Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Muistaako kukaan sossun täti sanaa "AVAINKAULALAPSI"?
28.12.2014 |
1970-luvun puolivälissä sosiaalihuollon tädit kehittelivät termin "avainkaulalapsi". Muistaako kukaan tätä asiaa?
"Avainkaulalapsi" oli muotitermi 1970-luvun lopussa. Silloin sitä hoettiin joka paikassa; telkkarissa, radiossa, naistenlehdissä jne. Termi "Avainkaulalapsi" oli vastassa joka paikassa, menit minne tahansa. Sillä oli tarkoitus syyllistää lähiöäitejä.
Joku muusikko teki Maarit Hurmerinnalle siitä muodikkaan laulunkin, tällaisen:
Kommentit (64)
[quote author="Vierailija" time="29.12.2014 klo 08:45"]
[quote author="Vierailija" time="28.12.2014 klo 22:34"]Eikö nykyään lähes kaikki lapset ole näitä. Itelläkin roikkui vuonna 2000 ekaluokkalaisena kotiavain kaulassa paidan alla, ettei se hukkunut. Himassa olin joka päivä koulun jälkeen yksin 3-5 tuntia. [/quote] Ei nykyään, kun kaikki lapset on jossain iltapäiväkerhoissa koulun jälkeen varmaan koko alakouluajan, ettei tarvii yksin mennä kotiin avain kaulassa.
[/quote]
Täällä oli kerran ketju, jossa äiti oli hyvin närkästynyt, kun lapsi oli lähetetty tuntia liian aikaisin kotiin iltapäiväkerhosta. Lapsella oli kotiavain, mutta hän ei ollut osannut käyttää sitä. Onneksi oli kännykkä. Sitä osasi käyttää ja äippä kiiruhti kotiin avaamaan lapselle kotioven ja haukkui tietenkin sen iltapäiväkerhon pataluhaksi!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
[/quote]
Ei nykyään, kun kaikki lapset on jossain iltapäiväkerhoissa koulun jälkeen varmaan koko alakouluajan, ettei tarvii yksin mennä kotiin avain kaulassa.
[/quote]
Se on nimenomaan näin! Hyvinvointivaltiossa voivat nyt lapsetkin hyvin, ja avainkaulalapseus on painunut historian hämärään.
Normaalia oli tuollainen elämä 70-luvulla. Mulla tosin ei ollut avainta kaulassa koska se oli jömmassa oven lähellä. Mentiin usein kavereiden kanssa leikkimään koulun jälkeen. Sitte mun piti lähteä kotiin ja aloittaa ruoan lämmittäminen niin että se olisi valmis kun vanhemmat tuli töistä. Se oli muuten tylsää, sillä mun piti se aina tehdä, veljen ei tarvinnut. Silloin oli vielä miesten ja naisten työt.
[quote author="Vierailija" time="29.12.2014 klo 09:11"]
[/quote]
Ei nykyään, kun kaikki lapset on jossain iltapäiväkerhoissa koulun jälkeen varmaan koko alakouluajan, ettei tarvii yksin mennä kotiin avain kaulassa.
[/quote]
Se on nimenomaan näin! Hyvinvointivaltiossa voivat nyt lapsetkin hyvin, ja avainkaulalapseus on painunut historian hämärään.
[/quote]
No kyllä pikemminkin tuntuu, että pahoinvointi ja kaikenlaiset diagnoosit vaan lisääntyy.
En keksi yhtä ainoaa syytä, miksi mun lapsuus ja se, mikä minusta sitten tuli, olisivat jotenkin huonoja vaikka avain oli kaulassa mullakin . Olen 70-luvun lapsi ja tuttavapiirissäni on ihan laidasta laitaan porukkaa - osalla oli se äiti kotona, joitakin hoiti mummo tai palkattu kotiapulainen iso osa tuli yksin koulusta kotiin. En voi aikuisista tosiaankaan vetäää onnellisuuden tai tyytyväisyyden perustella minkäänlaista johtopäätöstä sille, että joku tyyli hoitaa lapset olisi toista parempi tai pahempi.
Ja eipä kai siellä iltapäiväkerhossa ole kukaan enää 2. luokan jälkeen. Hyvin harva 2. luokkalainenkaan, ellei ole erityisen tuen tarvetta.
Mäki olin avainkaulalapsi vielä 2000-luvun alussa. Mun mielestä se oli hauskaa olla yksin kotona ja oppia pitämään itse huolta asioista. On mielenkiintoista nähdä miten ajat on muuttunut ja se oma pikku nicojessica ei voi olla edes sitä 10 minuuttia yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se, että juuri sinusta on tullut ns.normaali, ei ole vielä mikään argumentti sen puolesta että yksinään kotona olevat lapset voisivat yleisesti ottaen hyvin! Kyllä pitkät yksinolot ovat lapselle iso riski.
