Ensimmäistä kertaa kiitollinen surkeista vanhemmista...

Aika nuivaa.

Noinhan se menee. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 14:38"]

Mietin, että olenko itsekäs (varmasti siltä kuulostaakin), mutta olen kyllä sinut tämän oman auttamattomuuteni kanssa. Arvojärjestyksessäni ensimmäisenä on oma perheeni (puoliso ja lapset), omat vanhempani ovat listan toisessa päässä. Ja ensimmäistä kertaa olen kiitollinen lapsuuteni vaikeuksista, sillä en ole niiden vuoksi velvollinen auttamaan biologisia vanhempiani.

Muita?

[/quote]

Et ole yksin, minulla on samanlainen tilanne. Tai no, äitini kanssa en ole ollut vuosiin enää tekemisissä (katkaisin itse välit itseni pelastaakseni). Hän ei koskaan ollut siellä minua varten ja hänen olemassaolonsa ei koskaan tuonut mitään hyvää elämääni, joten hyvällä omallatunnolla voin olla olematta hänen kanssaan tekemisissä. Vielä hän ei ole niin vanha, että apua tarvitsisi, mutta eiköhän se aika tule 5-10 vuoden sisään. Isäni kanssa olen sen verran tekemisissä, että hän joskus puhun puhelimessa. Häntä varmaankin joku samalla paikkakunnalla asuva sisarukseni auttaa kun se aika tulee, luultavasti lähivuosina. En asu kummankaan kanssa samalla paikkakunnalla vaan kaukana sieltä, ja aion jatkossakin asua ihan hyvällä omallatunnolla. 

Kieltämättä tuntuu ihan hyvältä kun ei tarvitse ottaa stressiä tästä asiasta eikä tarvitse elämäänsä suunnitella sen mukaan, että pystyy vanhempiaan auttamaan.

Sama homma. Olin lapsena laiminlyöty "näkymätön" lapsi, ja aion jatkaa samaa heidän itsensä valitsemaan rataa loppuelämäni. Jos he eivät kerran koskaan ole vaivautuneet näkemään minua, ei minulla ole mitään velvollisuutta nähdä heitä. Tämä ei ole kosto, tämä on vain realismia ja itsesuojelua. Miksi antaisin sellaisen ihmisten käyttää minua hyväkseen, jotka itse jättivät minut lapsena selviämään ihan yksin?

Rakasta sinäkin ap itseäsi ja omaa perhettäsi, älä tuhlaa vaivaasi ihmisiin, jotka eivät koskaan ole sinusta välittäneet.

[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 14:53"]

Sama homma. Olin lapsena laiminlyöty "näkymätön" lapsi, ja aion jatkaa samaa heidän itsensä valitsemaan rataa loppuelämäni. Jos he eivät kerran koskaan ole vaivautuneet näkemään minua, ei minulla ole mitään velvollisuutta nähdä heitä. Tämä ei ole kosto, tämä on vain realismia ja itsesuojelua. Miksi antaisin sellaisen ihmisten käyttää minua hyväkseen, jotka itse jättivät minut lapsena selviämään ihan yksin?

[/quote]

Tosi hyvin kirjoitettu, juuri tuolta minustakin tuntuu.

Tuosta näkymättömyydestä sen verran, että ensimmäisen kerran minut joku oikeasti näki vasta kun olin yli 2-kymppinen ja hakeutunut terapiaan. Siellä se psykologi minut näki ja tuntui tosi ihmeelliseltä, että joku oikeasti näkee minut ja edes työnsä puolesta minusta välittää ja on kiinnostunut kuulemaan mitä sanon.

T. 4

Oho, ei tullutkaan teilausta! Olin lähes varma, että saan ruskeaa niskaan itsekkyydestäni ja siitä, kuinka en kunnioita 'minulle elämän antaneita'.

Kiitos kommenteista ja voimia tilanteisiinne. Ei nämä ihan kivuttomia ole käsitellä kuitenkaan.

