Pomottava draamakuningatar 9 v

Psykologi Bent Hougaardin käsite curling-vanhemmuus tuli kuin taivaanmannana monille neuvottomille kasvattajille, jotka tasapainoilevat koulun sääntöjen ja vanhempien mielipiteiden välillä. Curling-vanhemmuus tarkoittaa sitä, että vanhemmat tasoittavat lapsien tien kehdosta kouluun, ja ryhtyvät näiden laupeiksi kotisamarialaisiksi, palkatta. Koti on viihdytyskeskus, jossa määrää alle kouluikäinen. Lasten elämä on kuin sileää curling-rataa, elo suojaisa kuin munankeltuaisella. Hougaardin mukaan curling-lapsista kasvaa röyhkeitä aikuisia, jotka eivät kestä vastoinkäymisiä.

"Ope, hei, voit sä väistää, kun mä en näe taululle", sanoo eturivin tyttö nyreästi. Jos kirjoitan taululle, en voi samalla väistellä lapsen tieltä. Opettajana en voi huutaa tytölle, että kai minulla on oikeus käyttää taulua. Samankaltaiseen tilanteeseen joutui lastenpsykologi Bent Hougaard. Hän näki noin viisi vuotiaan pojan heittävän hiekkaa hiekkalaatikolla, ja pyysi tätä lopettamaan. "Paska vanha setä, et sä mua määrää", poika huusi. Bent Hougaard laski mielessään viiteen, ja alkoi pohtia ongelmaa. Syntyi käsite curling-vanhemmuus, joka Hougaardin mukaan on keskiluokan ongelma. Lapsille ei aseteta rajoja, ja he saavat tehdä valintoja aivan itse. Aivan liian varhain. Vanhempien syyllisyys aikapulasta ajaa heitä ahdinkoon.

Minä ensin -asenne alkaa Hougaardin mukaan hiekkalaatikolla. Bent Hougaard syntyi 1940-luvulla, ja kuuluu ikäpolveen, jolle vitsa vinkui rehtorinkansliassa. Hougaard ihannoi sitä, että lapsi ja opettaja tiesivät molemmat paikkansa. Opettavaa aikuista oli toteltava. 1970-luvun lapsena muistan taas oppineeni tarhassa, että kaikkien kanssa tulee leikkiä. Opin pelkäämään ydinvoimaa ja askartelin DDR:stä tuotettujen lastenohjelmien malliin.

Rakkautta ja substraalia

Hougaard kutsuu "psyykkiseksi substraaliksi" myönteistä vaikutusta, jolla vanhemmat haluavat antaa lapsille parhaat elämisen mahdollisuudet. Hougaard on kriittinen sen suhteen, että lapsille ikään kuin annostellaan ravinteita oikeassa suhteessa. Lapsilta
kysytään koko ajan, mitä tämä haluaa. Tämä on hänen mielestään yhteydessä yhteiskunnan yleiseen macdonaldisaatioon. Macdonaldisaatio tarkoittaa automatisoituvaa maailmaa, jossa laatu ei ratkaise, vaan määrä, nopeus, edullisuus, tehokkuus ja helppous. On helpompi antaa lapselle karkkipussi, kuin inttää vastaan. Easy come, easy go.

Hougaardin mukaan on muistettava, että lapset eivät ole ystäviämme. Heillä on kykyjä, mutta he eivät ole kyllin kyvykkäitä. Lapsille annetaan aivan liian pitkiä vastauksia. Lapsipsykologian Hougaard leimaa höpölöpöksi, jolta lapset tulisi säästää. Aikuisen on yhä asetettava rajat, Hougaard toteaa. Luottamusta ja kannustusta olisi annettava sopivassa suhteessa.

Ei saa olla erilainen, täytyy olla samanlainen

Käsitys vanhemmuudesta on muuttunut. Lapset ovat ennen kaikkea projekteja, kirjoittaa Hougaard. Itse hän vei vaimonsa vihille, kun tämä tuli raskaaksi. Lapset eivät enää osallistu perheen elämään, vaan heille koti on viihdytyskeskus. Curling -vanhemmat ovat koulutettuja ja hyvää tarkoittavia. He ovat kuitenkin kyvyttömiä näkemään, että
pikku kullannuput ovat samalla osa yhteisöä, koulussa ja kaveripiirissä. Curling -vanhemmuus tuottaa aikuisia, jotka eivät tunne häpeää.

Hougaard vastustaa myös sitä, että kaikkien tulisi olla samanlaisia. Sosiaalisuutta ja ulospäin suuntautuneisuutta ihaillaan. Jos lapsi on syrjään vetäytyvä, hän saa myös rauhassa olla sitä, Hougaard ärjäisee. Hougaard ei ymmärrä puhetta "rajojen rikkomisesta". Ei pieni lapsi mitään rajoista ymmärrä, hän kirjoittaa. Lapsi korkeintaan ylittää annetut rajat.

