Miksi vanhemmat suuttuu jos neuvolassa tai pk:ssa huomautetaan ..

Monelle se on rankka paikka jostain syystä. Minä olen nähnyt ihan 'järkeviäkin' ihmisiä joiden naama valahtaa ja pinna kiristyy jos esim lapsen näössä huomataan häikkää. Saatetaan yrittää sanoa että teit varmaan väärin testin. Yleensä järkevä vanhempi kuitenkin nopeasti hoksaa että vastarinta on turhaa ja jatkotutkimukset on lapsen parhaaksi.

[quote author="Vierailija" time="07.01.2015 klo 08:23"]...lapsen kehityksestä? Siis ilmaisevat siellä huolensa, että lapsi ei ole kehittynyt normaalisti jollakin osa-alueella? Hehän ajattelevat vaan lapsen parasta. Miksi vanhemmat eivät halua nähdä sitä, vaan saattavat haukkua koko neuvolan tai päiväkodin pystyyn. 
[/quote]

Sairasta kansaa

Luulevat että heidän pikku kultamurunsa on täydelline... Varmaan joku narsistinen romahdus.

Tapahtuukohan tämmöistä paljon? Voisi kuvitella että vanhemmat itse ovat ne ensimmäiset jotka huomaavat jos lapsen kehityksessä on jotain normaalista poikkeavaa.

Päiväkodissa ei välttämättä olla aina asiantuntijoita tai ei pystytä "testaamaan" lasta kun ryhmät on niin isoja, eikä jokaiseen lapseen pysty tutustumaan niin hyvin. Meidän lapsen puheenkehityksestä oli lastenhoitaja huolissaan vaikka neuvolassa oli todettu, että on ikätasoa edellä. Lapsi (2v) ujosteli ko. hoitajaa eikä juurikaan puhunut hänelle. Hoitaja luuli että lapsi puhuu vain muutamia yksittäisiä sanoja, vaikka oikeasti oli laaja sanavarasto, puhui jo pitkin sivulausein jne.

Kommentit koetaan kritiikiksi itseä kohtaan, vaikka näin ei oikeasti ole. Ihmisen normaali puolustusreaktio nousee pintaan, toisilla vahvemmin kuin toisilla. Vahvemman itsetunnon omaavat pystyvät keskustelemaan asiallisesti ilman tätä defenssiä.

No tuntuuhan se pahalta jos sun omasta mielestä sun lapsessa ei ole mitään vikaa, eikä kukaan vanhempi halua että lapsella olis jotain häikkää kehityksessä, siinähän leimataan vanhemmat huonoksi, ja lapsen elämä saattaa olla pilalla. Mulla ainakin tulee kyllä mieleen ensimmäisenä, että jahas, nyt sitä sitten juostaan ties missä turhissa tutkimuksissa ja testeissä, ja epäillään lapsessa ties mitä, ihan vaan sen takia että päiväkodissa lapsi ei ole osannut jotain samaa asiaa mitä muut osaa. Nykyään tuntuu että ne jotka omasta mielestään tarvisivat lapselle jonkun diagnoosin, eivät sitä hevillä saa, ja ne joiden lapsissa ei mitään kummempaa vikaa ole saattavat saada jonkun diagnoosin, että mikä sitä lasta nyt muka vaivaa, ja lapsi leimataan vialliseksi, eli erityislapseksi jota pitää kaikkien tarkkailla, ja vanhempien pitää täytellä entistä enemmän kaikkia plankettia.

