Lue keskustelun säännöt.
Minusta tuntuu, että tunteilusta on tullut normi ja se on minusta huono asia
05.11.2021 |
Ok, on totta kai hyvä, että ihmiset voivat kertoa tunteistaan ja jopa itkeä julkisesti. Hyvä niin, että ihmiset saavat olla itsejään. Mutta kun minusta se ei enää toimi toiseen suuntaan.
Tunteellisesta reagoinnista on mielestäni tullut jo sosiaalinen pakko. On "kylmää", tunteetonta ja tylyä, kun joku ei koko ajan ole liikuttumassa tai välitä seurata tv:ssä itsensä upeudesta kyyneliin liikuttuvia laulajia. Rationaalinen ja looginen harkintakin on monen mielestä "kylmää".
Meitä on kumminkin moneksi. Minä en esittele tunnereaktioitani julkisesti, ainakaan surua, muttei se tarkoita, ettenkö sitä tuntisi. Voi olla, että peruspositiivisena ihmisenä kerrallaan vähemmän, mutta ehkä sitten loppu elämäni. Kuka näitä muka pystyy oikeasti vertailemaan, koska ulospäin me paljastamme asioita eri tavoin.
Jotkut tuntuvat jopa liioittelevan asiassa, saadakseen huomiota ja sympatiaa (paino sanalla jotkut, eivät tietenkään kaikki tunteellisesti ulos reagoivat teeskentele!).
Pahin tunnehuoraaja jonka tunnen, on alkoholisoitunut veljeni, joka humalassa on niiiiiin sukurakas ja kaipaa jo aikuisia lapsiaan (joiden äideistä on eronnut jo 20-30 vuotta sitten) kyyneliä nieleskellen, mutta todellisuudessa soittelee heille usean vuoden välein vain, kun haluaa heiltä jotain. Eli se tunnereaktio ei laisinkaan vastaa todellista toimintaa ja käytöstä.
Ehkä näidenkin tyyppien takia pidän itse matalaa profiilia, enkä jaksa selitellä tuntemuksiani muille. En kauheasti edes usko siihen, että muita kovasti mokomat kiinnostavat, useimmat ovat kiinnostuneita lähinnä vain omasta elämästään.
Kommentit (25)
Vierailija kirjoitti:
Ei liikuttumisessa ole minusta mitään vikaa. Ei toki siinäkään, että haluaa olla pidättyväisempi.
Itseäni kuitenkin ärsyttää kaksi tähän tunteiluun liittyvää asiaa:
a) Nykyviihde, jossa "tunteet ovat pinnassa". Jo itsessään tuo joka paikassa kuultu fraasi ärsyttää. Amerikkalaistyylisessä kameran edessä herkistymisessä on myös aina samanlaisia piirteitä, joista voisi oikein rasteja vetää bingokorttiin. Esimerkiksi kyynelien löyhyttäminen käsillä. Vaihtoehtoisesti sormen reunalla taputtelu silmien alta. Tietynlainen puolikuiskaava äänensävy, josta kuulee heti, että "nyt puhumme merkityksellisistä ja herkistä aiheista". Tiedätte ehkä juuri sen äänensävyn, jota tarkoitan.
b) Se, että somessa pitää reagoida jokaiseen tragediaan ja jokaiseen trendaavaan juttun, mieluiten mahdollisimman suureen ääneen liikuttuen ja kantaa ottaen, tai muuten on jotenkin epäilyttävä ihminen.
Otit hyviä ja äh niin tunnistettavia esimerkkejä esiin.
Ja tuolta - viihteestä ja somesta - nuo ovat minusta jo valuneet irl-kanssakäymiseen.
On sosiaalinen pakko reagoida vaikka järjellä ajatellen aika harva varmaan alkaa aidosti kyynelehtiä puolitutun työkaverin äidin kuolemaa. Hänelle itselleen totta kai täysin ymmärrettävää surra ja totta kai sanon ottavani osaa. Mutta muu olisi todennäköisesti omien kokemuksieni muistelua ja suremista siinä tuttavan menetyksen yhteydessä. Ok totta kai sekin, mutta milloin tuosta tuli normi? Somen myötä, on tässä ketjussa arveltu ja se saattaa todella ollakin niin.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
TV:ssä sen näkee. Haetaan vaan tunne-elämyksiä. Mainoksetkin on niin Suuria Tunteita täynnä, viulut soi, pariskunta riitelee mutta nainen saa lentokentälle viestin ja rientää miehensä luo jonkun klassikko soul-kappaleen soidessa upeassa maisemassa. Mitä siinä mainostetaan? Peräpukamavoidetta!
Sulla on tainnut tää julkinen tunteilu...
....mennä tunteisiin.
Ba-dum-tsss
Vierailija kirjoitti:
Olen todella helposti liikuttuva ihminen. Juuri äsken itkin räkä poskella, kun katsoin suoratoistopalvelusta 5v vanhaa sinfoniaorkesterin konserttia. Se oli vaan niin hieno, että itketti. Itken onnesta, ilosta, liikutuksesta ym. sekä itseni että muiden puolesta todella helposti.
Pidän siitä, ettei tällainen tunteilu ole enää niin noloa ja oudoksuttavaa kuin ennen. Mutta minustakin omien tunteiden jakaminen ja kaikenlainen avautuminen on mennyt överiksi ja tuntuu monien kohdalla se tuntuu todella päälle liimatulta.
Minä olen samanlainen itkijä. Se on tehnyt tosi hyvää ympäröiville itkunvastustajamiehille huomata, ettei se tarkoita heikkoutta sitten kuitenkaan. Nykyisin saan itkeä ilman vinoilua.
Ei liikuttumisessa ole minusta mitään vikaa. Ei toki siinäkään, että haluaa olla pidättyväisempi.
Itseäni kuitenkin ärsyttää kaksi tähän tunteiluun liittyvää asiaa:
a) Nykyviihde, jossa "tunteet ovat pinnassa". Jo itsessään tuo joka paikassa kuultu fraasi ärsyttää. Amerikkalaistyylisessä kameran edessä herkistymisessä on myös aina samanlaisia piirteitä, joista voisi oikein rasteja vetää bingokorttiin. Esimerkiksi kyynelien löyhyttäminen käsillä. Vaihtoehtoisesti sormen reunalla taputtelu silmien alta. Tietynlainen puolikuiskaava äänensävy, josta kuulee heti, että "nyt puhumme merkityksellisistä ja herkistä aiheista". Tiedätte ehkä juuri sen äänensävyn, jota tarkoitan.
b) Se, että somessa pitää reagoida jokaiseen tragediaan ja jokaiseen trendaavaan juttun, mieluiten mahdollisimman suureen ääneen liikuttuen ja kantaa ottaen, tai muuten on jotenkin epäilyttävä ihminen.