Ap

[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 14:59"]

[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 14:53"]

Sama homma. Olin lapsena laiminlyöty "näkymätön" lapsi, ja aion jatkaa samaa heidän itsensä valitsemaan rataa loppuelämäni. Jos he eivät kerran koskaan ole vaivautuneet näkemään minua, ei minulla ole mitään velvollisuutta nähdä heitä. Tämä ei ole kosto, tämä on vain realismia ja itsesuojelua. Miksi antaisin sellaisen ihmisten käyttää minua hyväkseen, jotka itse jättivät minut lapsena selviämään ihan yksin?

[/quote]

Tosi hyvin kirjoitettu, juuri tuolta minustakin tuntuu.

Tuosta näkymättömyydestä sen verran, että ensimmäisen kerran minut joku oikeasti näki vasta kun olin yli 2-kymppinen ja hakeutunut terapiaan. Siellä se psykologi minut näki ja tuntui tosi ihmeelliseltä, että joku oikeasti näkee minut ja edes työnsä puolesta minusta välittää ja on kiinnostunut kuulemaan mitä sanon.

T. 4

[/quote]

Mulla tuo hetki tuli yliopistossa. Äiti kun oli pelotellut koko ikäni, että kaikki koulutetut ihmiset on "hienoja" ja halveksii tavallisia duunareita, niin pelkäsin, että tulen köyhän taustani vuoksi syrjityksi ja että kaikki muut on jotain tohtorisukujen vesoja. Niin ei ollutkaan, vaikka olin ihan tavallinen opiskelija kaikkien muiden ihan tavallisten opiskelijoiden keskellä. Oli huisia huomata että minua kuunnellaan, ja jopa opettajat kuuntelee ja keskustelee! Nykyään toki minä olen sitten äitini mielestä "hienostelija", eli nirppanokkainen porvari joka halveksuu kaikkia köyhiä. Ihan vain siksi, että opiskelin maisteriksi.

Myöhemmin kun tutustuin nykyisen kumppanin vanhempiin, oli se toinen silmiä avaava kokemus. Nämä ihmisethän oikeasti kuuntelee ja on kiinnostuneita siitä mitä sanon, ja jos vahingossa keskeyttävät, niin kysyvät kohta "niin mitä meinasit sanoa" - eivätkä vain jatka yksinpuheluaan jostain omasta aiheestaan minun asiaani ikinä palaamatta, niinkuin omat vanhemmat.

-5-

[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 15:02"]

Oho, ei tullutkaan teilausta! Olin lähes varma, että saan ruskeaa niskaan itsekkyydestäni ja siitä, kuinka en kunnioita 'minulle elämän antaneita'.

[/quote]

Rotatkin osaa lisääntyä. Vasta sitten, kun osaa kasvattaa lapsensa rakkaudella, ansaitsee kunnioitusta. Pelkkä siittiön ja munasolun kohtaaminen ja abortin tekemättä jättäminen ei ole kummoisa suoritus. 

Lisäksi, kukaan ei valitse syntyä. Syntyminen on asia, johon pystyy itse vaikuttamaan vähiten maailmassa. Siksi se ei aiheuta minkäänlaista kiitollisuudenvelkaa vanhempia kohtaan. Jos joku vanhempi siihen vetoaa, on hänen vanhemmuutensa todella hukassa. 

Olen nyt myös 24-vuotiaana kokenut melkoisia tunnereaktioita, kun naispuoleinen psykologi on ollut oikeasti kiinnostunut voinnistani, valanut minuun uskoa, sanonut ääneen että minusta olisi pitänyt huolehtia lapsena ja osoittanut välittävänsä enemmän kuin oma äitini on tehnyt koskaan. 

Esimerkkeinä mainittakoot ettei äitini ole kysynyt liikkumista rajoittavasta sairaudestani, uudesta työpaikastani tai opinnoistani yhtään mitään, vaikka olen näistä kaikista hänelle oma-aloitteisesti maininnut keskusteluissa ikään kuin tärppinä. On vaikeaa edes myöntää itselle, miten pahalta on tuntunut itse yrittää luoda läheisempiä välejä omaan äitiin vain todetakseen, ettei häntä kiinnosta minun elämäni. Kun soittelee, kertoo esimerkiksi ostaneensa uusia lakanoita tai muuta yhtä tärkeää.

Tuli ehkä vähän aiheen vierestä menevä viesti, mutta tuli yhtäkkinen tarve kirjoittaa asiasta josta on vaikea puhua kenellekään.  

