On aika karua huomata olevansa lopulta ihan yksin,
varsinkin kun kuitenkin on naimisissa ja ns. läheisiäkin löytyy :( Mua on nyt kolmisen kuukautta tutkittu erilaisten oireiden takia, mm. sydänoireita. Todennäköisesti mitään vakavaa sairautta ei ole, mutta ei sitä kokonaan ole vielä poissuljettu. Miehelle olen aina välillä yrittänyt puhua, mutta eipä tuota tunnu kiinnostavan. Eikä mies ikinä kysy kun tulen lääkäristä että mikä on tilanne. Olen siis lopettanut, en puhu oireista, en muusta. Antaa olla, jos toista ei kiinnosta niin minkäs sille voi. Pahemmalta tuntuu nähdä se miehen naama (ärsyyntynyt ja vittuuntunut kun häiritsen häntä) kuin se että ei oikeastaan ole ketään jolle puhua mm. peloistaan. Väkisinkin sitä on tässä 3kk aikana kysynyt itseltään, että onko tässä parisuhteessa mitään järkeä.
Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin,
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.
Askelen kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen,
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi,
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet
ihmisen, kaltaises – vierasta lämmititkin!
V.A. Koskenniemi
Kommentit (14)
Yes I am alone but then again I always was
As far back as I can tell
I think maybe it's because
Because you were never really real to begin with
I just made you up to hurt myself
[x2]
I just made you up to hurt myself, yeah
And I just made you up to hurt myself
And it worked.
Yes it did!
By Nine Inch Nails
Niin, yksinhän me ollaan loppupeleissä. Älä kuitenkaan miehesi kanssa ihan pyyhettä kehiin heitä.. Se, että miehesi ei ole mukana tuossa, voi olla vaan pelkoa, eikä välinpitämättömyyttä ollenkaan.
On joskus helpompi olla välittämättä kuin mennä mukaan siihen tilanteeseen. Miehesi varmastikin kuitenkin on tosi herkillä sinun suhteesi, ei vaan osaa sitä ilmaista silleen kun sinä odotat.
Itselläni oli joskus epävarma syöpädiagnoosi ja oma mies oli se välinpitämättömin tunteidensa kanssa. Muut kyllä itkivät ja ihmettelivät, mies ei mitään..Myöhemmin kyllä kertoi, miten hiton koville se otti.
[quote author="Laakson Lilja" time="10.01.2015 klo 23:31"]
No oletko sanonut miehelle että miltä susta tuntuu? Jos miestä ei oikeesti kiinnosta, niin ei se sitten rakastakaan, eikä teillä ole mitään syytä olla parisuhteessa/naimisissa. Elämä on liian lyhyt tuollaiseen suhteeseen, niin se vaan on.
[/quote]
Niin pitkälle en ole päässyt että olisin saanut tunteistani puhuttua. Mies ei halua kuulla edes faktoja, eli sitä mitä lääkitystä, tutkimuksia tai mitä diagnooseja mulle on annettu. Eikä sitä mitä tulevaisuudessa tutkitaan tai mitä tehdään. Meillä eletään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Kuten sanoin, jos yritän puhua niin mies ei sano mitään, korkeintaan mulkoilee mua kun uskallan häiritä hänen telkkarin katsomistaan tai pelaamistaan. Nukkumaan mennessä se pistää korvanapit korviin ja katselee areenasta telkkaria. Sano siinä sitten jotain tai yritä puhua :( Ainut mitä se ikinä on asiaan sanonut on se että epäili mulla olevankaan mitään sydänoireita. Ja jos oireita onkin niin niitä nyt kuulemma on kaikilla. Lääkärit kuitenkin suhtautuu näihin mun oireisiin mielestäni aika vakavasti, tutkittu on ja suht nopeasti. ap
[quote author="ExoPol" time="10.01.2015 klo 23:43"]
Niin, yksinhän me ollaan loppupeleissä. Älä kuitenkaan miehesi kanssa ihan pyyhettä kehiin heitä.. Se, että miehesi ei ole mukana tuossa, voi olla vaan pelkoa, eikä välinpitämättömyyttä ollenkaan.
On joskus helpompi olla välittämättä kuin mennä mukaan siihen tilanteeseen. Miehesi varmastikin kuitenkin on tosi herkillä sinun suhteesi, ei vaan osaa sitä ilmaista silleen kun sinä odotat.