[quote author="Vierailija" time="07.01.2015 klo 08:31"]Monelle se on rankka paikka jostain syystä. Minä olen nähnyt ihan 'järkeviäkin' ihmisiä joiden naama valahtaa ja pinna kiristyy jos esim lapsen näössä huomataan häikkää. Saatetaan yrittää sanoa että teit varmaan väärin testin. Yleensä järkevä vanhempi kuitenkin nopeasti hoksaa että vastarinta on turhaa ja jatkotutkimukset on lapsen parhaaksi.
[/quote]

Mä nään tässä vähän itseäni...
Mä en kylläkään hiiltyny mutta naama kyllä venähti ja olin ensin aivan varma että neuvolatäti puhuu jonkun toisen lapsesta :)
Mun lapsella huomattiin toisessa silmässä erittäin huono näkö 5v tarkastuksen yhteydessä. Ja siis naama venähti siksi, koska me ei oltu huomattu mitään!!
Tuli siis aivan täysin yllätyksenä.
Lapsi oli oppinu lukemaan 4,5vuotiaana, ei ollut päänsärkyjä eikä muutakaan.
Ehkä ne tavallaan suuttuu itelleen? Huono omatunto jos eivät ole huomanneet?
Minä ainakin tunsin hirveää syyllisyyttä kun en ollut yhtään huomannut asiaa.

Mun tuttava tupakoi raskausaikana ja närkästyi joka kerta kun neuvolassa varoiteltiin siitä että siitä saattaa seurata lapsen pienikasvuisuutta koska sikiö ei saa tupakoinnin aikana happea. Aina kauhea marttyyrikohtaus ja puolustelu, ja kun lääkäri erehtyi sanomaan hälle että tupakoinnin lopettaminen saattaa lisätä äidin stressitasoa ja se voi olla jopa haitallisempaa kuin tupakoinnin lopettaminen, niin tämä tuttu otti sen sitten oikein ohjenuoraksi jota käytti raskauden loppuun saakka.

Kun poikalapsi sitten syntyi reippaasti alle kolmekiloisena ja neuvolassa huolehtivat lapsen painosta, niin sama rumba taas. Itsepintaisesti kielsi sen että tupakoinnilla olisi mitään merkitystä, koska ei voi sanoa varmaksi. Luulisi että äiti tekisi kaikkensa että lapsella olisi parhaat mahdolliset lähtökohdat, ja jos lapsi jostain syystä on pienikokoinen niin viimeistään sitten tutkittaisiin että onko siihen joku syy. En ymmärrä mitkä defenssit vanhemmilla menee päälle, se on sama onko lapsella yli vai alipainoa neuvolan mittausten mukaan, kauhea meteli nostetaan ja haukutaan neuvolan henkilökunta ja marttyyrinä huudetaan että siellä ne syyllistää.

Minä lihoin omana raskausaikana 25kg ja joka kerta neuvolassa sanoivat että nyt on liikaa, ja kyllä minä sen tiesin ja yhdessä mietittiin mitä voitaisiin tehdä. Eipä siinä paljoa voinut tehdä kun painoa tuli vaikka liikuin koko ajan enkä syönyt herkkuja,keräsin nestettä valtavasti ja jalat olivat kuin tukit, lapsivettä oli liikaa ja kohdunpohjankorkeus oli yli 45cm. 

Eivät ne siellä neuvolassa syyllistä, ne ajattelevat lapsen parasta ja odottavan äidin miksi siitä painon huomauttelusta pitää suuttua?? Tottahan se on ja olen sitä mieltä että sitä ei pidä ottaa liian henkilökohtaisesti.

Mutta tuntuu että kaikki tuttavat kokevat KAIKKIEN tahojen vain syyllistävän yms. paskaa. Koulussa opettajat syyllistää, neuvolassa syyllistävät, päiväkodissa valittavat yms. mutta koskaan ei katsota peiliin vaan hoetaan samaa defenssimantraa. Kummallista kun mulla ei ole koskaan ollut ongelmia neuvolassa, päiväkodissa tai koulussa eikä lapsen harrastusryhmien valmentajien kanssa, voisiko olla että mun ego ei ole tiellä enkä näe ongelmaa siinä, että kuuntelen mitä näillä tahoilla on sanottavaa?

Törkeitä vanhempia olen kyllä tavannut, eskarin vanhempainillassa eräs äiti marisi että päiväkodissa ei askarrella tarpeeksi, eräs äiti valitti että eivät ulkoile tarpeeksi, koulussa vanhemmat valittaa että sitä ja tätä puuttuu ja että lapsi ei pidä tieystä opettajasta yms.

