Pahoitan mieleni helposti, mikä neuvoksi?

Sama täällä... Lisäksi vielä nielen kaiken kunnes mitta tulee täyteen ja räjähdän pienestä :( Olisi niin hienoa olla vain välittämättä, mutten ole tähän päivään mennessä oppinut toisille tavoille...

Jep, liityn joukkoon, tosin helpottanut keski-iän kriisin myötä tosi paljon. Eli ikä yleensä tuo itsetuntemusta ja - hyväksyntää, silloin ei ole niin altis muiden dissaukselle

[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 17:39"]Sama täällä... Lisäksi vielä nielen kaiken kunnes mitta tulee täyteen ja räjähdän pienestä :( Olisi niin hienoa olla vain välittämättä, mutten ole tähän päivään mennessä oppinut toisille tavoille...
[/quote]
Kuin omasta suustani!
T: ei ap

Korjatkaa ihmiskuvaanne, ei siihen paljon muuta tarvita sitten enää kuin harjoittelua. Kunhan päättää pitää ihmisistä, haluaa ymmärtää eikä ala pitää toista hirviönä, vaikka se vähän näykkisikin ärtymyksissään. Sitten kun opettelee rutiininomaisesti rypistämään otsaa merkiksi toiselle, että duly noted ja point taken, ole enää niin puolustuskannalla. Se on kuin opettelisi pelaamaan lentopalloa. Niin kauan kuin sitä pelkää, ei osaa ottaa vastaan ja sormiin sattuu. Hauskaakaan ei ole, kun pallo painuu lattiaan koko ajan, eikä sitä saa verkosta yli millään eikä ainakaan pysymään rajojen sisäpuolella.

Jos tulkitsee toisia negatiivisimman kautta ja antaa satunnaiselle vastaantulijallekin isän ja äidin roolin, eipä niistä loukkaantumisista silloin pääse millään. Pitää opetella ilahtumaan kaikesta hyvästä mitä saa. Jos ihmisten kanssa on liian tuskallista oppia, voi kokeilla toista eläinlajia ensin.

Jos nämä konstit eivät auta, taitaa olla syytä miettiä tarkkaan omaa historiaa ja etsiä tukea sen ymmärtämiseen, mitkä asiat sen loukkaantumisherkkyyden tuottavat.

[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 17:57"]Korjatkaa ihmiskuvaanne, ei siihen paljon muuta tarvita sitten enää kuin harjoittelua. Kunhan päättää pitää ihmisistä, haluaa ymmärtää eikä ala pitää toista hirviönä, vaikka se vähän näykkisikin ärtymyksissään. Sitten kun opettelee rutiininomaisesti rypistämään otsaa merkiksi toiselle, että duly noted ja point taken, ole enää niin puolustuskannalla. Se on kuin opettelisi pelaamaan lentopalloa. Niin kauan kuin sitä pelkää, ei osaa ottaa vastaan ja sormiin sattuu. Hauskaakaan ei ole, kun pallo painuu lattiaan koko ajan, eikä sitä saa verkosta yli millään eikä ainakaan pysymään rajojen sisäpuolella.

Jos tulkitsee toisia negatiivisimman kautta ja antaa satunnaiselle vastaantulijallekin isän ja äidin roolin, eipä niistä loukkaantumisista silloin pääse millään. Pitää opetella ilahtumaan kaikesta hyvästä mitä saa. Jos ihmisten kanssa on liian tuskallista oppia, voi kokeilla toista eläinlajia ensin.

Jos nämä konstit eivät auta, taitaa olla syytä miettiä tarkkaan omaa historiaa ja etsiä tukea sen ymmärtämiseen, mitkä asiat sen loukkaantumisherkkyyden tuottavat.
[/quote]Tosi hyvä kirjoitus.Tunnistin itseni.Odotan jo etukäteen et milloin se vittuilu alkaa.Mut mulle ongelma onkin et haluaisin oppia sanomaan ilkeämmän takaisin.En vaan osaa.Jähmetyn.

Minun tekisi mieli sanoa, että älä muutukaan. Herkkyys on mielestäni hyvä piirre, vaikka tässä kovassa maailmassa se onkin usein koetuksella. Mielen pahoittaminen kuitenkin kertoo siitä, että tiedät sisimmässäsi oikean ja väärän kohtelun eron ja huomaat, kun hyvä kohtelu ei toteudu.
Itse uskon, että tunteet eivät koskaan ole väärässä, vain teot voivat olla. Se, miltä milloinkin tuntuu, on aina perusteltua.

Toinen asia sitten on, miten sen näyttää tai miten omiin tunteisiinsa reagoi. Jos huomaat pahoittavasi mielesi liioitellusti jossain tilanteessa, voit harjoittaa sisäistä dialogia: sanoa itsellesi, että ok, huomaan, etten pitänyt tuosta, mutta huomaan myös, että asiassa ei kuitenkaan realistisesti ole mitään mennyt pieleen. Näin toisaalta hyväksyt itsesi ja tunteesi mutta myöskin pidät realiteetit arvossaan.

