Minusta tuntuu, että tunteilusta on tullut normi ja se on minusta huono asia

Totta kyllä. Ihmisten odotetaan paljastelevan itsestään jotain kaiken aikaa, koska muuten hän on kylmä ja sulkeutunut. Tämä on minusta somen luoma trendi ja feikkiä, koska useimmat eivät todellisuudessa paljasta aitoja tunteitaan ja varsinkaan noloja tunteitaan kuten häpeää, noloutta, kateutta ja katkeruutta. Ainoastaan "jalompia" tunteitaan kuten iloa ja surua.

Noloissa tunteissa on aina se riski, että muut kritisoivat.

Olen sen verran boomeri, että nämä nykyajan tunteilut suorastaan kuvottavat.

Kyyneleitä virtaa joka puolella ja alaleuat väpättävät, kun aina joku on liikutuksen kourissa. Koettakaa nyt ottaa itseänne niskasta kiinni, herran tähden...

1, juuri tuollaista rehellisyyden ja aitouden puutetta oudoksun. Jos toitotetaan, että MINÄ olen aito, koska uskallan itkeä julkisesti, eikös sen sama tyypin sitten pitäisi aitouden takia myös myöntää noita häpeän, pelon yms. tunteitakin.

Kukaan ei niin kuitenkaan tee julkisesti

Ja jos peräänkuuluttaa oikeutta olla sosiaalisissa tilanteissa kuten haluaa, pitäisi voida olla myös pidättyvämpi, jos haluaa.

Ap

Haittaako. Mä voin olla vaikka icequeen, jos joku haluaa noin ajatella. Itse tiedän etten ole.

Tämä on homman ydin:"Kuka näitä muka pystyy oikeasti vertailemaan, koska ulospäin me paljastamme asioita eri tavoin."

Tuon takia tunteiden aitoutta ja syvyyttä ei voi kukaan toisesta päätellä. Joku voi jopa ulospäin leikkiä karskia ja tylyä itseään suojellakeen. Ei vaan kykene puhumaan asioista, koska ne ovat liian kipeitä ja liian yksityisiä, että niitä pitää saada käsitellä oman pään sisällä omassa tahdissa.

Toisaalta se, että ekstrovertti haluaa prosessoida suruaan ystävien ja jopa puolituttujen kanssa ei seKÄÄN ole merkki pinnalisuudesta tai teeskentelystä. Jotkut ihmiset kokevat puhumisen ja sosiaalisen tuen tärkeäksi. He jäsentävät ajatuksiaan, kun sanallistavat niitä

Vierailija kirjoitti:

Toisaalta se, että ekstrovertti haluaa prosessoida suruaan ystävien ja jopa puolituttujen kanssa ei seKÄÄN ole merkki pinnalisuudesta tai teeskentelystä. Jotkut ihmiset kokevat puhumisen ja sosiaalisen tuen tärkeäksi. He jäsentävät ajatuksiaan, kun sanallistavat niitä

Totta! Erilaisuuden suvaitseminen tuossa on hyvin tärkeää.

Ap

Kannattaa tajuta, että tunteilu on mukavaa ja viihdyttävää. Sen takia ihmiset jo antiikin ajoista lähtien ovat tykänneet mennä katsomaan teatteriin draamaa ja tragediaa.

Itkeminen sellaisen asian takia, jonka oikeasti tietää olevan itselle turvallinen, on vapauttavaa. Kunnon itku ja kynttilän vieminen vaikkapa Buckinghamin palatsin eteen prinsessa Dianan kuoltua on kannanotto ja viihdettä. Otin tuon esille esimerkkinä, koska tuosta sellainen julkinen sureminen mediailmiönä minusta alkoi.

Samalla tulee itsetyytyväinen olo, kun voi vaalia itsestään kuvaa empaattisena ja tuntemaan kykenevänä, hyvänä ihmisenä. Meillä kaikilla on tarve ajatella itsestämme hyvää.

Vierailija kirjoitti:

Olen sen verran boomeri, että nämä nykyajan tunteilut suorastaan kuvottavat.

Kyyneleitä virtaa joka puolella ja alaleuat väpättävät, kun aina joku on liikutuksen kourissa. Koettakaa nyt ottaa itseänne niskasta kiinni, herran tähden...

