Ensirakkaudesta ei pääse ikinä yli

Kyllä mä vaan oon päässy kaikista edellisistä yli :D -20v nainen

En edes muista kuka oli ensirakkauteni! Kai se joskus silloin parikymmentä vuotta sitten oli, Harri, Timo, Mikko tai joku. :D

Ei tuo ole rakkautta, se on riippuvuutta. Rakkaus on sitä, että antaa toisen rakastaa itseään ja antaa jotain toiselle. Ei ole yksipuolista rakkautta, se on pakkomiellettä tai riippuvuutta. Päästä irti, niin opit rakastamaan.

Suosittelen elämistä tässä hetkessä eikä eilisessä.

Kyllä pääsee :-) 

Minä tapasin ensi rakkauteni 20 v tauon jälkeen. Upeasta pitkähiuksisesta kitaransoittajasta oli tullut keski-ikäinen kaljamahainen insinööri, 4 lapsen isä :-)

ok.

...mutta 16-vuotiaana hän oli ihan lapsi! Kuten sinäkin! Pakosti ajatteluusi on sekoittunut fantasiaa ja epärealistisia piirteitä. Uskon kyllä, että jos johonkin ihmiseen rakastuu syvästi, niin siitä ei pääse ikinä yli. Mutta silloin täytyy olla kyse kahden kypsän ja aikuisen ihmisen suhteesta. Lasten seurustelu ei saa määrittää koko aikuisen ihmisen elämää! Tuo poika on nyt aikuinen mies, joka on sinulle ihan vieras! Etkä voi kolmekymppisenä ikuisesti rakastaa 16-vuotiasta poikaa. Sinuna menisin juttelemaan terapiaan - ja sanon tämän siis kaikella hyvällä. Itsekin terapiaa vaikeiden tunteiden käsittelyyn hakeneena.

Pitäisikö sinun hakea apua tuohon pakkomielisyyteen. :D

Minäkin olen päässyt ensirakkaudestani yli vaikka tasan tarkkaan rakastin häntä yhtä paljon kun sinä eksääsi. Niin paljon ettei voinut sanoin kuvailla.
Nyt asennemuutos hyvä ihminen, sinun täytyy paukuttaa omaan päähäsi ettet kerta kaikkiaan voi elää elämääsi noin.

Minulla vähän sama juttu. En tiedä kuinka kauan kestää päästä yli elämän suuresta rakkaudesta. Ei ollut nuoruuden rakkaus vaan aikuisena löytynyt aviomies ja lasteni isä. Erosta on kolme vuotta enkä vaan saa tunteita loppumaan.
Kerran yritin vähän tapailla yhtä miestä mutta ei vaan tunnu missään. Jos löytää kerran elämänsä rakkauden niin voiko siitä päästä yli ja löytää onnea enää koskaan?
-nainen alle 40v

Olet jäänyt ns. koukkuun niihin hyvänolon tunteisiin joita tuo rakkaus sinulle toi. Muut asiat eivät tuo samanlaista hyvänolon tunnetta. Olen samanlaisessa tilanteessa, mutta olen päättänyt että yritän etsiä sen hyvänolon elämään muilla keinoin. Se on mahdollista - se on löydettävissä ilman tuota toista ihmistäkin. 

En minäkään oo päässyt ensirakkaudestani yli, vieläkään. Seurusteltiin vajaa 5 vuotta, erottiin kun olin 24. Mietin välillä vieläkin, missä oltais tällä hetkellä jos asiat olis menny toisin. En ole törmännyt kys henkilöön kohta vuoteen, mutta toivon hänelle aidosti pelkkää hyvää elämään ja mistä sitä koskaan tietää että kohtaako meidän tiet vielä joskus :)
Ja vaikka joku päivä mulla uusi mies olisikin, ei kukaan voi multa viedä mun tunteita tätä ihmistä kohtaan ja vaalin niitä kyllä ikuisesti.
-27v

Ööh. Ensinnäkin.

1) Lopeta nyt ihmeessä sen toisen ihmisen kanssa seurustelu, jota kohtaa olet kylmä kuin kala. Tuo on raakaa hyväksikäyttöä.