[quote author="Vierailija" time="28.12.2014 klo 22:36"]
Muistan sen ajan... Olin silloin lapsi... Kaulassani roikkui avain... Koska isä ja äiti olivat aina töissä siihen aikaan, kun minä tulin koulusta kotiin, ja avaimella pääsi kotiin... Kotiin tyhjään, odottamaan... Voileivät olivat pöydällä, ja lappu...
[/quote]
Sama täällä. Nautin kovasti siitä, että sain olla yksin kotona, levätä, tehdä läksyjä, leikkiä ilman häiriötä. Lappuja ja leipiä ei ollut, mutta toki osasin ihan itse tehdä itselleni välipalaa.
Avainkaulalapsi on muuten alun perin ruotsalainen termi (nyckelbarn).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sitä ennen kotiäiteys oli yleisintä ja työssä käyvillä oli palkattu kodinhoitaja. Sitten tuli muutos, ja suuri lauma äitejä menikin töihin eikä mummot ja kodinhoitajat olleet lähiössä. Sana syntyi muutoksen mukana. totta kai lasten yksinoloa on aina kritisoitu. Mutta enemän sitä kritisoitiin jälkeenpäin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Minä olin avainkaulalapsi 2000 tai -90 luvulla,enkä kärsinyt siitä mitenkään tai saanut traumoja :D "
...joo,niin olin minäkin avainkaulalapsi -90 luvulla,laman aikaan ja silloin ei ollut digiboxia tai kännyköitä,mutten SANAN SIINÄ MERKITYKSESSÄ/MIELESSÄ,avain roikkui kaulassa,mutten tuntenut jääväni mitenkään heitteelle/joutunut olemaan liian kauan yksin kotona koulun jälkeen!
Minulla ei myöskään ole hajuakaan,mitä on elää lapsuus 70 luvulla,kuten ei KELLLÄÄN näistä 90 tai 2000 luvun "avainkaulalapsi" kommentoineista..
Miten ihmiset ei ymmärrä sanan merkitystä,vaan luullaan,et "70-luvun avainkaulalapsi" tarkoittaa vain sitä,et sulla on lapsena roikkunut avain kaulassa,oli mikä vuosi tahansa ? :D huh heijaa..
Minä olin avainkaulalapsi. Koulun jälkeen yleensä suoraan jonkun kaverin luokse, ettei tarvinnut olla myöhään iltaan yksin. Oli vapaus tehdä kaikenlaista, mutta mielummin olisin ottanut läsnäolevan vanhemman.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Eikö nykyään lähes kaikki lapset ole näitä. Itelläkin roikkui vuonna 2000 ekaluokkalaisena kotiavain kaulassa paidan alla, ettei se hukkunut. Himassa olin joka päivä koulun jälkeen yksin 3-5 tuntia.
Jo 90-luvulla oli ainakin tuollaista. Yksin sitä oltiin. Kun mutsi tuli kotiin niin se siivosi/teki ruokaa. Oikeastaan viikonloppu oli ainoa aika jolloin puhuttiin muutamaa sanaa enempää keskenään.
Silloin puhuttiin TV:n kasvattamista lapsista. Sama asia kuin noi avainkaulalapset.
Lapsen heitteillejättöhän tuo on. Ei siitä mihinkään pääse
Muistan hyvinkin. Pienten koululaisten iltapäiväkerhot on kuitenkin aika uusi juttu. Sellaisia ei ollut vielä mun lapsuudessani eikä omien lasteni lapsuudessakaan. Avainkaulalapsiksi tosiaan kutsuttiin niitä kouluikäisiä lapsia, joiden vanhemmat kävivät töissä. Ys lapsi lähti aamulla kouluun vasta sen jöälkeen, kun vanhemmat olivat jo lähteneet töihin, ja palasi koulusta useampi tunti aikaisemmin ennenkuin vanhemmat tulivat töistä kotiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
[quote author="Vierailija" time="28.12.2014 klo 23:07"]
[quote author="Vierailija" time="28.12.2014 klo 23:04"]
[quote author="Vierailija" time="28.12.2014 klo 22:59"]
[quote author="Vierailija" time="28.12.2014 klo 22:54"]
[quote author="Vierailija" time="28.12.2014 klo 22:47"]
[quote author="Vierailija" time="28.12.2014 klo 22:41"]
Oli mullakin avain kaulassa vaikka äiti oli kotona siihen saakka kun nuorin veljeni täytti 4 (itse olin silloin 9).