Minä myös olen yksi ap:n "kohtalotoveri". Olin siis aina se perheen musta lammas, huono ja kelpaamaton, ja veljeni oli se täydellinen, jalustalle nostettu yksilö. Kaikkeni yritin, mikään ei vanhemmille riittänyt. Veli taas tottui luovimaan siitä, mistä aita oli matalin: ei hänen tarvinnut edes vaivautua yrittämään kun ylisanoja kuitenkin sateli ja minua vieressä taas lyötiin kuin vierasta sikaa. Olin se "kympin tyttö", veljeni taas keskitason alapuolella, ja silti aina se parempi. 

Mitäpä tästä seurasi? Itsenäistyin sataprosenttisesti ja rakensin elämäni mahdollisimman kauas lapsuuteni olosuhteista, myös maantieteellisesti. En saanut tukea tai apua missään elämäni vaiheessa vanhemmiltani (päinvastoin), joten en koe velvollisuudekseni tukea tai auttaa heitäkään. Tunnesiteet ovat katkenneet jo lapsuudessa kiitos vanhempieni epäoikeudenmukaisuuden ja minun nollaamiseni. Varmasti kokevat nyt suureksi tappiokseen, että minusta kaikista pahantahtoisista yrityksistään ja koko elämäni mittaisesta henkisestä väkivallasta huolimatta tuli elämässäni ihan mukavasti menestynyt. Minä kun olin jatkuvan vähättelyn mukaisesti lapsista se, josta ei ikinä pitänyt tulla yhtään mitään. Veli taas jäi kotinurkille pyörimään ja elää nyt uusperhe-elämäänsä vanhempien kustannuksella tuoreimman vaimonsa kanssa.

Tunnen sairasta mielihyvää ajatellessani, että väärääpä hevosta taisivat vanhemmat veikata. Nauttikoon nyt niistä niitoksista, joita ovat itse kylväneet. Napanuoraa katkaisematon veljeni, se täydellisyyden multihuipentuma, ja veljen vaimo tuovat olosuhteisiin varmasti omat haasteensa. Minä puolestani elän itsenäistä elämääni perheeni kanssa ilman sen kummempia velvollisuudentunteita tai sidoksia heihin. En kaipaa elämääni mitään sellaista, jota en koskaan ole kokenutkaan. En ole varma osallistunko edes tulevaisuudessa hautajaisiin. 

[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 15:14"]

Esimerkkeinä mainittakoot ettei äitini ole kysynyt liikkumista rajoittavasta sairaudestani, uudesta työpaikastani tai opinnoistani yhtään mitään, vaikka olen näistä kaikista hänelle oma-aloitteisesti maininnut keskusteluissa ikään kuin tärppinä. On vaikeaa edes myöntää itselle, miten pahalta on tuntunut itse yrittää luoda läheisempiä välejä omaan äitiin vain todetakseen, ettei häntä kiinnosta minun elämäni. Kun soittelee, kertoo esimerkiksi ostaneensa uusia lakanoita tai muuta yhtä tärkeää.

[/quote]

Jep, ihan samaa täälläkin. Ohitettu on niin sairauksista mainitseminen, työongelmat.. no, en jaksa edes luetella, sillä kaikki on ohitettu. Isää ei kiinnosta mikään, äitiä ne asiat, joista voi minua haukkua tai keksiä haukkumisen aihetta. Minun päälle sen sijaan on aina, ihan pienestä pitäen, kaadettu kaikki parisuhde- ja rahaongelmista lähtien.

Ei todellakaan tule fiilistä, että näistä ihmisistä minun pitäisi huolehtia kun tulevat vanhoiksi - eivät hekään huolehtineet minusta, kun olin pieni!

-5-

[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 15:14"]

Olen nyt myös 24-vuotiaana kokenut melkoisia tunnereaktioita, kun naispuoleinen psykologi on ollut oikeasti kiinnostunut voinnistani, valanut minuun uskoa, sanonut ääneen että minusta olisi pitänyt huolehtia lapsena ja osoittanut välittävänsä enemmän kuin oma äitini on tehnyt koskaan. 

