Lue keskustelun säännöt.
Koen kasvattaneeni aika lailla itseni 80-luvulla ja 90-luvun alussa. Mielestäni nykyisin vanhemmat osallistuvat huimasti enemmän
06.11.2021 |
Seikkailin itse koulun ja harrastusten väliä, vanhemmat eivät tienneet läksyistä tai kokeista muuta kuin koetulokset, ja harrastuksiin menin itse. Kesäisin olin jossain harrastusleirillä tai pienempänä kesäpuistossa. Vanhemmat menivät usein vielä uudestaan töihin tai johonkin muuhun kokoukseen käytyään syömässä illalla kotona. En nähnyt heitä paljoa.
Nykyisin tuntuu, että vanhemmat kuskailevat harrastuksiin, myyvät mokkapaloja myyjäisissä, auttavat läksyissä, kuulustelevat kokeisiin ja ovat kotona paljon.
Mitä mieltä te olette, osallistuvatko nykyvanhemmat enemmän kuin männävuosina?
Kommentit (27)
Joo nykyään naapuri voi tehdä lasun, jos äiti-ihminen vie roskapussin ulkoroskikseen lapsen nukkuessa. Ennen ei ollut näin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En tunnista omaa lapsuuttani näistä viesteistä. Olen keski-ikäinen. Kyllä meillä vanhemmat osallistuivat, olivat läsnä, auttoivat ja rakastivat. Eivät kuitenkaan tunkeneet nokkaansa minun omaan mielikuvitusmaailmaani ja leikkeihini. Kouluun kävelin itse, mikä oli hyvä koska tykkään edelleenkin kävellä paljon ja olen pysynyt hoikkana. Vanhemmat tai ainakin toinen heistä osallistuivat vanhempainiltoihin, myyjäisiin ja tapahtumiin, mutta muuten hoidin koulun aika itsenäisesti. Minusta on hyvä tukea lapsen omatoimisuutta koulun suhteen, sillä eivät vanhemmat sitä koulua käy. Eri asia tietysti, jos lapselle tulee ongelmia eikä pärjää.
Sinä ehkä tykkäät kävellä ja kiva juttu sulle, mutta ei näköjään ole yhtään empatiaa niitä kohtaan, jotka joutuivat kävelemään tahtomattaan joka paikkaan useita kilometrejä. Lapsi ei voi valita missä asuu ja on valitettavasti paljon niitä vanhempia vielä tänäkin päivänä, joita ei kiinnosta se, että se heidän halpa asunto keskellä ei mitään aiheuttaa lapselle valtavasti haasteita. Kaverit on kaukana ja kouluun pitkä matka. Ei ole myöskään kiva kävellä ensin 2km pysäkille, siitä koulukyytiin ja sama juttu takaisin. Menee monta tuntia pelkästään matkoihin ja siihen läksyt päälle. On todella kurjasti tehty vanhemmilta.
Näin se oli (olen 70-luvun lapsi) ja nyt on menty aivan toiseen ääripäähän. Silloin sitä piti vaan itsekseen ja kavereiden kanssa kehitellä puuhaa ja keksiä ajanvietettä, ja opetella miten maailma toimii. Osa oli parempaa, osa vähemmän.
Mutta ehkä tästä johtuen en ihan tähän nykypäivän malliin omienkaan lasten kanssa mennyt. Aika vapaasti saivat kasvaa, toki tukea ja apua kun oli oikea tarve. Joku voisi kutsua vapaaksi kasvatukseksi. Hyviä aikuisia heistä tuli, kaikki yliopistossa ja töissä.
Avainkaulalapsi tässä hei. Ainoa lapsi, loppuvuodesta syntynyt, joten aloitin koulun jo 6-vuotiaana. Siitä lähtien kuljin koulumatkat itsekseni. Hoitajan olisin saanut tai päässyt iltapäiväkerhoon, kysyttäessä sanoin ei tarvi. Kaupassa kävin koulun jälkeen ostamassa laskulle ruokaa.
Äitini oli vuorotyössä, isän periaatteessa piti olla monasti iltaisin seuranani, käytännössä ei useinkaan ollut koska kiinnostuksen kohteet olivat eriävät, eli lähinnä kavereiden kanssa töiden jälkeen hengailu ja baarittelu.
Ei minulle tästä mitään traumoja jäänyt muuta kuin kenties niistä tilanteista, kun kotona oli vanhempieni kesken riitaa aiheesta että taas minut oli jätetty koko illaksi yksin, vaikka isän piti olla kotona. Pari vuotta myöhemmin meille hankittiin koira, sen jälkeen vielä vähemmän tuntui siltä, että olisin ollut yksin. Varsinkin kun aina olen ollut se itsekseni viihtyvä "puuhastelija". Heti kun koiralta pahin pentuikä ohi, ei muuta kuin kakara koiran kanssa lenkille. Hullua ajatella, että tämmöiset voisivat olla nykyään kenties jopa lasun paikka?
