Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Lapseni ei merkitse minulle mitään
21.01.2015 |
Minulla on neljä lasta, joista vanhin ensimmäisestä avioliitostani. Liiton aikana olin normaali vanhempi, välitin ja kaiketi rakastinkin ja elimme normaalia perhe-elämää. Sitten tuli ero ja muutin pois. Näin lasta harvoin ja joka kerta lapsi tuntui entistä vieraammalta. Tunne oli ahdista, koitin keksiä tekemistä mutta tapaamiset menivät lopulta siihen, että pakkasin lapsen autoonja ajoimme vanhemmilleni tai sisaruksilleni kylään. Tuntui, että olen vain lapsen hoitaja.
Tapasin nykyisen puolisoni ja jatkoimme yhdessä lapsen tapaamisia. Harvoin, en kaivannut enempiä tapaamisia eikä lapsikaan niiden perään kysellyt. Lopulta tapaamiset loppuivat kokoaan. Sain nykyisessä liitossa kolme lasta ja heidän suhteensa kaikki on toisin. He tuntuvat omilta lapsilta, vietä heidän kanssaan mielelläni aikaa ja teemme kaikenlaista yhdessä. He ovat kaikkeni.
Ensimmäinen lapseni on teini-ikäinen. Minä en häntä kaipaa enkä tunne mitään häntä kohtaan. Olen yrittänyt, mutta ei. Olenko tunnekylmä ja miksi vain yhtä lasta kohtaan?
Kommentit (38)
Kamalia tarinoita täällä. Kyllähän suhde lapseen kuin lapseen muuttuuu hänen kasvaessaan(esim taapero on aika likellä verratuna teiniin), muttta rakkaus ei varmasti kuole siitä välistä missään vaiheessa. Ei ainakaan pitäisi.
En lukenut kaikkia viestejä, mutta halusiko ap tätä esikoistaan koskaan itse?
Tässä on yhtymiä oman exäni esikoiseen, joka sai alkunsa "vakipano"-tilanteesta. Mies ei koskaan lasta halunnut, eikä suhdetta tähän naiseenkaan, koska olivat sopineet vain seksistä. Kortsukin oli kuulema käytössä, mutta petti pahimmoilleen.
Ulkopuolelta, kuten isovanhemmilta ja tältä äidiltä tuli kokoajan painostusta siihen, miten tästä lapsesta TÄYTYY välittää kun on sentään biol.isä, ja ei ole lapsen vika.... jne. Lasta jopa raahattiin hänelle tapaamisiin mieheltä kysymättä, kerrankin lapsi tuotiin vaan ovelle kasseinensa&leluinensa kun olimme molemmat lähdössä töihin. Näin "äitipuolena" on pakko sanoa, että tilanne tuntui minusta todella surulliselta niin lapsen kuin tämän isänkin puolesta, kun tunnetta yritettiin vääntää väkisin. Eikä siinä äitipuolen tuki auta mitään, jos itse isä ei halua, niin ei halua.
Mutta kun sitä isällistä tunnetta ei koskaan tullut yrityksestä huolimatta. Mies kärsi tästä kovasti ja lopulta sairastuikin henkisesti alkoholisoiduttuaan ensin, ja tämä tilanne vaikutti melkoisesti konaisuuteen. Lopulta mekin erosimme, ja meille ei koskaan lasta tullut. En uskaltanut koskaan ehdottaakaan, koska mies oli jo niin stressaantunut tästäkin yhdestä pakkolapsestaan. Väitän vahvasti, että tunnetta ei koskaan tullut, koska mies ei ollut isäksi halukas alun alkaenkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Onpa tuomitsevia viestejä. Ap sentään avautui itselleen kipeästä asiasta. Rakkaus lapseen, etenkin äidin rakkaus on sellainen asia, jonka puuttuminen on tabu. Siitä ei juuri puhuta.
Koska rakkautta voi herättää, ammattiapu olisi suotavaa. Hyvältä psykologilta, perheneuvojalta tai terapeutilta voisit saa käytännön neuvoja ja vinkkejä siihen, miten omia tunteita voi ohjata. Esimerkiksi rakkaudelliset teot herättävät rakkauden tunteita, vaikka ei tekoja tehdessään tuntisikaan rakkautta. Tai miten olisi yhteinen parin viikon matka ulkomaille? Se voisi lähentää teitä.
