Oikea ihminen, väärään aikaan

Olen tavannut erään joka tuntuu niin oikealta, aika on täysin väärä ja en oikein pääse nyt yli hänestä. Pitäisikö romuttaa kaikki ja antaa rakkaudelle mahdollisuus?

Kyllä uskon. Elämäntilanne ei aina ole oikea.

Vierailija kirjoitti:

Jos on oikea ihminen niin ei ole koskaan väärää aikaa. Vaikka tuntuisi oikealta niin "väärään aikaan" vastaantuleminen vaan kertoo ettei se ollutkaan oikea.

No eihän se nyt noin mene. Voi olla että on nuorempana solminut parisuhteen ja perustanut perheen henkilön kanssa, joka ei olekaan itselle niin sopiva, mutta kuitenkin ok. Näin voi käydä nuoruuden kokemattomuuden takia tai siksi, että biologinen kello tikittää. Myöhemmin saattaa kohdata itselleen täydellisen henkilön, mutta jos on jo perhe niin aika on väärä. Harva haluaa hajottaa perhettään ja ottaa riskiä jonkun uuden tuttavuuden kanssa, tuntui kuinka täydelliseltä tahansa. Tai no, kai tuollaisiakin ihmisiä riittää.

Mutta olen ap:n kanssa siis samaa mieltä: aina ei ajoitus mätsää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä uskon kyllä sellaiseen, että tapaa sen oikean ihmisen, mutta jompi kumpi tai molemmat on jo suhteessa jonkun muun kanssa. Eli oikeat ihmiset tapaavat, mutta väärään aikaan, koska toinen tai molemmat ovat jo varattuja. Ja sitten lähdetään eri suuntiin. vaikka jos molemmat olisi olleet vapaina, olisi varmasti päädytty yhteen.

Ei välttämättä. Ero nykyisestä kumppanista on myös vaihtoehto. Etenkin silloin, jos suhde on jo pitkään ollut huono tai epätyydyttävä. Se ei vain ole aina helppo vaihtoehto ja vaatii itsetutkiskelua, kykyä armottomaan rehellisyyteen itseä ja muita kohtaan sekä rohkeutta lopettaa nykyinen suhde. Ihmiset pillastuvat vielä tänäkin päivänä toisten ihmisten eroista, jotka ovat heidän mittapuunsa mukaan "turhia" tai "moraalittomia". Monille sovinnaisuus on tärkeämpää kuin onnellisuus.

Monille lapset ovat tärkeimpiä. Vanhempien ero tarkoittaa, että lasten elämä järkkyy ja joutuu asumaan erossa omista lapsistaan, niin ei siinä ole kyse sovinnaisuudesta.

Joo. ensimmäinen poikaystävä. Asuin vielä kotona ja siten kotoapäin tuleva vaikutus oli niin valtava. Olin aivan tossun alla kotiväelle. Olin arka ja ujo, hiljainen ja äärimmäisen introvertti muiden  miellyttäjä. Poikaystävä jaksoi ymmärtää tiettyyn pisteeseen asti. uskon että jutusta olisi tullut jotain, jos lähtökohta olisi ollut erilainen.  Uskokaa pois, kun muutin pois kotoa opiskelemaan olin aivan hukassa. Tein ainakin 10 vuotta töitä sen eteen että ymmärtäisin mikä on minun oma tahto ja mikä _minä_ oikeasti, todella olen. Että saan mennä ja tulla ja minulla saa olla mielipiteitä ja omia ajatuksia. Koska kaikki oli niin kotoapäin kontrolloitua.

Ja olen monesti tavannutkin tämän exäni ja juteltu siitä, mitä joskus oli. Ja molemmat harmittelevat sitä, että jos tietyt asiat olisivat olleet toisin, niin se juttu olisi voinut kestää. Pyöritellään myös kevyesti ajatusta yhteenpalaamisesta, mutta toisaalta liian monta asiaa on jo muuttunut.

Vierailija kirjoitti:

En usko.

Jos ihmiset eivät ole riittävän innostuneita toisistaan ja halukkaita sitoutumaan toisiinsa keksitään juuri tämmösiä selityksiä.

Jos taas toinen tai kumpikin on jo tahollaan sitoutunut johonkuhun toiseen,

niin silloin ei luulisi olevan tarvetta vilkuilla muita.

Sellainen joka on varattu ja etsiskelee silti jotain parempaa ei itse ole hyvä löytö vaan epäluotettava kyllästyjä. Ehkä semmonen, jolla pitää vaan olla joku kun

ei yksinkään osaa olla.

Jos ihmiset oikeasti rakastavat toisiaan, aika ja paikka on oikea.

Aina ei tarvitse etsiä, että löytää. Joskus vain elämä paiskaa eteen jotain odottamatonta. Esimerkiksi työpariksi voi tupsahtaa itselle täydellinen henkilö, vaikka ei mitään etsisikään. Sattuma on oikukas.