Miksi vanhemmat eivät itse ulkoile tarpeeksi? Kun mun lapsi oli päikkärissä, niin me kyllä ulkoiltiin vielä päivän päätteeksi sen sijaan että oltaisiin vetäydytty sisätiloihin istumaan sohvalle. Ihan omasta itsestä on paljon kiinni, ja jos lapsella todella on joku syntyperäinen kehityshäiriö niin turha diagnoosia on riitautttaa vaan siksi että se otetaan henkilökohtaisesti. Jos olet tehnyt kaiken oikein raskausaikana ja noudattanut neuvolan ohjeita, niin turha puolustautua niin ärhäkästi.

Ihmiset on jotenkin kummallisen itsekkäitä, eikä älytä oman käyttäytymisen vaikutusta lapseen. Sitten on päiväkodit ja koulut täynnä asennevammaisia lapsia joilla kaikilla "lupalaput" että meidän lapsen ei tarvitse syödä salaattia koska hän ei siitä tykkää.

En osaa omakohtaisesti vastata, sillä omasta lapsestani olin kerennyt olemaan huolissani jo toista vuotta päiväkodin ja neuvolan naureskellessa että lapsihan on selvästi ihan terve ja normaalisti kehittyvä. Äidin vaan pitäisi ottaa rennommin. Eli mulle oli oikeastaan helpotus kun vihdoin muutkin alkoivat huomata että lapsessa on jotain erikoista ja päästiin tutkimuksiin. 

Mutta ta mitä mä voisin kuvitella niin eiköhän kaikki toivo lapsensa olevan terve. Kun sehän on se ainoa asia millä raskausaikana saa olla merkitystä. Se tärkein juttu. "Kunhan vaan olisi terve, muulla ei väliä". Ei kai sitten ole ihme jos pelottaa ja ahdistaa kun jossain aletaan epäillään että lapsen kehityksessä tai toiminnassa olisi jotain häikkää. Tuskin sellaista kukaan haluaa kuulla. 

Lisäksi kun miettii miten tuohon erityisyytensä suhtaudutaan. "Diagnooseja haluavat vain vanhemmat jotka eivät viitsi kasvattaa lastaan, sitten on helppo mennä sen adhd:n/aspergerin taakse ja selittää kaikki lapsen käytös sillä". Ehkä ihan loogistakin ettei ne tutkimukset tunnu houkuttelevilta?

Jos sävy on kovin "huomautteleva" niin se varmasti on se mikä siinä ottaa päähän. Saman asian voi esittää sillä tavalla että siitä tulee olo, että halutaan tukea ja auttaa, tai niin että halutaan kytätä ja etsiä vikoja. Ensin mainittua tapaa harva vastustaa, viime mainittua hyvin monikin, ja syystä. 

Toinen juttu on, että kaikki vanhemmat eivät ole samaa mieltä nykyisen lääketieteen kanssa monista asioista. Esim. nämä adhd-asiat on sellaisia, joista osalla on näkemys, ettei sellaista tautia olekaan vaan kyseessä on normaalin vaihtelun piiriin kuuluvan asian tarpeeton diagnosoiminen, ja tällaiset vanhemmat eivät luonnollisesti halua tutkimuksia tai apua asian tiimoilta. Samoin kuin vaikka rokotusasioissakin voi olla eriäviä näkemyksiä vanhemmilla. Ja niin sen pitää ollakin, että saa olla erilaisia mielipiteitä ja näkemyksiä, kamalaa se olisi jos jostain ylhäältä määrättäisiin kaikki...

[quote author="Vierailija" time="07.01.2015 klo 08:40"]

Tapahtuukohan tämmöistä paljon? Voisi kuvitella että vanhemmat itse ovat ne ensimmäiset jotka huomaavat jos lapsen kehityksessä on jotain normaalista poikkeavaa.