Voi lapsi parkaa... Sinä aikuisena ihmisenä olet velvollinen selvittämään pääsi asian suhteen ja korjata asia!
Lapsesi on viaton ja syytön tilanteeseen.Ryhdistäydy.
[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:28"]
Voi lapsi parkaa... Sinä aikuisena ihmisenä olet velvollinen selvittämään pääsi asian suhteen ja korjata asia!
Lapsesi on viaton ja syytön tilanteeseen.Ryhdistäydy.
[/quote]
Miten???
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla sama paitsi että lapsi asuu luonani.
Rakastitko ekaa aviomiestäsi? minä en rakastanut ekaa miestäni enkä rakasta ekan liiton lastanikaan. Sitten löysin sielunkumppanini ja menimme naimisiin ja saimme lapsen ja hänta rakastan älyttömästi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Hae apua, mene vaikka terapiaan.Ei ole normaalia tuollainen tunnekylmyys omaa lasta kohtaan.Taustalla on varmasti jotakin , jota et nyt itse näe.Jokatapauksessa lapsi on syytön, hän ei ole pyytänyt syntyä tähän maailmaan, ei varsinkaan äidittömäksi. Varmasti ymmärrät minkälaista tuhoa saat käytökselläsi aikaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Te ootte sairaita. Hakekaa apua. Ei ole normaalia. Vaikka rakkaus lasten isää kohtaa loppuisikin, lasta kohtaan ei ikinä milloinkaan. Omaa lihaani ja vertani <3
[quote author="Vierailija" time="21.01.2015 klo 13:45"]
Te ootte sairaita. Hakekaa apua. Ei ole normaalia. Vaikka rakkaus lasten isää kohtaa loppuisikin, lasta kohtaan ei ikinä milloinkaan. Omaa lihaani ja vertani <3
[/quote]
Mikä sairaus ja miten hoidetaan? Pitääkö kaikista ihmisistä tykätä,vaikka olisivat omia lapsia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tuttu tunne. Lapseni huostaanotettiin vauvana. Näimme harvoin. Sain uuden perheen ja muut lapset ovat kalleimpia aarteitani. Yritän luoda suhdetta teini-ikäiseen esikoiseeni ja välillä tunnenkin välittämistä. Mutta rakkaudeksi sitä ei voi sanoa.
Näemme kerran kuussa viikonlopun verran. Kun emme näe en soita enkä kysele vointia tai kuulumisia. Olen toki käytettävissä, jos lapsi itse ottaa yhteyttä, mutta minulle se on se ja sama onko hän edes olemassa. :(
Pystytkö asettautumaan ajatuksissasi lapsesi asemaan? Mitä, jos sinä olisit tuo lapsesi? Miltä sinusta tuntuisi, mitä kaipaisit, mitä haluaisit tehdä vanhempasi kanssa, mistä haluaisit puhua jne? Voisitko näin alkaa ymmärtää ja luoda tunnesidettä lapseesi?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei kuulosta hyvältä. Olistko jotenkin traumatisoitunut, kun lapsi jäi toiselle vanhemmalle? Tarkoitan siis sitä, että ehkä sulla on ollut helpompi jaksaa, kun olet työtänyt tunteet lasta kohtaan syrjään? Mun mielestä olisi fiksua käydä juttelemassa esim. Mielenterveystpimistossa, koska jonain päivänä todennäköisesti kadut, jos et saa kontaktia lapseesi.
Teillä on ongelmia. Terapia olisi paikallaan monelle tässä ketjussa.
Minä olen se kellä laps asuu luona. Vihaan lapsen isää. Lapsessa on samoja narsistisia piirteitä kuin isässään ja en voi sietää siksi. Kukaan ei ulkopuolinen tiedä tai huomaa, toivon ettei lapsikaan. Yritän kohdella samoin kuin muitakin lapsiani, mutta joskus joissain tilanteissa refleksin omaisesti tulee inho reaktio.
Alue: Aihe vapaa
2