[/quote]

Sama kokemus myös täällä. Usein terapiassa myös mietin, että missä hitossa vanhempani on, heidänhän kuuluisi nuo asiat sanoa mitä psykologi sanoo ja heidänhän kuuluisi välittää minusta niin kuin tuo psykologi välittää. Ei sillä etteikö tuo ns. korjaava kokemus olisi tehnyt minulle erittäinkin hyvää, mutta onhan se surullista, että kuulet asioita psykologilta, et vanhemmiltasi. 

Kirjoituksesi oli hyvä ja olen samaa mieltä kanssasi siitä, että sinun ei tarvitse vanhemmistasi huolehtia. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Loppupään sananvalinta, en koe olevani velvollinen, sai minut hieman surulliseksi. Olen itse huolehtinut niin omasta äidistäni kuin anopista, mutta en tehnyt sitä siksi, että olisin ollut velvollinen, vaan tein sen rakkaudesta heitä kohtaan. Äitini oli hyvä ja rakastava äiti, anoppi todella hyvä ystävä. 

Toivottavasti omat lapsemme eivät tule kokemaan auttamistamme pelkkänä velvollisuutena, koska se päivä ihan varmasti koittaa, jolloin olemme erilaisen avun tarpeessa. Toivottavasti olemme osanneet rakastaa heitä siten, että välillemme on syntynyt aito, välittävä suhde. Näin uskon kyllä. Tässäkin kohtaa nojaan vanhaan totuuteen, niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Muistetaanhan rakastaa lapsiamme, tukea heitä pyrkimyksissään, auttaa silloin, kun tarvetta on. Olla vanhempia, jotka haluavat olla lastensa elämässä mukana vahvoina aikuisina. Kenties saamme siitä jotain takaisinkinpäin.

Ap:lle ja teille muille, jotka koette, että vanhempanne eivät ole teistä välittäneet, haluan toivottaa hyvää ja rakastavaa elämää oman ydinperheenne kanssa. Koska tiedätte, mitä jäitte itse paitsi, osaatte varmaan itse olla toisenlaisia vanhempia.

Täällä myös yksi, jonka vanhemmat ei ole ollenkaan kiinnostuneita lapsensa (minun) elämästä. Äidin kiinnostumattomuus johtuu osittain varmasti ymmärtämättömyydestä, isä taas on kiinnostumaton ihan vain pirullisuuttaan. Siksi mitään juteltavaa ei enää ole, on vain vaivaantunut hiljaisuus.  Mutta annas olla jos olisi jotakin negatiivista ja ikävää kerrottavaa - isän korvat suorastaan höristyvät ja suu syytää uteliaita kysymyksiä: mitä, miten, milloin.

Mikään hyvä ja positiivinen ei koskaan kiinnosta, ei tyttären korkeakoulusta valmistuminen, ei lapsenlapsen syntymä, ei avioituminen, ei vakituinen työpaikka tai työpaikan vaihtaminen, ei ulkomaan työkomennus, ei lomamatkat, ei ok-talon rakennusprojekti... Negatiivisia uutisia (silloin harvoin kun niitä olisi) en viitsi heille enää edes kertoa, kun käyttävät niitä vain lyömäaseina ja elämäni epäonnistumisen todisteina. Jos edes yritän kertoa jotakin elämässäni tapahtunutta kivaa asiaa, isä poistuu teatraalisesti paikalta ja äiti häärää kiinnostumattomana omiin ajatuksiinsa vajonneena. Jos kysyisin, mitä sanoin hetki sitten, äiti ei osaisi sanoa edes aihetta.

Tosi sairas ympäristö ja tilanne, ei ihme, että mulla on ollut jatkuva tunne arvottomuudesta ja kelpaamattomuudesta. Ihan kuin mulla ei olisi ääntä ollenkaan eikä ketään kiinnosta sanomiseni. Opiskelu- ja työmaailmassa en ole usein edes uskaltanut sanoa ajatuksiani ääneen, "kun ei ketään kuitenkaan kiinnosta minun sanomiseni".