[/quote]

Tapahtuu sitä minusta kohtuullisen paljon. Tai ainakin ne, jotka ovat takajaloilleen huomautuksesta lentäneet, puhuvat siitä taukoamatta ja pyrkivät jokaisessa kontaktissa lypsämään muilta ihmisiltä kommentin, että "teidän roni/riina vaikuttaa ihan normaalilta". 

Ihan äitinä vaan kommentoin, en ole töissä missään lapsiarviointimestassa saati päiväkodissa.

[quote author="Vierailija" time="07.01.2015 klo 08:48"]

No tuntuuhan se pahalta jos sun omasta mielestä sun lapsessa ei ole mitään vikaa, eikä kukaan vanhempi halua että lapsella olis jotain häikkää kehityksessä, siinähän leimataan vanhemmat huonoksi, ja lapsen elämä saattaa olla pilalla. 

[/quote]

Yleensä lapsen elämä menee pilalle, jos ei vanhemmatkaan huomaa ongelmaa, sitä pysty tunnistamaan, eikä lapsi saa sellaista tukea, jota tarvitsis. Ja vanhempien koko aika meneekin siihen, että ei meidän lapsessa vaan oo mitään ja jospa te siellä koulussa taipuisitte just meidän lapsen tukemiseksi miljoonaan tukitoimeen, mutta mitään "planketteja" ei muuten täytellä, ne on vammasia varten.

[quote author="Vierailija" time="07.01.2015 klo 08:57"]

En osaa omakohtaisesti vastata, sillä omasta lapsestani olin kerennyt olemaan huolissani jo toista vuotta päiväkodin ja neuvolan naureskellessa että lapsihan on selvästi ihan terve ja normaalisti kehittyvä. Äidin vaan pitäisi ottaa rennommin. Eli mulle oli oikeastaan helpotus kun vihdoin muutkin alkoivat huomata että lapsessa on jotain erikoista ja päästiin tutkimuksiin. 

Mutta ta mitä mä voisin kuvitella niin eiköhän kaikki toivo lapsensa olevan terve. Kun sehän on se ainoa asia millä raskausaikana saa olla merkitystä. Se tärkein juttu. "Kunhan vaan olisi terve, muulla ei väliä". Ei kai sitten ole ihme jos pelottaa ja ahdistaa kun jossain aletaan epäillään että lapsen kehityksessä tai toiminnassa olisi jotain häikkää. Tuskin sellaista kukaan haluaa kuulla. 

Lisäksi kun miettii miten tuohon erityisyytensä suhtaudutaan. "Diagnooseja haluavat vain vanhemmat jotka eivät viitsi kasvattaa lastaan, sitten on helppo mennä sen adhd:n/aspergerin taakse ja selittää kaikki lapsen käytös sillä". Ehkä ihan loogistakin ettei ne tutkimukset tunnu houkuttelevilta?

[/quote]

No jaa se kun olis helppoa, että ADHD tai asperger olisi ne ainoat "viat", joita terveystarkastuksissa voi tulla eteen. Onhan niitä kaikenlaisia sairauksiakin ja ihan "oikeaa" autismia, kasvupoikkeamia, luuston kehityshäiriöitä ja muita. Vanhemmat saattaa jopa kieltää lapsen diabeteksen, kunnes mennäänkin piipaa-autolla sairaalaan ja otetaan sen jälkeen tosissaan se, mitä sanotaan. 

[quote author="Vierailija" time="07.01.2015 klo 09:18"]

[quote author="Vierailija" time="07.01.2015 klo 08:57"]

En osaa omakohtaisesti vastata, sillä omasta lapsestani olin kerennyt olemaan huolissani jo toista vuotta päiväkodin ja neuvolan naureskellessa että lapsihan on selvästi ihan terve ja normaalisti kehittyvä. Äidin vaan pitäisi ottaa rennommin. Eli mulle oli oikeastaan helpotus kun vihdoin muutkin alkoivat huomata että lapsessa on jotain erikoista ja päästiin tutkimuksiin. 