Hougaard on omien sanojensa mukaan "äksy vanha setä", ja hänen teesinsä ovatkin herättäneet vastarintaa. Kysymykseen kepistä vai porkkanasta Hougaard vastaa yksiulotteisesti, keppiä! Esimerkiksi ruotsalainen kasvatusguru Anna Wahlgren älähti pahan kerran Hougaardin ajatuksista lapsen rankaisemisesta. Keskustelevaa ruotsalaista tyyliä kannattava Wahlgren on sitä mieltä, että lasta on ohjattava keskustelemalla, kun taas Hougaardin mukaan turha lässytys on unohdettava.

Lapsuus pelkkää puuhamaata?

Hougaard antaa kahdeksan teesiä, jolla lapsen käyttäytymistä voidaan muuttaa. Aikuinen voi hänen mukaansa esimerkiksi liioitella lapsen kiukkua ja matkia tätä. Hän voi mennä maahan makaamaan ja huutaa suoraa huutoa.

Vanhemmuus on eittämättä murroksessa, puulelujen ja koivuvitsojen aika ohi. Hougaardin kärkevin kritiikki lienee naminami- kulttuurissa, jossa kaikilla pitää olla kivaa ja kellään ei paha mieli. Curling -vanhemmat ovat sisäistäneet 1980-luvun individualismin teesit. Lapsille ei toki tarvitse luvata ainaista karkkipäivää ja puuhamaata, mutta liian saneleva kasvatus tukahduttaa. Tästä ovat ääriesimerkki puritaanisen luterilaisen kasvatuksen saaneet, mm. elokuvaohjaaja Ingmar Bergman.

Kärjistäen Hougaard painottaa vanhaa kurimusta "joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa". Lapset eivät kuitenkaan katoa minäminä -maahan, vaikkei heille vitsa vinkuisikaan. Toisaalta, ajan henki on kilpailullinen ja yksilön kykyjä korostava. Hougaardin kanssa on helppo olla samaa mieltä siitä, että kielikylpypäiväkodit ja kehittävät harrastukset eivät ole oikotie lapsen myöhempään menestykseen ja onneen, eikä lapsi edes osaa niitä välttämättä arvostaa. Toisaalta Hougaard unohtaa, että lapset pitävät ystävällisestä keskustelusta, jossa he saavat olla aikuisen kanssa jos eivät tasavertaisia, niin ainakin järkevinä yksilöinä kohdeltuja.

Hougaardin kahdeksan kategoriaa lapsen käyttäytymisen muuttamiseksi:

1. Lapsen "nitistäminen". Lapsen poistaminen paikalta.

2. Rankaiseminen. Saavutettujen etujen poistaminen.

3. Pikarangaistus. Välitön reaktio.

4. Sammuttaminen - Huomiotta jättäminen. Neutraali suhtautuminen.

5. Hienovaraiset harhautukset. Tartutaan ikävän tilanteen positiivisiin tai rakentaviin ulottuvuuksiin.

6. Ongelman paisuttaminen. Lapsen yllyttäminen liioittelemaan käytöstään. Peilaaminen.

7. Positiivinen palaute toivotusta käytöksestä. Ota lapsi kiinni teosta, kun hän toimii oikein.

8. Muuta motivaatiota. Vältä vaikeat tilanteet ennen syntymistä. Puhu tilanteista ennen kuin ne ovat päällä.

[quote author="Vierailija" time="02.01.2015 klo 11:58"]

Käsittämätöntä, että olette vanhempina (vai onko despootilla edes isän mallia?) antaneet tilanteen mennä tuohon pisteeseen. Mitään ei ole enää tehtävissä. Tässä nähdään taas miten kyvyttömille ei pitäisi antaa oikeutta tehdä lapsia. Ennen lapsenteon suunnittelemista vanhemmille pitäisi tehdä huolelliset psykologiset testit onko heistä tosiaankaan kasvattamaan lasta. 

[/quote]

Ei tuo 9-v nyt ole sentään mitään henkirikosta tehnyt, joten sanoisin kyllä että paljonkin on tehtävissä

Yleensä tuo on esimerkin kautta opittua. Lapsen luokalla tuollainen tyttö ja äitinsä on ihan samanlainen harrastuksissa eli kun sekoaa askelrytmissä, on se vieruskaverin vika tai jos toisella on kiva toppi, pitää sitä vähätellä. Äidit ei vain näe sitä itseään lapsessa.

12-vuotiaan äitinä kommentoin, että pahemmaksi menee, jos käytöstä ei saa muutettua.

Saako lapsi ns. "Ilmaista huomiota" vanhemmiltaan? Joskus syntyy kierre, että kovasti huomiota tarvitsevan lapsen käytökseen kyllästyessään vanhemmat saattavat alkaa suhtautua ainakin näennäisen välinpitämättömästi lapsen todelliseen tarpeeseen tulla nähdyksi ja kuulluksi.
Joskus auttaa, jos suhtautuu lapsen tarpeisiin ennakoivasti, eli heti lapsen nähtyään (esim. Koulu/työpäivän jälkeen) ottaa aktiivisesti kontaktia lapseen ja kyselee päivän kuulumiset. 9-vuotias saattaa myös vielä mielellään tulla syliin tai ainakin kylkeen kyhnäämään halattavaksi. Jos sitten koulussa tai pihalla on sattunut haavereita, niin ne tutkitaan erityisen huolella. "Pystytkö taivuttamaan sormea/ kättä/ polvea?" "Jos kipu ei helpota, niin pitää käydä näyttämässä terveydenhoitajalle/ lääkärille" Laastaria tarjotaan myös pienimpäänkin naarmuun ja puhalletaan päälle.Yleensä kipu helpottaakin saman tien, eikä asiaan enää tarvitse palata ;) Jos lapsella on kiva kampaus tai paita, siitä voi huomauttaa. Tai jos lapsi on tehnyt läksyt erityisen huolella tai toiminut hyvin kaverin kanssa. Huomio siis pieniin myönteisiin asioihin ja niistä välitön palaute.