Toivottavasti sinulla on joitain ihmisiä, joille voit tilittää ja purkaa mieltäsi, niitä herkimpiäkin asiota. Niitä ei kannatakaan jakaa kaikille, vaan valita ne, joilta on todennäköistä saada myötätuntoa-

Myötätuntoa maailma tarvitsee. Ei kovettumista.

[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 18:08"]

[quote author="Vierailija" time="05.01.2015 klo 17:57"]Korjatkaa ihmiskuvaanne, ei siihen paljon muuta tarvita sitten enää kuin harjoittelua. Kunhan päättää pitää ihmisistä, haluaa ymmärtää eikä ala pitää toista hirviönä, vaikka se vähän näykkisikin ärtymyksissään. Sitten kun opettelee rutiininomaisesti rypistämään otsaa merkiksi toiselle, että duly noted ja point taken, ole enää niin puolustuskannalla. Se on kuin opettelisi pelaamaan lentopalloa. Niin kauan kuin sitä pelkää, ei osaa ottaa vastaan ja sormiin sattuu. Hauskaakaan ei ole, kun pallo painuu lattiaan koko ajan, eikä sitä saa verkosta yli millään eikä ainakaan pysymään rajojen sisäpuolella. Jos tulkitsee toisia negatiivisimman kautta ja antaa satunnaiselle vastaantulijallekin isän ja äidin roolin, eipä niistä loukkaantumisista silloin pääse millään. Pitää opetella ilahtumaan kaikesta hyvästä mitä saa. Jos ihmisten kanssa on liian tuskallista oppia, voi kokeilla toista eläinlajia ensin. Jos nämä konstit eivät auta, taitaa olla syytä miettiä tarkkaan omaa historiaa ja etsiä tukea sen ymmärtämiseen, mitkä asiat sen loukkaantumisherkkyyden tuottavat. [/quote]Tosi hyvä kirjoitus.Tunnistin itseni.Odotan jo etukäteen et milloin se vittuilu alkaa.Mut mulle ongelma onkin et haluaisin oppia sanomaan ilkeämmän takaisin.En vaan osaa.Jähmetyn.

[/quote]

Mitä jos harjoittelisit jonkun kanssa asiaa? Kun se on leikkiä, ja toinen antaa aikaa ja tapahtuu hyvässä hengessä, itsetunto saattaa jopa nousta. Treenataanhan niitä muitakin lihaksia, miksei sitten kieltä.

Sitäkin voi miettiä, mikä jähmettää. Onko kotona kielletty lapsena olemasta vihainen tai mätetty tuhatkertaisesti takaisin?

Jos ilkeämmin sanominen pysähtyy siihen, ettei ihan aidosti halua olla niin ilkeä, sitä ei suinkaan tarvitse harrastaa, eikä se muutenkaan aina niin hyvä ohje taida olla. Vittuilun voi myös katkaista katsomalla pitkään ja hymyilemällä vinosti. Sen tarkoitus on tutkia, riittääkö toisella huumori. Riittämättömyyttä ilmentää lukkiintumisen lisäksi sekin, että sanoo liian ilkeästi takaisin. Eli pitäisi opetella antamaan takaisin samalla tasolla. Sen nokittamisen pitäisi tapahtua lisäämällä absurdiutta, ei ilkeyttä. 

Eli esimerkiksi kun toinen puuskuttaa raivoissaan, kuka aina vie naittajan ja taasko se olet sinä joka laskee kaiken käsistään kuin koira paskansa, kerrot käyttäneesi sitä lenkillä rauhoittumassa, koska sitä pelottaa kun joku sitä aina etsii niin kiukkuisena, että varmasti aikoo purra jos kiinni saa. Jos menet vastaamaan inhosta tutisevalla äänellä, että onko sulla koko ajan kuukautiset, osoitat joko vihaavasi toista tai olevasi ihan sietämättömän vaikea ihminen. Ensimmäisessä tapauksessa kerrot, että toinen käyttäytyy pelottavasti mutta sinä et siitä ihan vielä kaadu. Toisessa tulet ilmaisseeksi, että hän on kaiken sietämättömyyden äiti ja mieluummin söisit sen koiranpaskan kuin kärsisit hänen seuraansa sekuntiakaan ellei olisi pakko.

Jos olo on se, että mieluummin söisi koko hatullisen, niihin syihin on mentävä. Oma krooninen pelkoaggressio on asia, jonka vakavuutta ja haitallisuutta on vaikea ihmisen itsensä ymmärtää läpikotaisin, koska puolustusasenteeseen tottuu ja pitää sitä normaalina. Tiedän sen itsestäni. Onneksi omani rajoittuu huonosti käyttäytyviin auktoriteetteihin, joten en ole koko ajan maailman rasittavin ihminen.