Kun elämässä on kokenut paljon menetyksiä, herkistyy. Ikävää, että suru ja kyyneleet pitäisi mielestäsi patouttaa sisälleen. Ne patoumat ja käsittelemättömät asiat tulee joskus eteen kuitenkin, pahimmillaan mielenterveysongelmina. Ois jo aikakin päästä sota-ajan sukupolvien puhumattomuudesta eroon. Ja kaukana ollaan vielä Etelä-Euroopan maiden tunteiden näyttämisestä, jossa koko kortteli kyllä kuulee tunnetta täynnä olevan ihmisen purkautumisen.

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa tajuta, että tunteilu on mukavaa ja viihdyttävää. Sen takia ihmiset jo antiikin ajoista lähtien ovat tykänneet mennä katsomaan teatteriin draamaa ja tragediaa.

.....

Samalla tulee itsetyytyväinen olo, kun voi vaalia itsestään kuvaa empaattisena ja tuntemaan kykenevänä, hyvänä ihmisenä. Meillä kaikilla on tarve ajatella itsestämme hyvää.

Todella hyviä pointteja tuossa. Tykkään kyllä itsekin katsoa surullisia elokuvia ja itkeä omassa rauhassani. Tulee vapautunut olo sen päälle: minulla on asiat hyvin.

Ja tuokin on erittäin totta ja sitä ajoin takaa itsekin aloituksessani. Paitsi että halutaan antaa ulospäin vaikutelma itsestä empaattisena ihmisenä, ehdottomasti tärkeintä on tietenkin, että halutaan uskoa sitä myös itsestä.

Ap

Olen todella helposti liikuttuva ihminen. Juuri äsken itkin räkä poskella, kun katsoin suoratoistopalvelusta 5v vanhaa sinfoniaorkesterin konserttia. Se oli vaan niin hieno, että itketti. Itken onnesta, ilosta, liikutuksesta ym. sekä itseni että muiden puolesta todella helposti.

Pidän siitä, ettei tällainen tunteilu ole enää niin noloa ja oudoksuttavaa kuin ennen. Mutta minustakin omien tunteiden jakaminen ja kaikenlainen avautuminen on mennyt överiksi ja tuntuu monien kohdalla se tuntuu todella päälle liimatulta.

Kahdeksikko - julkinen melttoaminen ei ole sama asia kuin tunteiden käsittely. Se voi (siis paino sanalla voi) olla jopa aivan päinvastoin aitojen tunteiden käsittelemisen välttelyä: huudetaan ja tyrskitään julkisesti, että saataisiin sympatiaa - muttei anneta tunteelle tilaa päässä ja ajatuksissa ja mietitä sen syitä ja seurauksia.

Olemme siinä tunteiden julkisessa ilmaisussa erilaisia, eikä niistä tunneilmauksista todellakaan voi päätellä mitään niiden syvyydestä tai käsitelystä.

Ap, joka myös vierastaa teoriaasi, että suruja paljon kokemalla niitä alkaa ilmaista ulospäin enemmän. Ainakin itselläni on käynyt tasan päinvastoin.

Heitän vaan pari irtopointtia;

- on tärkeätä muistaa, että tunteiden ilmaisu, liikutus, tms. ei ole sama asia kuin "olen sisältä hajalla", "käyn pelkällä tunteella vailla järkeä". Toki, noinkin voi olla, mutta ei ole kovin kivaa tulla leimatuksi hermoraunioksi puhuessaan järkeä tippa linssissä. En voi sille mitään. Minun kannaltani on siis ollut ihan hyvä, että liikutuksesta on tullut sallitumpaa.

- mutuilen, että ne, jotka käyttävät tunteilua manipulointiin, ovat luontaisesti kovia ihmisiä. Kun taas kaltaiseni itkupilli ei sellaista ymmärrä / se ei sovi. Minun kohdalla manipulointi taas tarkoittaisi päin vastoin kylmän rauhallista, treenattua puhetta, jossa jokainen sana ja paino on kuin harkittu piikki.

- väitän silti, että helpoimmalla pääsevät ne ihmiset, joilla on tunteet, mutta joiden ei tarvitse niistää nenää ja pyyhkiä silmiä loppuiltaa. Ei tätä tarvitse kadehtia, enkä ainakaan itse katso pahalla jos joku on naama peruslukemilla, kunhan ei sentään silmiä pyörittele.