Huomion tarve ei valitettavasti vähene välinpitämättömyydellä. Me mammatkin tiedetään, miten mukavalta tuntuu, jos mies heti kotiin tultuaan huomioi jotenkin mukavasti tai pomo/ työkaveri huomioi onnistumisen. Se on tehokkain draama queenin karkoitin :)

Kuka sen lapsen antaa pomottaa? Sinä itse.

[quote author="Vierailija" time="02.01.2015 klo 12:55"]

Saako lapsi ns. "Ilmaista huomiota" vanhemmiltaan? Joskus syntyy kierre, että kovasti huomiota tarvitsevan lapsen käytökseen kyllästyessään vanhemmat saattavat alkaa suhtautua ainakin näennäisen välinpitämättömästi lapsen todelliseen tarpeeseen tulla nähdyksi ja kuulluksi. Joskus auttaa, jos suhtautuu lapsen tarpeisiin ennakoivasti, eli heti lapsen nähtyään (esim. Koulu/työpäivän jälkeen) ottaa aktiivisesti kontaktia lapseen ja kyselee päivän kuulumiset. 9-vuotias saattaa myös vielä mielellään tulla syliin tai ainakin kylkeen kyhnäämään halattavaksi. Jos sitten koulussa tai pihalla on sattunut haavereita, niin ne tutkitaan erityisen huolella. "Pystytkö taivuttamaan sormea/ kättä/ polvea?" "Jos kipu ei helpota, niin pitää käydä näyttämässä terveydenhoitajalle/ lääkärille" Laastaria tarjotaan myös pienimpäänkin naarmuun ja puhalletaan päälle.Yleensä kipu helpottaakin saman tien, eikä asiaan enää tarvitse palata ;) Jos lapsella on kiva kampaus tai paita, siitä voi huomauttaa. Tai jos lapsi on tehnyt läksyt erityisen huolella tai toiminut hyvin kaverin kanssa. Huomio siis pieniin myönteisiin asioihin ja niistä välitön palaute. Huomion tarve ei valitettavasti vähene välinpitämättömyydellä. Me mammatkin tiedetään, miten mukavalta tuntuu, jos mies heti kotiin tultuaan huomioi jotenkin mukavasti tai pomo/ työkaveri huomioi onnistumisen. Se on tehokkain draama queenin karkoitin :)

[/quote]

itse vierastan tuollaista turhaa lässytystä. Läksyjen tekeminen on normaalia toimintaa eikä siitä päätä tarvitse silitellä erikseen. 

Kaikki lasten tekoset ei muutenkään ole upeita ja mahtavia. Annetaan toki palautetta, myönteistä ja kielteistä aiheen ollessa, mutta ei mitään ylenpalttista ylistystä koko ajan.

Rajat taitaa olla nyt vähän kateissa teidän perheessä ja olet ilmeisen vedätettävissä, kun suostut paapomaan pikkuhaavoja.

Hyvin oli vedetty Wahlgren ja Houtgaard samaan esseeseen. Eiköhän se paras keino löydy siltä keskitieltä tässäkin. Varsinkin joskus tuntuu siltä, että lapselle on selkeämpää saada suora näpäytys teostaan kuin sanallisesti piikitellä. Sanoilla voi käyttää pahempaa valtaa kuin fyysisesti. Ja nyt en tarkoita lyömistä, vaan rankimmillaan ehkä sitä, että lapsi kannetaan arestiin.

Meillä on tuollainen tapaus kotosalla. Mutta noihin pikkunaarmuihin lähden mukaan, en vamman vakavuutta taivastellen vaan otan vakavasti sen laastaroinnin. Aika nopeaan tyttö sen unohtaa että jotain on sattunut ja korostan myös sitä: hyvä että se meni jo ohi. Ja siinä vaiheessa hän itsekin on huoleton ja toteaa, ettei se mitään ollutkaan.

Tyttö ei myöskään usko, millaisia draamapurkauksia hän on osannut kehittää. Suoraa huutoa ja kirkumista - olen kieltänyt sisaruksia puuttumaan tilanteeseen mitenkään, olen selittänyt että tytön pitää nyt vaan käydä nämä tunteet läpi ihan itse, turha sitä on mennä neuvomaan.

Luokkakaverista pahan puhuminen... Jos jää siitä kiinni, niin puutun asiaan muutamalla lausella. Vanhat hyvät "jollei ole hyvää sanottavaa, ole hiljaa" eri versioineen toimii yhä.

2