Oletko jättänyt vanhan suhteesi kolmannen takia ja katunut sitä?

Olen ja en.

Lähdin pitkästä suhteesta, kun rakastuin toiseen. Ei ollut reilua jäädä yhteen ihmisen kanssa, jota en enää pystynyt haluamaan.

Toinen osoittautui henkisesti väkivaltaiseksi. Kiduin puoli vuotta, vaikka meille ei koskaan edes tullut suhdetta, eikä seksiä ollut kertaakaan.

Oli silti oikein lähteä vanhasta suhteesta. En pysty katumaan edes tuota kauheaa aikaa suhteen jälkeen: hakeuduin psykoterapiaan ja rakensin itselleni turvalliset puitteet käsitellä tunteitani ja asettaa rajani.

Kyllä, rikoin perheeni ja silloin tuntui että tein sen lapseni takia. Perheessä oli sellaisia jännitteitä, että koin että minua ajettiin ulos ja päättelin, että sellaisen näkeminen ei tee pojalle hyvää, miten äiti kuolee pystyyn. Sitten osoittautui, että uusi mies on pahemmin ongelmainen kuin ex. Paljon pahemmin. Tuli itkettyä katkerasti aika monta kertaa.

Silti nykyinen jotenkin sopii minulle paremmin. Oli vaikeaa, raskasta ja olen toivonut kuolevani kun ei piru vie jaksa. Mutta jostain syystä pystymme puhaltamaan yhteenkin hiileen. Nykyisin minulla on hyvä suhde lapseeni, itsetunto uudelleen nousemassa ojan pohjalta, mieskin on jotenkin kesympi. Eksällä on edelleen samat ongelmat joista kuvittelin olleeni osittain vastuussa. Hän haahuilee omassa elämässään jotenkin omituisesti enkä ikinä tiennyt mitä hän halusi. Ainoa mistä olin selvillä oli se, että minä en jotenkin miellytä eikä mikään tuntunut muuttavan asiaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, rikoin perheeni ja silloin tuntui että tein sen lapseni takia. Perheessä oli sellaisia jännitteitä, että koin että minua ajettiin ulos ja päättelin, että sellaisen näkeminen ei tee pojalle hyvää, miten äiti kuolee pystyyn. Sitten osoittautui, että uusi mies on pahemmin ongelmainen kuin ex. Paljon pahemmin. Tuli itkettyä katkerasti aika monta kertaa.

Silti nykyinen jotenkin sopii minulle paremmin. Oli vaikeaa, raskasta ja olen toivonut kuolevani kun ei piru vie jaksa. Mutta jostain syystä pystymme puhaltamaan yhteenkin hiileen. Nykyisin minulla on hyvä suhde lapseeni, itsetunto uudelleen nousemassa ojan pohjalta, mieskin on jotenkin kesympi. Eksällä on edelleen samat ongelmat joista kuvittelin olleeni osittain vastuussa. Hän haahuilee omassa elämässään jotenkin omituisesti enkä ikinä tiennyt mitä hän halusi. Ainoa mistä olin selvillä oli se, että minä en jotenkin miellytä eikä mikään tuntunut muuttavan asiaa.

Hienoa että lopulta kaikki kääntyi kuitenkin parhain päin :)

Vanhassa suomalaisessa sananlaskussa on perää: kun lähtee sutta pakoon, tulee karhu vastaan.

Olen ja kadun.

Lisää?

Muita kokemuksia?

Olen katunut, menin ihastuspäissäni jättämään hyvän miehen. Totuus on, että aika harvoin sitä kohtaa kuitenkaan kaltaistaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En. Olen lähtenyt suhteesta uuden ihastuksen takia mutta en ole sitä päivääkään katunut. Nyt olen tuon ihastuksen kanssa naimisissa, kohta tulee 13v täyteen ja meillä on neljä kaunista lasta.

Miksi lasten ulkonäkö on aina mainittava, nostaako se heidän arvoaan?

Ilmeisesti olisi ihan hirveää, jos olisi kaksi kaunista lasta, yksi pallopää ja yksi huonoihoinen nököhammas. 

Vierailija kirjoitti:

Olen katunut, menin ihastuspäissäni jättämään hyvän miehen. Totuus on, että aika harvoin sitä kohtaa kuitenkaan kaltaistaan.

Tuliko tuo minun näppikseltäni?

On käynyt, ero olisi kuitenkin  tullut ennemmin tai myöhemmin. . En haikaile exien perään, kadun vain sitä , että lapsestani tuli avioerolapsi ja koen syyllisyyttä ongelmista, joita hänelle tuli myöhemmin. Olisi ollut järkevämpää jäädä, mutta tunteet ohittivat järjen äänen. Ja uusi liitto ei sitten lopulta niin onnellinen ollutkaan. Kadun sitä, että toimin päättömästi ja väärin lasta kohtaan

Vierailija kirjoitti:

Kannattaa vaihtaa vain jos olisi yksin onnellisempi kuin nykyisessä suhteessa (eli ero olisi silti paras vaihtoehto). Se toinen ei nimittäin useinkaan ole niin upea kuin antaa olettaa.

Erittäin hyvä ohje tämä!