen lapset lentäneet pesästä. Ei mies enää jaksa lähteä uudelleen lapsiperhearkeen. Rakastan häntä enemmän kuin ketään miestä aiemmin. Mutta ero taitaa olla väistämätön - koska haluan jakaa arkeni jonkun kanssa, ja miesystäväni kanssa yhteenmuutto ja avioliitto jää haaveeksi. Toisaalta jos olisimme tavanneet silloin kun mies tapasi exänsä, olisin ollut juuri lukioni lopettanut (mies 5 v vanhempi). En olisi katsonut kahdesti junantuoman, vanhemman insinöörin perään - kun oma miesmaku oli silloin tyyliä komea kauppislainen Etu-Töölöstä (ja väärään osui).

Kolmas esimerkki osoittaa, että oikea ajoitus menee joskus kaiken edelle. Ex-mieheni ei koskaan ollut tyyppiäni, ei kolahtanut henkisesti eikä fyysisesti. Mutta molemmat halusivat nopeasti perheen ja olin 32 v. Liitto oli onneton, mutta en kadu sitä, sillä hyvin todennäköisesti aika olisi ajanut ohi ja olisin jäänyt lapsettomaksi, jos olisin jäänyt odottamaan sitä täydellistä matchia.

Ihmisillä voi olla erilaisia päämääriä elämässä. Esim. kaksi eri maissa asuvaa ihmistä. Molemmilla voi olla työ vain omassa maassaan. Jos suhde on tarpeeksi tärkeä, voivat muuttaa samaan maahan, mutta työn puute voi haitata arkea. Silloin uusi maa voi olla väärä, jos vaikka ei osaa kieltä. Myöhemmin voi onnistua paremmin.

Periaatteessa kai lapsen saaminen voi olla yksi kriteeri. Vaikka suhde olisi lyhytkin, ihminen on voinut olla oikea.

Joku voi olla keskenkasvuinen ja myöhemmin kypsempi. Kaikki eivät muutu parisuhdekelpoisiksi asumaan loppuelämäänsä toisen kanssa.

Onko kenellekään käynyt niin, että oli vain niin nuori vielä, kun ekan kerran tapasi, että halusi vain mennä ja elää ja sitten vuosia myöhemmin on kypsynyt ja tavannut sen nuoruuden tuttavan ja nyt haluaisikin yrittää?

Nosto

Uskon. Oltiin molemmat niin ihastuksesta lamaantuneita, että molemmat mokattiin se juttu. Vieläkin vuosien jälkeen nolottaa ja harmittaa oma käytös ja tyhmät höpinät. Kumpikaan ei uskaltanut tai osannut viedä juttua eteenpäin, koska oltiin niin sairaalloisen ujoja molemmat. Silti ajattelen yhä häntä vuosien jälkeen. Ehkä vielä kohdataan joskus molemmat vähän kypsempinä ja kokeneempina.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miten sitten sellaiset, jotka seukkaa teininä ja eroaa ja löytää toisensa 40v myöhemmin? Eikö seki ole ollut oikeat ihmiset, väärä aika?

Mutta ei ihminen ole sama enää vuosikymmenten jälkeen. Tai ainakaan kukaan älykäs ei ole.

Samat feromonit hänellä silti on.

En usko. Oikeita ihmisiä on niin vähän, että sitä aikaa alkaa kyllä löytymään, jos sellainen kohdalle osuu, vaikeudet tuntuvat pieniltä ja pahimman yli jaksaa kyllä toista odottaa, eikä olla jäniksen selässä.

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan uskon, mutta silloin ei pitäisi olla hampaankolossa mitään. Joskus voi kohdata kivan tyypin ja olla mukavaa ja tiet vie eri suuntiin ja ilmam sen suurempaa draamaa erkanette ja tapaatkin tämän ihmisen vuosien päästä uudelleen ja kaikki loksahtaakin paikalleen, mutta olen skeptinen suhteista jotka ovat repiviä, dramaattisia ja jatkuvaa onoffia; sellainen tuntuu olevan vaan pään hakkaamista seinään. Toki voi se olla sinulle oikea, jos hyväksyt sen että suhde voi olla aina täynnä draamaa ja vuoristorataa.

Aika samoilla linjoilla olen. Draama ja suuret tunteet ovat usein huono merkki, tasainen onnellisuus hyvä merkki :) 

Uskon. Pelkään, että löysin "sen oikean", mutta olosuhteista johtuen siitä ei koskaan olisi voinut tulla mitään. Emme ole tavanneet aikoihin, mutta silti "näen" jotain hänestä muistuttavaa milloin missäkin; satunnaisten ihmisten suun muodossa tai ilmeissä.

Uskon myös. Realisoitui minulle tänä vuonna. Olosuhteet ovat ne syy: kun punnitaan lapset, yhteiset ystävyyssuhteet, omaisuudet, avioliitot, kaikki valmis tulee hajottaa jotta suhde saa mahdollisuuden. Vaikka tuntuukin niin oikealta, ja siltä että näin tän olisi pitänyt aina mennä.

Aika näyttää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Tavallaan uskon, mutta silloin ei pitäisi olla hampaankolossa mitään. Joskus voi kohdata kivan tyypin ja olla mukavaa ja tiet vie eri suuntiin ja ilmam sen suurempaa draamaa erkanette ja tapaatkin tämän ihmisen vuosien päästä uudelleen ja kaikki loksahtaakin paikalleen, mutta olen skeptinen suhteista jotka ovat repiviä, dramaattisia ja jatkuvaa onoffia; sellainen tuntuu olevan vaan pään hakkaamista seinään. Toki voi se olla sinulle oikea, jos hyväksyt sen että suhde voi olla aina täynnä draamaa ja vuoristorataa.

Aika samoilla linjoilla olen. Draama ja suuret tunteet ovat usein huono merkki, tasainen onnellisuus hyvä merkki :) 

Entä jos kyseessä nuoruuden suhde/ensimmäinen suhde, missä kaikki on vielä harjoittelua, tunteiden säätely hakusessa.

Joskus pari, jolla ollut myrskyisä ero voivat myöhemmin löytää toisensa, kun viha/katkeruus laantunut ja voivat tulla ystäviksi. Minusta sekin on omalla tavallaan oikea ihminen, väärä aika. Ja ehkä väärä päämäärä.