Tunnistan näistä kuvauksista osittain oman lapsuuteni ja nuoruuteni (1979->). Kotona, miksei myös koulussa ja harrastuksissa, oli selkeästi se meininki että asiat on mun omalla vastuulla. Paljon vietettiin aikaa kavereiden kanssa keskenämme. Suurelta osin se oli seurausta vanhempien pitkistä työpäivistä. Toki meillä kyllä oli lämmin ateria arkena ja pyhänä, ja osallistuminen oli oletettua. Ei vapaaehtoista tai pakollista, ruoka vaan laitettiin ja kaikki söivät saman pöydän ääressä kun niin on aina tehty. Avainkaulalapsi en sanan kirjaimellisessa merkityksessä ollut, kun meillä ei lukittu ovea kuin siinä harvinaisessa tilanteessa että koko perhe syystä tai toisesta oli kokonaisen vuorokauden (hui hirvitys!!) pois kotoa. Päiväkotiin mut vietiin ja haettiin vanhempien toimesta, kouluun jo ensimmäisestä luokasta alkaen kuljettiin pyörillä kavereiden kanssa. Iltapäiväkerhoja ei ollut, koulun jälkeen mentiin joko kotiin tekemään läksyt, tai kaverin luo "tekemään läksyt" (pelattiin ennemmin lautapelejä tai juoksenneltiin pihoilla konkkaa tms🤣).
Nykyisin tuntuu, että vanhemmat ovat fyysisesti läsnä, mutta henkisesti valovuosien päässä jälkikasvusta. Mun vanhemmat tunsi kaikki mun luokkakaverit ja niiden vanhemmat. Mä tunsin oman lapseni kavereista/kavereiden vanhemmista pari kipaletta. Siinä oli jo pieni pakkokin kytätä mukulan menemisiä tarkemmin, kun ei pystynyt luottamaan mulle ihan vieraisiin ihmisiin. Läksyjen tarkistelu ja koulutöissä+harrastuksissa lapsen tukeminen taas mulla lähti siltä pohjalta, että vähävaraisena se oli se mihin mun rahkeet riittivät. En ole äidillistä sorttia, mutta kun lapsen tähän maailmaan synnytin, kyllä se mun asia oli huolehtia että se saa mahdollisimman hyvät lähtökohdat omaan elämäänsä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei minulla ollut harrastuksia, koska ne olivat kalliita. Luin vain hevoshullu-lehtiä, kun rakastin hevosia. Yksikin tunti olisi ollut liian kallis.
Minä sain kyllä harrastaa, mutta joka kerta kun olisi pitänyt ostaa välineitä tai tuli lasku harrastuksista niin siitä huudettiin ja melskattiin, että mistä sitä maksaa ja aivan sairaan kallista ja kamalaa ja tähän tulee nyt loppu jne.
Hevosista tykkäsin itse myös, mutta tosiaan meillekkin liian kalliita. Kävin hevosia hoitamassa, jotta sain sitten palkaksi ratsastaa, mutta vanhemmat ei antaneet käyttää näitä ansaitsemiani ratsastuskertoja ettei vaan tule laskua.
Sama täällä. varaa olisi ollut kyllä mutta ei.
Sain harrastaa liikuntaharrastusta jossa kausimaksu oli 20e. En erityisemmin tykännyt siitä mutta kävin kun kaveritkin kävi.
Nyt aikuisena en voi olla olla olematta vähän katkera. Tallilla viihdyin muuten, heppoja harjaamassa ja kaverien tunteja katsomassa. Olin niin katellinen että ei mitään rajaa. Silloin ratastus oli mielestäni vielä kohtuullisen hintaista: yksi tunti 20e tai esim. alkeiskurssi, jossa oli joku 10+ tuntia oli muistaakseni jotain 200-300e luokkaa. Ajattelin näin aikuisena mennä ratsastamaan mutta nykyään tuntien hinnat on 60-80e!! Ja joku alkeiskurssi melkein tonnin. Että ikuiseksi haaveeksi taitaa jäädä. :(
Muutenkin tosiaan kasvatin itse itseni. Kokeista ja läksyistä ei välitetty ellen mennyt pyytämään apua ja silloinkin muistan vaan kun huudettiin kun en tajunnut jotain matikantehtäviä. Päivittelivät, miten voin olla niin tyhmä.
Koulun jälkeen olin yksin ekaluokkalaisesta alkaen. Itse kävelin kouluun, kyydin sain jos oli hiihtoa ja piti olla sukset.
-91
No sinä ehkä tykkäät kävellä, mutta sellaiselle, joka asui kaikesta kaukana ja kouluun piti kävellä monta kilometria satoi tai paistoi, niin kyllä siinä voi tulla myös traumat siitä ettei koskaan saa levätä. Meillä vanhemmat ei osallistuneet mitenkään, ei myöskään koskaan vanhempainiltoihin saatikka myyjäisiin. Eivät tulleet myöskään esitystä katsomaan. Kyllä lasten koulunkäynti kuuluu vanhemmille siinä mielessä, että on vanhemman vastuu opastaa ja tukea ja tarvittaessa järjestää apua. Ei pieni lapsi osaa välttämättä pyytää apua tai tiedä mistä sitä saa, joten vanhempi ei kyllä voi itseään siitä täysin ulkoistaa, kuten esimerkiksi omani tekivät.