Mutta ta mitä mä voisin kuvitella niin eiköhän kaikki toivo lapsensa olevan terve. Kun sehän on se ainoa asia millä raskausaikana saa olla merkitystä. Se tärkein juttu. "Kunhan vaan olisi terve, muulla ei väliä". Ei kai sitten ole ihme jos pelottaa ja ahdistaa kun jossain aletaan epäillään että lapsen kehityksessä tai toiminnassa olisi jotain häikkää. Tuskin sellaista kukaan haluaa kuulla. 

Lisäksi kun miettii miten tuohon erityisyytensä suhtaudutaan. "Diagnooseja haluavat vain vanhemmat jotka eivät viitsi kasvattaa lastaan, sitten on helppo mennä sen adhd:n/aspergerin taakse ja selittää kaikki lapsen käytös sillä". Ehkä ihan loogistakin ettei ne tutkimukset tunnu houkuttelevilta?

[/quote]

No jaa se kun olis helppoa, että ADHD tai asperger olisi ne ainoat "viat", joita terveystarkastuksissa voi tulla eteen. Onhan niitä kaikenlaisia sairauksiakin ja ihan "oikeaa" autismia, kasvupoikkeamia, luuston kehityshäiriöitä ja muita. Vanhemmat saattaa jopa kieltää lapsen diabeteksen, kunnes mennäänkin piipaa-autolla sairaalaan ja otetaan sen jälkeen tosissaan se, mitä sanotaan. 

[/quote]

Huh, onko oikeasti tällaisia vanhempia olemassa?

Meillä juuri tuollaiset tutut, joiden lapsi vasta 3v, mutta niin pk:ssa että neuvolassa on huomautettu yhdestä jos toisestakin asiasta, ja vanhemmat puhuvat siihen tyyliin että "miten ne kehtaavat?" Lapsi puhuu vasta tosi vähän, jos ollenkaan ja vaikuttaa muutenkin ainakin vuotta nuoremmalta niin koon kuin kehityksen puolesta. "Meidän poika on täysin normaali pieni poika." He hokevat itselleen, ja kauhea todistelu siitä kuinka se kotona on sanonut sitä sun tätä... Okei, ehkä onkin, mutta miksi pitää niin hirveästi todistella sitä?

oisko joillain kyse ihan sokkireaktiosta, ensimmainen ajatus on "ei ole mahdollista" ja oma kauhu tms purkautuu kurjalla tavalla

[quote author="Vierailija" time="07.01.2015 klo 09:18"]

[quote author="Vierailija" time="07.01.2015 klo 08:57"]

En osaa omakohtaisesti vastata, sillä omasta lapsestani olin kerennyt olemaan huolissani jo toista vuotta päiväkodin ja neuvolan naureskellessa että lapsihan on selvästi ihan terve ja normaalisti kehittyvä. Äidin vaan pitäisi ottaa rennommin. Eli mulle oli oikeastaan helpotus kun vihdoin muutkin alkoivat huomata että lapsessa on jotain erikoista ja päästiin tutkimuksiin. 

Mutta ta mitä mä voisin kuvitella niin eiköhän kaikki toivo lapsensa olevan terve. Kun sehän on se ainoa asia millä raskausaikana saa olla merkitystä. Se tärkein juttu. "Kunhan vaan olisi terve, muulla ei väliä". Ei kai sitten ole ihme jos pelottaa ja ahdistaa kun jossain aletaan epäillään että lapsen kehityksessä tai toiminnassa olisi jotain häikkää. Tuskin sellaista kukaan haluaa kuulla. 

Lisäksi kun miettii miten tuohon erityisyytensä suhtaudutaan. "Diagnooseja haluavat vain vanhemmat jotka eivät viitsi kasvattaa lastaan, sitten on helppo mennä sen adhd:n/aspergerin taakse ja selittää kaikki lapsen käytös sillä". Ehkä ihan loogistakin ettei ne tutkimukset tunnu houkuttelevilta?