Vierailija kirjoitti:

Olen todella helposti liikuttuva ihminen. Juuri äsken itkin räkä poskella, kun katsoin suoratoistopalvelusta 5v vanhaa sinfoniaorkesterin konserttia. Se oli vaan niin hieno, että itketti. Itken onnesta, ilosta, liikutuksesta ym. sekä itseni että muiden puolesta todella helposti.

Pidän siitä, ettei tällainen tunteilu ole enää niin noloa ja oudoksuttavaa kuin ennen. Mutta minustakin omien tunteiden jakaminen ja kaikenlainen avautuminen on mennyt överiksi ja tuntuu monien kohdalla se tuntuu todella päälle liimatulta.

Taide herättää minussakin suuria tunteita. Ja olen tosiaan samaa mieltä siitä, että on hyvä asia, että tunteita saa halutessaan näyttää, mutta tosiaan kun se menee jo pakoksi ja aletaan kuvitella, että jos niitä ei vuodata julki, niitä ei muka OLE - se on huono juttu.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Heitän vaan pari irtopointtia;

- on tärkeätä muistaa, että tunteiden ilmaisu, liikutus, tms. ei ole sama asia kuin "olen sisältä hajalla", "käyn pelkällä tunteella vailla järkeä". Toki, noinkin voi olla, mutta ei ole kovin kivaa tulla leimatuksi hermoraunioksi puhuessaan järkeä tippa linssissä. En voi sille mitään. Minun kannaltani on siis ollut ihan hyvä, että liikutuksesta on tullut sallitumpaa.

- mutuilen, että ne, jotka käyttävät tunteilua manipulointiin, ovat luontaisesti kovia ihmisiä. Kun taas kaltaiseni itkupilli ei sellaista ymmärrä / se ei sovi. Minun kohdalla manipulointi taas tarkoittaisi päin vastoin kylmän rauhallista, treenattua puhetta, jossa jokainen sana ja paino on kuin harkittu piikki.

- väitän silti, että helpoimmalla pääsevät ne ihmiset, joilla on tunteet, mutta joiden ei tarvitse niistää nenää ja pyyhkiä silmiä loppuiltaa. Ei tätä tarvitse kadehtia, enkä ainakaan itse katso pahalla jos joku on naama peruslukemilla, kunhan ei sentään silmiä pyörittele.

Tunnistan hyvin tuon, että saattaa jo aivan kiukusta tai vaan siksi, että on painokkaasti jotakin mieltä, tulla tippa linssiin. Ja tärkeää todella tuo, ettei halveksi ketään tämän tunnereaktion takia. Kunhan ei sitten halveksita sitä rauhallista.

Itse koin, että äitini kuoltua esimerkiksi kälyni suorastaan pumppasi minusta ulos tunnereaktiota. Koin sen erittäin vieraaksi ja ahdistavaksi. Olin vielä siinä vaiheessa ikään kuin shokissa ja joka tapauksessa alzheimeriin kuoleminen on prosessi, jossa luopuminen ja hyväksijättö tapahtuu jo vuosia ennen varsinaista hengenmenoa.

Ap

Joku tossa sen somen jo nostikin esille. Kaikkeen pitää ottaa tavallaan tunnekanta. Peukku ylös tai alas. Rationaalinen keskustelu asioista on vaikeaa, kun osa puhuu isoilla sanoilla: mua oksettaa... Mä raivostun... Vi.un i.iootti. - ja tuollaista kieltä siis aivan arkisissa mielipide-eroissa tyyppiä kuka panee kapulan kassalla ostosten väliin. Tiedän, onhan se toki vakavuudeltaan kansanmurhaan verrattavissa oleva globaali ongelma, mutta itse väittäisin, että vähemmällä pääsee itse, kun ei otsasuoni poksahda ihan kaikesta pikkuasiasta...

Vierailija kirjoitti:

Joku tossa sen somen jo nostikin esille. Kaikkeen pitää ottaa tavallaan tunnekanta. Peukku ylös tai alas. Rationaalinen keskustelu asioista on vaikeaa, kun osa puhuu isoilla sanoilla: mua oksettaa... Mä raivostun... Vi.un i.iootti. - ja tuollaista kieltä siis aivan arkisissa mielipide-eroissa tyyppiä kuka panee kapulan kassalla ostosten väliin. Tiedän, onhan se toki vakavuudeltaan kansanmurhaan verrattavissa oleva globaali ongelma, mutta itse väittäisin, että vähemmällä pääsee itse, kun ei otsasuoni poksahda ihan kaikesta pikkuasiasta...