[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 15:29"]Kirjoituksesi oli hyvä ja olen samaa mieltä kanssasi siitä, että sinun ei tarvitse vanhemmistasi huolehtia. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Loppupään sananvalinta, en koe olevani velvollinen, sai minut hieman surulliseksi. Olen itse huolehtinut niin omasta äidistäni kuin anopista, mutta en tehnyt sitä siksi, että olisin ollut velvollinen, vaan tein sen rakkaudesta heitä kohtaan. Äitini oli hyvä ja rakastava äiti, anoppi todella hyvä ystävä. 

Toivottavasti omat lapsemme eivät tule kokemaan auttamistamme pelkkänä velvollisuutena, koska se päivä ihan varmasti koittaa, jolloin olemme erilaisen avun tarpeessa. Toivottavasti olemme osanneet rakastaa heitä siten, että välillemme on syntynyt aito, välittävä suhde. Näin uskon kyllä. Tässäkin kohtaa nojaan vanhaan totuuteen, niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.

Muistetaanhan rakastaa lapsiamme, tukea heitä pyrkimyksissään, auttaa silloin, kun tarvetta on. Olla vanhempia, jotka haluavat olla lastensa elämässä mukana vahvoina aikuisina. Kenties saamme siitä jotain takaisinkinpäin.

Ap:lle ja teille muille, jotka koette, että vanhempanne eivät ole teistä välittäneet, haluan toivottaa hyvää ja rakastavaa elämää oman ydinperheenne kanssa. Koska tiedätte, mitä jäitte itse paitsi, osaatte varmaan itse olla toisenlaisia vanhempia.
[/quote]

Kattos itte pyhimys.

Miksi lokaa pitäisi tulla niskaan. Ei itseään kannata repiä hajalle.

Itse olen kuitenkin päättänyt tehdä toisin. Isäni on kuollut jo ja äitini elää yksin. Olen hoitanut äidin asiat ja hoidan loppuun asti. En sekoita siihen mitään tunnejuttuja, että tykkäsikö hän minusta vai ei. Olen ottanut sen asiana, mikä nyt vain pitää hoitaa loppuun. On äiti kuitenkin minut synnyttänyt ja vaippani vaihtanut ja yöllä herännyt takiani ja minut vienyt lapsena lääkäriin, vaikka en sitä huomiota nyt ole muuten saanutkaan. Eikä tästäkään nyt mitään erityistä kiitosta tule, kun nyt hoidan häntä. Mutta silti hän on äitini ja oman aikakautensa kasvatuksen uhri. Sen voin tehdä, että katkaisen tämän kasvatustyylin ja olen kasvattanut omat lapseni eri tavalla.

Oman itsensä vuoksi voi ehkä yrittää vielä luoda aikuisen suhdetta omiin vanhempiin ja auttaakin sen mukaan mitä voi. Joskus se ei ole mahdollista ja voi tulla yllätyksenä vanhemman kuoleman jälkeen, että ne käsittelemättömät asiat tulee silloin eteen kovempana kuin uskoisi. Joidenkin kanssa ei ole mahdollista, jotkut on haavottaneet liikaa. Se on harmi molemmille osapuolille

Tuo kuuntelemattomuus on tälläisten vanhempien bravuuri. Vanhemmat soittivat eilen pitkästä aikaa ja kyselivät terveydetäni (aasinsilta siihen, että saavat alkaa valittamaan omia vaivojaan) niin kerroin ja piruuttani hieman lisäsin omiani saadakseen mikä uutinen olisi sellainen, joka pysäyttäysi omien vaivojen yms. valituksen. Noh ei mikään ole sellainen, ei edes syöpäepäily. Puhumattakaan muista elämän eri osa-alueista, ei edes lapsenlapsen taannoinen vakava sairastuminen pysäytä sitä itsekästä valitusta. Ehkä lottovoitosta ilmoittaminen aiheuttaisi jonkinlaisen parin minuutin katkon itsekkääseen sanatulvaan.

