Miksi vanhoilla ihmisillä on synkkä elämänkatsomus?
Muistan nuori ollessani mummoni eli isän äidin sanoneen, että 'Milloinkohan potkaisen tyhjää?' ja naurahti. Äitini vastasi, ettei noin tarvitse ajatella. Ei ollut mukavaa kuultavaa lapsenlapsille, joista oli kiva vierailla hänen luonaan. Siskoni ja veljeni olivat silloin vielä lapsia ja minua nuorempia. Mummo oli silloin yli 80-vuotias ja melko hyvässä kunnossa. Pystyi itse tekemään arkitoimet, kaupassakäyntiin tarvitsi vain kotiapulaisen apua. Mummo eli 90-vuotiaaksi.
Onko muilla tällaisia kokemuksia omista isovanhemmistaan?
Kommentit (16)
Koska ne tietää että "ihminen ei ikinä opi" ja ovat väsyneet katsomaan maailman sekopäisyyttä.
Moni vanhus vaikuttaa enempi tai vähempi odottelevan poismenoaan. Ei se minusta synkkään elämänkatsomukseen sinänsä liity. Ainakaan niillä vanhuksilla joilta itse olen tuota kuullut. Ihan iloisia he sinänsä ovat. Voihan jossain vaiheessa tulla ns. mitta täyteen, että eiköhän tarpeeksi ole elelty jo. Vanhana realiteetit rajoittavat jo unelmointiakin aikalailla.
Ja voisi etenkin lastenlasten läsnäollessa miettiä mitä sanovat.
Ehkä elämä ei ole ollut kovin helppoa tai alkaa voimat olla loppu?
Moni läheinen on jo kuollut ja alkaa olla vanhin joka porukassa. Yksinäisyys.
Jotkut mummot muuttuu maskuliinisemmiksi, periytyykin kaiken lisäksi.
Vanhuksilla voi olla masentuneisuutta, pettymyskiä, katkeruutta, epäonnistumisia, jne. Elämä ei ole aina ruusuilla tanssimista.
Itse aion vanhana olla niin täysillä elämässä kuin vain voin ja mennä päivä kerrallaan kuten nytkin.
Fyysinen kunto voi olla niin huono, kipuja, liikkumisvaikeuksia, sisällötöntä elämää, yksinäisyyttä. Kyllä se nuorempaakin vatuttaa, ilmaisukeinot vain ovat toiset.
Suomen monet vanhukset ja seniorit ovat nähneet paljon: sotaa, köyhyyttä ja puutetta rakkaudettomuutta ja osattomuutta. Ihme,että ovat noinkin hyvin selvinneet koettelemuksistaan. Meidän nuorempien tulee olla kiitollisia heidän taipaleestaan, jota ilman meitäkään ei olisi. Joskus on hyvä kuunnella lähimmäisen huolia omassa suvussakin. hienointa olisi jos kovia kokeneille järjestyisi enemmän tukea ja kuuntelua muualtakin, he ansaitsevat sen mutta ottavat nihkeästi apua vastaan. Suomi on tullut pitkän matkan, siksi monet ovat masentuneita ja kyynisiä. Huominen voi olla kuitenkin valoisampi.
Se on sitä iän tuomaa elämän kokemusta.
Jäi epäselväksi, mikä oli se synkkä elämänkatsomus. Itsestäni kertomuksen äiti oli vähän julmakin, kun oli kieltämässä toisen ajattelua. Viisas äiti olisi kertonut lasten kehitystason huomioiden, miten vanhuuden jälkeen seuraa kuolema, joka on luonnollinen asia.
Vierailija kirjoitti:
Ja voisi etenkin lastenlasten läsnäollessa miettiä mitä sanovat.
Kuolema on ihan luonnollinen asia. Ei sitä tosiasiaa tarvitse nykylapsiltakaan salailla ja pumpuliin kietoa, että jokainne tulee kuolemaan joskus ja jos ikää jo on, niin se joskus ei välttämättä ole kovin pitkä aika.
Ihmeellistä lasten ylisuojelua nykyään, sama kuin eilen jossain ketjussa pohdittiin voiko lasta viedä katsomaan kuolemaa tekevää mummoa.
Vanhuus ja kuolema on luonnollinen osa elämää, ei sitä kuuluu piilottaa.
Varsinkin vanhainkodeissa ne mummot ja papat jotka vielä jotain tästä todellisuudesta ymmärtävät, toivovat kuolemaa joka päivä. Heille se on odotettu ja tervetullut ystävä.
boomerit tajuu että velat on maksettava korkojen kanssa. heitä surettaa jälki polvien tulevaisuus.
Vierailija kirjoitti:
Jäi epäselväksi, mikä oli se synkkä elämänkatsomus. Itsestäni kertomuksen äiti oli vähän julmakin, kun oli kieltämässä toisen ajattelua. Viisas äiti olisi kertonut lasten kehitystason huomioiden, miten vanhuuden jälkeen seuraa kuolema, joka on luonnollinen asia.
En ole samaa mieltä, koska tuskin hänen julma tarkoitus oli olla. Todennäköisesti vain toivoi, että voisimme viettää mahdollisimman paljon aikaa mummon kanssa. Äiti tuli aina hyvin toimeen isäni äidin kanssa.
Kaipa sitä aika realistiksi tulee väkisin kun tarpeeksi elämää näkee.