😂 Mitä, eikö siinä ole jo maapallon tuhoutuminen lähellä, jos joku toimii kassalla eri tavoin kuin MINÄ?!

Olet niin oikeassa. Neutraalit mielipiteet asiasta (ei asian kohteesta tai eri mieltä olijasta) ovat katoava luonnonvara.

Ap

Mielenkiintoinen ketju. Olen varmaan enemmänkin tuollainen julkisesti tunteileva tyyppi, mutta nyt kun luin ketjun niin pakko hiukan funtsia uusiksi sitä, mitä odottaa tuossa asiassa muilta. Oisko tää osin samaa jakoa kuin ekstroverttius ja introverttius eli että introvertit eivät herkästi hae julkisilla tunteilla tukea ympäristöstä?

Vierailija kirjoitti:

Mielenkiintoinen ketju. Olen varmaan enemmänkin tuollainen julkisesti tunteileva tyyppi, mutta nyt kun luin ketjun niin pakko hiukan funtsia uusiksi sitä, mitä odottaa tuossa asiassa muilta. Oisko tää osin samaa jakoa kuin ekstroverttius ja introverttius eli että introvertit eivät herkästi hae julkisilla tunteilla tukea ympäristöstä?

Varmasti se on iso tekijä tuossa. Tunteellisuus on aika geneettinen temperamenttijuttu, mutta ihan varmasti siihen vaikuttaa myös kasvatuskin. Omassa lapsuudessani 1970-luvulla ei kannustettu julkiseen tunteiden näytämiseen ja miesten itkeminen muiden nähden olisi herättänyt suurta hämmennystä.

Vaikuttaa siihen myös omakuva ja rooli. Olen asiantuntijatyössä ja esimiestehtävissä ja minun ei kyllä sovi työroolissa näyttää ulos hämmennystä tai epävarmuutta mutta toisaalta pitäisi sympata alaisten asioita, vaikka kyseinen alainen olisi minulle hyvinkin epämieluisa ja ilkeä ja välit evvk-tasoa. Eli aitoon tunnereagointiin ei ole duunissa lupaa/oikeutta.

Ap

No joo, kaikki epäaitoon hölmöä. Se, että pitää väkisin olla viilipytty vaikka kuinka surisi tai kiehuisi. Ja se että teeskentelee tunteita tai näyttää niitä vaikkei mieli tekisi. Aina ei edes lähisukulaisen kuolema tunnu missään, jos elämäntilanne on täpötäynnä stressin aiheita ja/tai se omainen ei ollut kovin läheinen tai on ollut eläessään enemmän ikävä kuin lämmin.

Olen itse yhdestä sukulaisestani sanonut suoraan, että en jää kaipaamaan, mutta omaisia on sääli. Äitini siitä hermostui, että ei noin saa sanoa.

Että niillä tunteillakin on sitten näemmä rajansa. Ainoastaan positiiviset ja empaattiset tunteet saa näyttää.

Vierailija kirjoitti:

No joo, kaikki epäaitoon hölmöä. Se, että pitää väkisin olla viilipytty vaikka kuinka surisi tai kiehuisi. Ja se että teeskentelee tunteita tai näyttää niitä vaikkei mieli tekisi. Aina ei edes lähisukulaisen kuolema tunnu missään, jos elämäntilanne on täpötäynnä stressin aiheita ja/tai se omainen ei ollut kovin läheinen tai on ollut eläessään enemmän ikävä kuin lämmin.

Olen itse yhdestä sukulaisestani sanonut suoraan, että en jää kaipaamaan, mutta omaisia on sääli. Äitini siitä hermostui, että ei noin saa sanoa.

Että niillä tunteillakin on sitten näemmä rajansa. Ainoastaan positiiviset ja empaattiset tunteet saa näyttää.

True. Toisaalta kukaan ei ole kaiken aikaa täysin oma itsensä - mitä se sitten onkaan. Jokainen sopeutuu tilanteisiin ja erilaisiin rooliodotuksiin, itse kerroin esimerkin esimiestehtävissä työskentelystä tuossa kommentissa nro 18.

Ap