2) Itse en meinannut päästä tunteista eksää kohtaan eroon, joten muutin toiselle paikkakunnalle. Toimi.  Onhan se radikaali ratkaisu, mutta selkeästi tarvitse jotain aika herättelevää, koska mietit itsemurhaa. Oliskohan vapaaehtoistyö Afrikassa paikallaan. Saisit vähän perspektiiviä tohon sun tilanteeseen.

Eniten maailmassa vihaan niitä tyyppejä, jotka on yhdessä jonkun kanssa, jotta eivät joutuisi olemaan yksin. Se on raainta tunteilla pelailua, jonka tiedän.

Minäkään en ole koskaan täysin päässyt eroon ensimmäisestä oikeasta rakkaudestani. Kaikki ketjussa esitetyt asiat on käyty läpi ajat sitten. Ymmärsin jo vuosia sitten, että kaipaan itseäni sen ikäisenä ja niitä menetettyjä mahdollisuuksia ja aikaa, en sitä millainen se henkilö oikeasti oli ja on. Mutta itse tunne ei edelleenkään katoa minnekään, vaan näen hänestä unia aina silloin tällöin, siis siitä mitä hän minulle edustaa. Tästä on kyse siinä, kun sanotaan ettei ensirakkautta unohda.

Auttaisiko jos ajattelet asiaa toiselta kantilta? Minun tilanteeni on se, että kymmenen vuoden takainen exä haikailee yhä perääni. Suoraan sanottuna kalmii, kun se ei voi päästää irti ja jättää minua rauhaan vaan aina säännöllisin väliajoin yrittää ottaa yhteyttä (en ole vastannut enää vuosiin, ei auta sekään). Jatkaisitte elämäänne, ei ole kovin kiva olla tuollaisen pakkomielteisen haikailun kohdekaan, kun itsellä elämä on mennyt eteenpäin ja mieluiten unohtaisi kaikki olleet ja menneet ja keskittyisi vain siihen oikeaan ihmiseen, jonka kanssa tälläkin hetkellä jakaa elämänsä.

Minulla oli yksi opiskelukaveri samanlainen kuin ap. Hän alkoi syödä lääkkeitä skitsofreniaan, se auttoi myös tuohon ensirakkauspakkomielteeseen.

No, olen ollut nyt ensirakkauteni kanssa 14 vuotta naimisissa. Saas nähdä olenko joskus edellä esitettyjen ajatusten edessä.

En ole oikeastaan koskaan päässyt ensirakkaudestani eroon.Ihastuin häneen(naiseen) jo kahdeksannella luokalla ja ylä-asteen jälkeen en nähnyt häntä kun satunnaisesti paikallisissa juhlissa ja baareissa ja sillon hänellä oli poikaystävä mukana joka tietenkin raahas hänet pois kun yritin keskustella.Tyttöystäviä on mullakin tässä ollu mut aina tasaisin väliajoin tulee mieleen mitähän hänelle kuuluu,onko varattu vai vapaa.Nyt hän on facekaverina ja sinkku.Olen ehdottanutkin tapaamista.Jännityksellä odotan että joko vihdoinkin.Joistain ihmisistä vaan tietää että hän on se oikea eikä kekään muu voi tulla siihen tilalle.Enkä pidä sitä minään pakkomielteenä.

Niinno, tavallaan ymmärrän ja en. En minäkään ole rakastanut kuin yhtä ihmistä, enkä usko niin voimakasta tunnetta enää tulevani kokemaankaan. Toisaalta olen hyväksynyt, ettemme tule vanhenemaan yhdessä, ja keskityn muihin asioihin

Minä kohtasin ensirakkauteni kymmenen vuoden jälkeen. Tuntui ihan samalta kuin silloin nuorena. Sairasta, mutta vaikka seurustelemme kumpikin tahoillamme, päädyimme seksisuhteeseen. Nyt tässä on mennyt 2,5 vuotta näin. Tälläistä intohimoa en ole kokenut kenenkään muun kanssa, ikinä.