Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Ensimmäistä kertaa kiitollinen surkeista vanhemmista...
19.01.2015 |
Tuli se päivä sittenkin. Biologinen isäni ei ole millään lailla arjessa mukana lapsuudessani/nuoruudessani. Asuin äidin luona, mutta hänkin oli enemmän kiinnostunut auttamaan yhteiskunnan vähäosaisia ja me lapset saimme pärjätä omillamme.
Nyt vanhemmat alkavat ikääntyä. Isä yrittää pitää satunnaisesti yhteyttä, kertoo vaivoistaan ja terveyshuolistaan. Äiti koittaa pärjätä omillaan, on edelleen kiinnostunut auttamaan muita enemmän kuin lähisukulaisia. Lisäksi hänellä on taloushuolia.
Minä en vain koe velvollisuudekseni auttaa kumpaakaan. Isän terveyshuolia en edes kuuntele - puhukoon niille, joiden kanssa on elämänsä viettänyt. Äitiä autan (taloudellisesti) satunnaisesti (hän käyttää vähäiset varansa matkusteluun esim. ruoan kustannuksella. Joten en koe mielekkääksi auttaa ihmistä, joka tekee omien arvojeni vastaisia valintoja ja sitten valittaa, kuinka on köyhä).
Ystävien vanhemmat on samanikäisiä ja ystäväni venyvät heitä auttaessaan. Mietin, että olenko itsekäs (varmasti siltä kuulostaakin), mutta olen kyllä sinut tämän oman auttamattomuuteni kanssa. Arvojärjestyksessäni ensimmäisenä on oma perheeni (puoliso ja lapset), omat vanhempani ovat listan toisessa päässä. Ja ensimmäistä kertaa olen kiitollinen lapsuuteni vaikeuksista, sillä en ole niiden vuoksi velvollinen auttamaan biologisia vanhempiani.
Muita?
Kommentit (23)
[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 16:12"]
[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 15:45"]Oman itsensä vuoksi voi ehkä yrittää vielä luoda aikuisen suhdetta omiin vanhempiin ja auttaakin sen mukaan mitä voi. Joskus se ei ole mahdollista ja voi tulla yllätyksenä vanhemman kuoleman jälkeen, että ne käsittelemättömät asiat tulee silloin eteen kovempana kuin uskoisi. Joidenkin kanssa ei ole mahdollista, jotkut on haavottaneet liikaa. Se on harmi molemmille osapuolille [/quote]
Olen se 24-vuotias terapiassa elämyksiä saanut. Tajusin ettei äitiäni kiinnosta oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun koitin itse aktiivisesti lämmittää välejä häneen. Aiemmin välejä ei oikeastaan ollut muutenkaan. Nyt koen että minun on turhaa laittaa voimavarojani johonkin mikä vain satuttaa minua aina kun huomaan ettei äitini minusta välitä.
[/quote]
Näinpä. Ei sitä aikuista(kaan) suhdetta voi yksipuolisesti luoda. Ainoa "suhde" johon vanhempani kykenevät, on jonkinsorttinen hyväksikäyttösuhde. Isälleni sellainen, jossa minä toimin hänen kuuntelijanaan ja terapeuttinaan ja likasankonaan (ja jossa minulla ei ole mitään merkitystä), ja äidilleni sellainen, jossa suostun loppumattomaan halveksuntaan ja mollaamiseen ja oman persoonani piilottamiseen, jotta hän saisi korotettua itseään. Ei tällaisten ihmisten kanssa voi luoda mitään aikuista suhdetta. Ei näiden kanssa pysty luomaan minkäänlaista suhdetta, sillä he eivät näe toista osapuolta ihmisenä lainkaan, vain esineen kaltaisena hyödykkeenä tai ärsytystekijänä. Jonakin, jolla ei ole mitään arvoa omana itsenään.
Tuollaiset "kadut sitten kun vanhempasi kuolevat" kommentit ovat syyllistäviä ja tietämättömiä. Ihan kuin ihmisen, jota on laiminlyöty koko elämänsä, pitäisi uhrata itseään vielä vaan lisää ettei "kaduta". Ihan kuin koko suhde olisi hyväksikäytetyn harteilla, ja hänen pitäisi sietää mitä tahansa ettei "kaduta". Kuules, ainoa asia mitä minä kadun on se, että en a) ymmärtänyt hakeutua aiemmin terapiaan ja b) katkaissut aiemmin välejäni vanhempiini. Kärsin ihan turhaan vuosikausia, kun juuri tuon kaltaisten ajatusten takia en uskaltanut pitää puoliani. Liian moni muu kärsii, kun ei näe tai uskalla nähdä sitä ilmeisintä pakoreittiä - sitä totuutta, ettei kenenkään tarvitse pitää yhteyttä vain siksi, että hän on verisukua.
Kommentille nro 15 (ja muillekin) sanoisinkin, että tunnette itsenne arvottomaksi tasan niin kauan, kuin annatte kohdella itseänne kuin teillä ei olisi arvoa. Voisi helpottaa miettiä, miten toimisitte, jos joku vanha naapuri toimisi teitä kohtaan kuin vanhempanne toimivat. Pitäisittekö hampaita kiristellen yhteyttä? Jos ette, niin miksi vanhempien pitäisi olla poikkeus? "Koska he ovat vanhempani"? Ovatko, oikeasti? Tekeekö synnyttäminen ja lapsen elossa pitäminen ihmisestä vanhemman, ja aiheuttaako se jonkin kiitollisuudenvelan? Ainakin itse ajattelen että vanhempani ovat minulle biologinen äiti ja isä, mutta Äiti ja Isä he eivät koskaan ole olleet. Yhtään sen enempää, kuin lastenkodin rutiininomaisesti velvollisuudesta hommansa tekevät hoitajat ovat orvoille äiti ja isä.
-5-
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Teet ihan oikein. Oma perhe etusijalle. Minut annettiin lapsena pois, mutta kyllä nyt sitten kun olen aikuinen niin minun apu kelpaisi, myös rahallinen. Olen itelleni tehnyt selväksi että en ole velvollinen elättämään kuin oman perheeni. Hauskin oli ehkä se kun äidin ja hänen miehen televisio alkoi reistata. Pokkana pyysivät että lähtisin täältä 300km päästä tuomaan heille meidän toisen television. Tietenkin ilmaiseksi :D
Kyllä hävettää välillä kun miehen vanhemmat ovat ihan toista maata ja omat on aina vailla jotakin.
Alue: Aihe vapaa
[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 15:45"]Oman itsensä vuoksi voi ehkä yrittää vielä luoda aikuisen suhdetta omiin vanhempiin ja auttaakin sen mukaan mitä voi. Joskus se ei ole mahdollista ja voi tulla yllätyksenä vanhemman kuoleman jälkeen, että ne käsittelemättömät asiat tulee silloin eteen kovempana kuin uskoisi. Joidenkin kanssa ei ole mahdollista, jotkut on haavottaneet liikaa. Se on harmi molemmille osapuolille
[/quote]
Olen se 24-vuotias terapiassa elämyksiä saanut. Tajusin ettei äitiäni kiinnosta oikeastaan vasta siinä vaiheessa kun koitin itse aktiivisesti lämmittää välejä häneen. Aiemmin välejä ei oikeastaan ollut muutenkaan. Nyt koen että minun on turhaa laittaa voimavarojani johonkin mikä vain satuttaa minua aina kun huomaan ettei äitini minusta välitä.