Mutta silloin sinä et koskaan ollut yksin kotona. Avainkaulalapsi oli aina iltapäivät ja jopa illatkin yksin. Niin kovin yksin... Vailla vanhemman turvaa. Vailla lohduttajaa.
Niin, normaali koululainen tarvitsi iltapäivällä lohduttajaa :D
Niin, normaali kuusivuotias, vuoden muita aiemmin kouluun mennyt koululainen todella tarvitsi. Eikä sinusta? Sellaisiakin koululaisia nimittäin oli silloin. Ja on nyt. Vaikka sinä et sitä uskokaan. Entä setsemänvuotias? Eikö tarvitse?
No normaali tasapainoinen lapsi, jolla on puhelinnumerot mihin soittaa edes pienen ahdistuksen iskiessä kykenee itsekseen syömään sen välipalan ja katsomaan digiboksilta jotain viihdyttävää sen 2 h. Sehän on ammattiavun piirissä, jos pää leviää n. 150 minuutissa.
Digiboxilta?? 70-luvulla :D ja katsos kun kännyköitäkään ei ollut. Koulu loppui joskus puolenpäivän aikaan - yhdeltä, vanhemmat tuli meillä kotiin viiden, kuuden aikaan, kolmannelta lähtien äidillä alkoi vuorotyö ja tuli joskus klo 21. On siinä vähän enemmän aikaa tapettavana kuin 150 min.
Puhuin nykypäivästä, jos et älynnyt. Ja lapsen kasvatus on kyllä mennyt ihan viturallaa muutenkin ja taustalla joku stressihäiriö, jos 6 v kaipaa päivisin lohduttajaa. Olin itse ysärillä avainkaulalapsi ja pakkauduimme kaikki kersat meille katsomaan telkkaria ja äheltämään omiamme, kunnes vanhemmat tulivat töistä. Väliä 4-6 h. Paremmin meillä pyyhki, kuin niillä naapurin alkkis/työtön/alisuorittaja-perheillä, joissa oli joku aina kyttäämässä.
Ruotsissa edes koira ei saa olla enempää kuin 6 tuntia yksin.
Se että ala-asteikäinen joutuu olemaan 4-6 tuntia yksin päivisin jos lapsen heitteillejättö
Qwerty kirjoitti:
"Minä olin avainkaulalapsi 2000 tai -90 luvulla,enkä kärsinyt siitä mitenkään tai saanut traumoja :D "
...joo,niin olin minäkin avainkaulalapsi -90 luvulla,laman aikaan ja silloin ei ollut digiboxia tai kännyköitä,mutten SANAN SIINÄ MERKITYKSESSÄ/MIELESSÄ,avain roikkui kaulassa,mutten tuntenut jääväni mitenkään heitteelle/joutunut olemaan liian kauan yksin kotona koulun jälkeen!
Minulla ei myöskään ole hajuakaan,mitä on elää lapsuus 70 luvulla,kuten ei KELLLÄÄN näistä 90 tai 2000 luvun "avainkaulalapsi" kommentoineista..Miten ihmiset ei ymmärrä sanan merkitystä,vaan luullaan,et "70-luvun avainkaulalapsi" tarkoittaa vain sitä,et sulla on lapsena roikkunut avain kaulassa,oli mikä vuosi tahansa ? :D huh heijaa..
Ihan samalla lailla se on lapsen heitteilejättö oli se 70- vai 90-luvulla
Vierailija kirjoitti:
Erään avainkaulalapsen elämää Pelle Miljoonan biisistä:
Jarkko on yksin himassa ja katsoo telkkarii jossa poliisit ampuu tohjoks pari gangsterii Äiti on iltalöysissä ja isä ryyppäämässä Voileivät olivat pöydällä kun hän tuli koulusta Ohjelma loppuu, täytyis mennä nukkumaan valot täytyy sammuttaa, vaikka pelottaa Huomenna taas ope kysyy, mikä poikaa väsyttää lapsi ei uskalla nukkuu, ope ei voi käsittää Älkää kysykö mistä johtuu väkivalta älkää kysykö mistä johtuu päihdeongelma
Laulu on oikeassa!
Vierailija kirjoitti:
Minä olin kai sitten avainkaulalapsi, mutta 90-luvulla. Minusta oli aina hauska saada olla kotona hetken yksin, sai ihan rauhassa tehdä kaikkea kummaa ja vähän hölmöillä kunhan siivosi jälkensä ettei sitten jäänyt kiinni. Ruokaa löytyi keittiöstä ja puhelinnumerot puhelimen vierestä jos joku hätä tuli.