Itselläni oli joskus epävarma syöpädiagnoosi ja oma mies oli se välinpitämättömin tunteidensa kanssa. Muut kyllä itkivät ja ihmettelivät, mies ei mitään..Myöhemmin kyllä kertoi, miten hiton koville se otti.
[/quote]
Tämä mies ei edes tiedä mitä lääkärit mulla epäilee, sitä ei kiinnosta tietää. Se ei tiedä puoliakaan oireista eikä se tiedä mitä on tutkittu. Joten vähän epäilen että se olis huolissaan, huolissaan mistä kun ei edes tiedä mistä on kysymys? Sitä ei kiinnosta, minä kun en ole telkkari enkä tietokonepeli. Ne on ainoat asiat jotka tuota kiinnostaa. ap
Niin, no kyllä se kai sitten on vaan saatava siltä kysyttyä, että johtuuko tuo välinpitämättömyys siitä että ei välitä yleensäkään, vai onko peloisssaan ja yrittää sen takia olla niinkuin mitään ei olisikaan. Miehet usein on sellaisia että ajattelevat että kun ei ajattele jotain asiaa, sitä ei ole olemassa.
[quote author="AV Mamma" time="11.01.2015 klo 00:03"]
Niin pitkälle en ole päässyt että olisin saanut tunteistani puhuttua. Mies ei halua kuulla edes faktoja, eli sitä mitä lääkitystä, tutkimuksia tai mitä diagnooseja mulle on annettu. Eikä sitä mitä tulevaisuudessa tutkitaan tai mitä tehdään. Meillä eletään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Kuten sanoin, jos yritän puhua niin mies ei sano mitään, korkeintaan mulkoilee mua kun uskallan häiritä hänen telkkarin katsomistaan tai pelaamistaan. Nukkumaan mennessä se pistää korvanapit korviin ja katselee areenasta telkkaria. Sano siinä sitten jotain tai yritä puhua :( Ainut mitä se ikinä on asiaan sanonut on se että epäili mulla olevankaan mitään sydänoireita. Ja jos oireita onkin niin niitä nyt kuulemma on kaikilla. Lääkärit kuitenkin suhtautuu näihin mun oireisiin mielestäni aika vakavasti, tutkittu on ja suht nopeasti. ap
[/quote]
Miestä pelottaa. Pelottaa, että sairastut vakavasti, pelottaa kohdata se ajatus, että joskus kuolet. Pelottavat käytännön asiat ("jos hän joutuu sairaalaan kuukaudeksi, miten lapset hoidetaan, kuka pesee pyykin, voiko parasta ennen- ruokia syödä seuraavana päivänä, mitä tehdään kun tytön uimapuku jää pieneksi....")
Ihminen joka pelkää, ei pysty tukemaan toista. Elämä ja ajatukset pyörivät vain sen oman pelon ympärillä.
Sinun pitää kuitenkin saada vahvaa tukea juuri nyt. Onko muita läheisiä joiden kanssa voisit puhua? Ota myös selvää tuntemattomista auttajista, googlaa auttavia puhelimia ja soita heti tänä yönä. Auttavien puhelimien ihmiset osaavat kertoa, mistä saa parhaan avun oman perhepiirin ulkopuolelta. Kun kerrot tilanteen, ehkä löytävät hyvän tahon auttaa paitsi sinua, myös miestäsi.
Iso lämmin halaus sinulle ap.
[quote author="Vierailija . " time="11.01.2015 klo 00:15"]
[quote author="AV Mamma" time="11.01.2015 klo 00:03"]
Niin pitkälle en ole päässyt että olisin saanut tunteistani puhuttua. Mies ei halua kuulla edes faktoja, eli sitä mitä lääkitystä, tutkimuksia tai mitä diagnooseja mulle on annettu. Eikä sitä mitä tulevaisuudessa tutkitaan tai mitä tehdään. Meillä eletään kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Kuten sanoin, jos yritän puhua niin mies ei sano mitään, korkeintaan mulkoilee mua kun uskallan häiritä hänen telkkarin katsomistaan tai pelaamistaan. Nukkumaan mennessä se pistää korvanapit korviin ja katselee areenasta telkkaria. Sano siinä sitten jotain tai yritä puhua :( Ainut mitä se ikinä on asiaan sanonut on se että epäili mulla olevankaan mitään sydänoireita. Ja jos oireita onkin niin niitä nyt kuulemma on kaikilla. Lääkärit kuitenkin suhtautuu näihin mun oireisiin mielestäni aika vakavasti, tutkittu on ja suht nopeasti. ap
[/quote]
Miestä pelottaa. Pelottaa, että sairastut vakavasti, pelottaa kohdata se ajatus, että joskus kuolet. Pelottavat käytännön asiat ("jos hän joutuu sairaalaan kuukaudeksi, miten lapset hoidetaan, kuka pesee pyykin, voiko parasta ennen- ruokia syödä seuraavana päivänä, mitä tehdään kun tytön uimapuku jää pieneksi....")