[/quote]

No jaa se kun olis helppoa, että ADHD tai asperger olisi ne ainoat "viat", joita terveystarkastuksissa voi tulla eteen. Onhan niitä kaikenlaisia sairauksiakin ja ihan "oikeaa" autismia, kasvupoikkeamia, luuston kehityshäiriöitä ja muita. Vanhemmat saattaa jopa kieltää lapsen diabeteksen, kunnes mennäänkin piipaa-autolla sairaalaan ja otetaan sen jälkeen tosissaan se, mitä sanotaan. 

[/quote]

keskivaikeasti kehitysvammaisen, syvästi autistisen lapsen äitinä on jonkinlainen käsitys siitä että muutakin löytyy kuin adhd:ta. Tosin aspergeria pidän siltikin ihan "oikeana" autisminmuotona enkä osaa nähdä adhd:takaan niin helppona. 

Mut se mitä mä tossa meinasin oli juuri sitä että diagnooseihin ei ympärillä olevat ihmiset välttämättä usko, sitä pidetään surullisen usein vain kasvatuksen ja hoidon puutteena. Ihan vakavammissakin tapauksissa. Se jos lapsen ongelmia selittää diagnoosilia on sitä diagnoosin taakse menemistä. 

Tottakai ihmisiä pelottaa ajatus että oma lapsi olisi jotenkin poikkeava. Siksi mun mielestä on ihan ymmärrettävää että tunteet voi kuumentua kun neuvolassa aletaan puhua asiasta jota vanhempi ei edes ole huomannut, tai on tietoisesti yrittänyt sulkea pois mielestä. Kun parasta mitä neuvola voi luvata on ne tutkimukset ja jos niissä löytyy vika olet todistetusti yksi niitä epäonnistuneita vanhempia, niitä jotka yrittävät jopa selitellä omaa epäonnistumistaan jollain diagnoosilla. 

Ei se tie niin helppo ole mitä voisi kuvitella. 

Jostain syystä mä taas löydän lapsistani vähän väliä "jotain vakavaa" ja odotan vain, koska neuvolasta huomauttavat samoista asioista. Tosin mun huolet menee ja tulee, pisimmillään kestää päivän ja lyhimmillään minuutteja. Tiedän kyllä liioittelevani, mutta sairauden ja kuoleman pelko on vaan hirmuinen. Esim. yks päivä 1,5-vuotias lapsemme konttasi kolme metriä ja olin varma, että nyt se taantuminen alkoi ja lapsellamme on INCL. Tosin tää esimerkki nyt oli jo ihan tragikoomista.

Mä vein lapseni koulupsykologin juttusille ala-asteella, koska omasta mielestäni lapsi oli eristäytynyt ja aina omassa huoneessaan. Olin varma että olen jotenkin onnistanut masentamaan hänet kun ollaan jouduttu muuttamaan usein töiden takia tai että olen vaan paska äiti. Psykologi sanoi kolmen tapaamiskerran jälkeen, että lapseni on luonnostaan sellainen ja että mitään vikaa hänessä ei ole, että meidän täytyy antaa hänen olla sellainen kun on. Muistan kyllä neuvola-aikana jo aina ihmettelivät että miten lapsi ei itke pistettäessä, vaan pohti ja katseli pistojälkeä ja sitten saattoi vasta itkeä kun näki laastarin.

Mulla kesti vuosia oikeasti ymmärtää että lapseni on erilainen kuin minä, mä olen sosiaalinen ja puhun paljon ja lapseni on nykyisin murrosiässä sellainen että vetäytyy huoneeseensa lukemaan ja ärsyyntyy jos pälpätän siellä tai jatkuvasti pyydän pelaamaan yms. Psykologi sanoi mulle että kannattaa antaa tämän lapsen olla rauhassa, että kaikki on hyvin. :)

Joten suuntaan tai toiseen kannattaa kuunnella ammattilaisia, he ovat koulunsa käyneet ja tietävät lapsen kehityksestä enemmän kuin me tavikset.