Niin, se on kumma juttu, että lapset on nykyään niin sekopäitä kuin ovat.
Me ressukat joita odotti kotona välipala
lautasella kelmun alla, läksyt jotka tehtiin ihan itse, puhelimen vieressä isän ja äidin työnumero ja pihalla liuta kavereita joiden kanssa touhuta ruoka-aikaan asti, kasvettiin onnellisiksi, tasapainoisiksi aikuisiksi.
Nykyään lapsilla on 8 harrastusta, vanhemmat hösäämässä kaikessa mukana, uusin kännykkä, muotivaatteet, iltapäiväkerhot ja netfliksit, ne sekoavat ja ahdistuvat silti viimeistään yläkoulussa. Ai niin. Töihinkään ne eivät mene, kun joku neropatti keksi että sekin on pahasta.
Olin niitä avainkaulalapsia jo 4-vuotiaasta. Äitini oli yksinhuoltaja ja hänen piti käydä töissä ja miehissä. Musta tuli varhain: itsenäinen, en hätkähdä pienistä, ratkaisukeskeinen ja oman tien kulkija. Olen opiskellut, ollut aina töissä, minulla on hyvä ammatti ja olen kasvattanut kaksi lasta aikuisiksi, kylläkin eri tavalla miten minut kasvatettiin. Hulluminkin olisi voinut käydä, mahdollisuudet olivat siihen loistavat.
Mulla oli avain koulurepun pikkutaskussa, mutta olinkin 7-vuotias vasta 80-luvulla.
Mentiin ystävien kanssa samaa matkaa kouluun ja koulusta kotiin, ja yhessä tehtiin läksyt jonkun luona ja leikittiin yhessä. Joskus jonkun isovanhemmat oli kotona laittamassa välipalaa, yleensä ihan ite avattiin jääkaappi ja tehtiin leipiä. Tai lämmitettiin mikrossa jotain pakkasesta.
Tietenkään aina ei päästy samaan aikaan kavereiden kanssa, mutta sitten menin yksin kotiin. Jos tuli ikävä, soitin isälleni töihin.
Kotona oli kivaa olla yksin! Enkä usko, että siitä ketään syyllistettiin, vaikea tietysti sanoa, kun puhun vain omasta näkökulmastani.
Alue: Aihe vapaa
Oi, olen 70-luvun aito avainkaulalapsi! Meitä oli iso kerrostalollinen kakaroita. Taloyhtiön mummit ja papparaiset olivat aina turvana ja yhdelläkin mummulla käytiin usein syömässä pannukakkua. Luulen, että kaikki voittivat - sekä mummu että me lapset. Ei ollut yksinäistä kenelläkään.
Muistan vieläkin ne voileivät, äiti oli laittanut jääkaappiin elmukelmun alle: maksamakkaraa/auantaimakkaraa /edamjuustoa. Kavereiden kanssa paistetiin kananmunia, jauhelihapihvejä ja lettuja joskus iltapäivällä.
Oli sovittu, että kun tulen kotiin, soitan äidille tai isälle töihin. Vähän niinkuin ilmoittautuakseni. Joskus unohtui ja vaari tuli tsekkaamaan, että onko lapsi päässyt kotiin. Söin välipalan, tein läksyt ja sitten olikin yleensä jo iso jengi lapsia oven takana kysymässä leikkimään ulos.
Yksin kotona oli ihanaa! Ihan parasta. Tosin olen edelleen sellainen, että tarvitsen hiukan omaa aikaa ihan yksin. En viihdy isoissa porukoissa jossain mökillä montaa päivää vaan välillä pitää saada olla yksin. Ehkä tämä on lapsuuden trauma.
Jostain syystä ne kaksi kotiäitiä meidän taloyhtiössä olivat ihan kamalia tyyppejä. Joko olivat katkeria tai muuten vaan ikäviä ihmisiä. Heidän lapset eivät koskaan päässet ulos leikkimään (siis edes koululaisina) eikä heille tietenkään ollut kenelläkään mitään asiaa. Kerran olin toisen perheen lapsen kanssa leikkimässä heillä. Piti pysyä lapsen huoneessa hiljaa ovi kiinni ja koko ajan piti siivota jälkiä, sen muistan. Hirveä trauma jäi itselleni siitä, kun sen toisen perheen lapsi tappoi itsensä 17-vuotiaana taloyhtiön kellarissa. Eikä niillä muillakaan kyllä mitenkään hyvin mene.