Ihminen joka pelkää, ei pysty tukemaan toista. Elämä ja ajatukset pyörivät vain sen oman pelon ympärillä.
Sinun pitää kuitenkin saada vahvaa tukea juuri nyt. Onko muita läheisiä joiden kanssa voisit puhua? Ota myös selvää tuntemattomista auttajista, googlaa auttavia puhelimia ja soita heti tänä yönä. Auttavien puhelimien ihmiset osaavat kertoa, mistä saa parhaan avun oman perhepiirin ulkopuolelta. Kun kerrot tilanteen, ehkä löytävät hyvän tahon auttaa paitsi sinua, myös miestäsi.
Iso lämmin halaus sinulle ap.
[/quote]
Mä en usko tuohon pelkoteoriaan. En mitenkään. Kyllä se pelko jossain näkyis, edes joskus. Nyt mies marisee ja valittaa mulle ihan kuin ennenkin. Vaikka valitan oireita niin se viis veisaa niistä ja käskee mut esim. täyttämään tiskikoneen. Ikinä se ei huomioi mun kuntoa, ei kysy jaksatko. Outoa pelkoa tuollainen. Että kuormitetaan sairasta kuten ennenkin, jopa enemmän. Jos uupumuksen takia menen päiväunille niin sen jälkeen vittuillaan kun kotihommat on tekemättä. Ei tuo mitään pelkoa ole, välinpitämättömyyttä tuo on. ap
Torjuntaa... Puolisollani todettiin vakava sairaus 15 vuotta sitten ja itse en ole aina jaksanut kuunnella aina silloin, kun pahenemiset on olleet melko selviä, mutta mitään konkreettista lääkärit eivät ole kertoneet. Minulla todettiin vuosi sitten vakava sairaus ja puolisollani on välillä vaikea kuunnella minun kokemaani, kunnes oli selvä miten silloinen kasvain hoidetaan. Pyrimme molemmat väkisin tiedostamastamme vaikeudesta huolimatta kuuntelemaan toisiamme, mutta välillä se on oikeasti vaikeaa. Eiköhän se silloin ole vielä vaikeampaa, kun sitä torjuntaa ei toinen, eikä itse näe.
Mies on ollut tuollainen jo viimeiset 3-4 vuotta. Sekin on syy miksi en usko mihinkään torjuntaan. Se torjunta on ollut päällä jo kauan ennen sairautta. Ehkä petyin nyt koska kuvittelin naiivisti että edes tämä sairauteni jotenkin havahduttais miestä. Kyllähän sitä pitkässä parisuhteessa alkaa usein pitää toista itsestäänselvyytenä. Mutta mä olen sitä miehelle sekä terveenä että sairaana. Arjessa ja juhlassa. Aina. ap
Niin. Yskin me ollaan jokainen.
Se runo on hieno.
toicottavasti sydänoireisiin paljastuvat lihasjumeiksi. Joskus, kun kroppa on niin juntturassa, niin se vetää juuri sydämen puolen lihaksia jumiin ja kipuilee ja tuntuu hengityskin hankalalta.
Ja se parisuhde voi olla tiensä päässä tai uuden alussa ...sitten joku avaa sanaisen arkkunsa...
nyt kuullostaa siltä, että molemmat mököttämän...toinen pelkää ja torjuu ja toinen menee vielä enemmän omaan kuorensa mököttämän marttyyriksi.
jonkun tarttis jossain vaiheessa uskaltaa vaatia jotain ja tulla esiin...minä toivon ja minä haluan ja minä oletan...ja kertoa ja kysyä ja kuunnella.
jSSAP