[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 15:38"]

[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 15:29"]Kirjoituksesi oli hyvä ja olen samaa mieltä kanssasi siitä, että sinun ei tarvitse vanhemmistasi huolehtia. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Loppupään sananvalinta, en koe olevani velvollinen, sai minut hieman surulliseksi. Olen itse huolehtinut niin omasta äidistäni kuin anopista, mutta en tehnyt sitä siksi, että olisin ollut velvollinen, vaan tein sen rakkaudesta heitä kohtaan. Äitini oli hyvä ja rakastava äiti, anoppi todella hyvä ystävä.  Toivottavasti omat lapsemme eivät tule kokemaan auttamistamme pelkkänä velvollisuutena, koska se päivä ihan varmasti koittaa, jolloin olemme erilaisen avun tarpeessa. Toivottavasti olemme osanneet rakastaa heitä siten, että välillemme on syntynyt aito, välittävä suhde. Näin uskon kyllä. Tässäkin kohtaa nojaan vanhaan totuuteen, niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Muistetaanhan rakastaa lapsiamme, tukea heitä pyrkimyksissään, auttaa silloin, kun tarvetta on. Olla vanhempia, jotka haluavat olla lastensa elämässä mukana vahvoina aikuisina. Kenties saamme siitä jotain takaisinkinpäin. Ap:lle ja teille muille, jotka koette, että vanhempanne eivät ole teistä välittäneet, haluan toivottaa hyvää ja rakastavaa elämää oman ydinperheenne kanssa. Koska tiedätte, mitä jäitte itse paitsi, osaatte varmaan itse olla toisenlaisia vanhempia. [/quote] Kattos itte pyhimys.

[/quote]

Mikä sinun elämässäsi on tehnyt sinusta noin kyynisen?

Onhan asia niin, että jos elää elämänsä itsekkäästi, on turha odottaa saavansa muilta mitään.  Osuiko ja upposiko?

[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 15:06"]

[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 14:59"]

[quote author="Vierailija" time="19.01.2015 klo 14:53"]

Sama homma. Olin lapsena laiminlyöty "näkymätön" lapsi, ja aion jatkaa samaa heidän itsensä valitsemaan rataa loppuelämäni. Jos he eivät kerran koskaan ole vaivautuneet näkemään minua, ei minulla ole mitään velvollisuutta nähdä heitä. Tämä ei ole kosto, tämä on vain realismia ja itsesuojelua. Miksi antaisin sellaisen ihmisten käyttää minua hyväkseen, jotka itse jättivät minut lapsena selviämään ihan yksin?

[/quote]

Tosi hyvin kirjoitettu, juuri tuolta minustakin tuntuu.

Tuosta näkymättömyydestä sen verran, että ensimmäisen kerran minut joku oikeasti näki vasta kun olin yli 2-kymppinen ja hakeutunut terapiaan. Siellä se psykologi minut näki ja tuntui tosi ihmeelliseltä, että joku oikeasti näkee minut ja edes työnsä puolesta minusta välittää ja on kiinnostunut kuulemaan mitä sanon.

T. 4

[/quote]

Mulla tuo hetki tuli yliopistossa. Äiti kun oli pelotellut koko ikäni, että kaikki koulutetut ihmiset on "hienoja" ja halveksii tavallisia duunareita, niin pelkäsin, että tulen köyhän taustani vuoksi syrjityksi ja että kaikki muut on jotain tohtorisukujen vesoja. Niin ei ollutkaan, vaikka olin ihan tavallinen opiskelija kaikkien muiden ihan tavallisten opiskelijoiden keskellä. Oli huisia huomata että minua kuunnellaan, ja jopa opettajat kuuntelee ja keskustelee! Nykyään toki minä olen sitten äitini mielestä "hienostelija", eli nirppanokkainen porvari joka halveksuu kaikkia köyhiä. Ihan vain siksi, että opiskelin maisteriksi.

Myöhemmin kun tutustuin nykyisen kumppanin vanhempiin, oli se toinen silmiä avaava kokemus. Nämä ihmisethän oikeasti kuuntelee ja on kiinnostuneita siitä mitä sanon, ja jos vahingossa keskeyttävät, niin kysyvät kohta "niin mitä meinasit sanoa" - eivätkä vain jatka yksinpuheluaan jostain omasta aiheestaan minun asiaani ikinä palaamatta, niinkuin omat vanhemmat.

-5-

[/quote]

Tämä kommentti olisi voinut olla minun kirjoittamani. :(

Omat vanhempani eivät voi tulla meille lapsenlapsiaan katsomaan, koska "asumme liian hienolla alueella, mutta emme ymmärrä, ettei se meistä parempia ihmisiä tee". Oikeasti, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa.