Pakkoajatuksista kärsiviä/kärsineitä?

Mulla välillä tulee sellasia, jos vaikka häärään keittiössä ja oon ottamassa puukkoo niin rupee pelottaan ja ajattelen että apua mitä jos mä vahingossa puukotan poikaystävää tai itteäni. Se on ihan hirvee tunne, mut onneks menee nopeesti ohi!

Kärsin ajatuksesta, missä kuolen ja sairastun syöpään. Mietin kokoajan etten elä enää ensi vuonna. Mitään itsetuhoisuutta tai muiden tuhoamista ei ole käynyt mielessä, pikkuhiljaa alkaa käymään psykeen päälle tämä kuoleman ja syövän pelko. Tuskin tätä kukaan ottaisi edes vakavasti niin miksi yrittää kenelekkään puhua. tämänkin illan olen googlannut syövän oireita tai oireettomutta ja melkein itkenyt, jos esim joku oire sopii minuun.

Minulla on pakkoajatuksia. Avautuminen on kirjoitettu mobiililla, pahoittelen rivinvaihtojen puutetta.

Ajatukset alkoivat teini-iän loppuessa aluksi väkivaltaisilla peloilla. Kuten AP:n kuvaama veitsen kanssa tuleva pelko, ettå jos tulenkin hulluksi ja lyön sillä jotakin.

Alkoi tulla myös muita pakkoajatuksia joissa pelkäsin menettäväni kontrollin ja vahingoittavan muita. Junassa tai bussissa lyöväni, sylkeväni. Junalaiturilla työntäväni jonkun junan eteen.

Sitten alkoivat lisäksi pelot itseni vahingoittamisesta sekä seksuaaliset pakkoajatukset. Pelkäsin alkavani masturboimaan julkisilla paikoilla ja kulkuvälineissä. Pelkäsin hyppääväni auton tai junan eteen. Parvekkeelta aölas, sillalta alas, ..

Jos luin tai kuulin jostakin onnettomuudesta tai itsemurhasta, pelkäsin tekeväni samalla tavalla.

Elämänpiiri latistui kun en väkivaltaisten ajatisten takia oikein uskaltanut olla kenenkään seurassa. Opinnot ja työt kärsivät koska en pystynyt liikkumaan juuri missään.

Lopulta uskaltauduin lääkäriin ja siitä alkoi muutos kohti parempaa. Tyhmä kun olin, tuhlasin yli 10 vuotta elämästäni peläten olevani hullu, peläten itseäni, ajatuksiani ja kaikkea.

Lääkitystä ja hoitoa... Ensimmäinen voitto oli se, kun puolen vuoden aikana opin syömään ruokalassa ilman pelkoa minuuden sirpaloitumisesta, veitsen lentämisestä tai seksuaalikontrollin katoamisesta.

Parissa vuodessa olin jo aika hyvässä kunnossa, pikkuhiljaa palasin opintojen ja työnkin pariin. Lopulta pääsin vuodeksi terapiaankin.

Nyt, 10v hoitoon hakeutumisesta suurin osa pakkoajatuksista on kadonnut. Olen jo pitkään ollut töissä, perustanut perheen ja elänyt normaalia elämää.

Jotain kuitenkin on yhä jäljellä: Itseni vahingoittamiseen liittyvistä pakkoajatuksista en ole päässyt irti.

Pahimpana ovat korkeat paikat, joissa tulee tunne että jokin voima haluaisi liikuttaa minut hyppäämään ja lihaksia jännittäen sekä sydän kaulassa muljuen yritän taistella tunnetta vastaan.

Eniten tämä rajoittaa ostoskeskuksissa liikkumista (miksi niissä on ne parvet ja korkea kuilu keskellä?) sekä jalankulkusiltojen käyttöä.

Lääkkeiksi vakiintui aika nopeasti Xanor ja Efexor, joita olen syönyt sen 10 vuotta, parina viime vuotena annosta laskien.

29 jatkaa vielä:

Googlella olen löytänyt paljon kaltaisiani tarinoita, mutten oikein selviytymisiä.

Toiset sanovat, että pakkoajatuksista kärsivä ei tee sitä mitä pelkää. Samoin yleinen ohje on "antaa mennä". Olla yrittämättä vastustaa impulssia. Silloin sen pitäisi kadota.

Olen kuitenkin liian pelokas kokeilemaan. Mitä jos menen vaikka sillalle ja ajatusten lähtiessä pyörimään en tappele vastaan ja sitten hyppäänkin :(

En uskalla kokeilla. Elämässä on liian paljon menetettävää.

Tämän tapaiselle pakkoajatukselle oli myös hyvä englanninkielinen termi, mutta en ilman googlea muista sitä.

29 vielä: Tällaisen löysin: http://www.nbcnews.com/health/body-odd/weird-urge-jump-bridge-explained-f424037

Taitaa mennä alkuyö googletellessa taas aiheesta.

Englanniksi tämän tyyppinen pakkoajatus on call of void. Peruja ranskankielisestä termistä L’appel du vide

Kiitos teille kaikille vastauksista, olette ihania! :)

Nro.14; Olen lukenut, että juurikin kognitiivinen psykoterapia olisi paras terapiamuoto pakkoajatuksista kärsivälle. Otan siitä selvää, mutta onko nämä juuri näitä kalliita terapioita, jotka maksetaan omasta pussista? Tällä hetkellä olen vielä hoitovapaalla, joten mahdollisuutta sellaiseen ei ole. Toivon saavani hyvän terapeutin julkiselta puolelta. Ja kaikista eniten elämässäni toivon, että pääsen näistä ajatuksista eroon, sillä vaikuttavat kaikkeen elämässäni.

Nro.18; Kirjoituksesi helpotti oloani. Juurikin tämä, että omat lapseni ovat minulle kaikki kaikessa ja elämäni tärkeimmät, tekee tästä asiasta hirveän. En käsitä, miksi päähäni tulee näitä ja kärsin näistä kovasti. Minulla on lääkäriaika vasta vajaan kahden viikon päästä ja tuntuu niin pitkältä ajalta, ennenkuin pääsee tätä asiaa viemään eteenpäin. Olen onneksi saanut rauhoittavia, joita otan tarvittaessa, jos ajatukset muodostuvat kovin ahdistaviksi. Ja kuten jo aiemmin mainitsin, nämä ajatukset ruokkivat minuun masentuneisuutta, mikä ei liene kummakaan. Minulla oli näitä ajatuksia tosiaan jo vuosia sitten ennen kilpirauhaslääkityksen aloitusta (lääkityksellä ne lähtivät täysin). Nostin kuukausi sitten annostusta, mutta ei ole ainakaan tähän asiaan tuonot parannusta ja lääkäri ei tuntunut pitävän mahdollisena, että tuo sen aiheuttaisi. Mutta kuten mainitsit, matka ajatuksista tekoihin on hyvin pitkä ja tiedän, etten selväjärkisenä ikinä mitään tekisi. Kehittämäni sekoamisen pelko lietsoo myöskin tätä asiaa, mutta onneksi mieheni on lomalla tällä hetkellä, niin varmaan huomaisi, jos emännällä päästä viirais :D Kiitos vielä sinulle uskomattoman hienosta ja asiallisesta kirjoituksesta!

Ajattelen aina lihavia lehmiä. Onko pakko ajattelua?

Hei ap ja kaikki muut,

Mukava kuulla, että kirjoituksestani oli apua. 

Ap, kun luen kirjoituksiasi, minusta kuulostaa yhä enemmän ja enemmän siltä, että sinun pakkoajatustesi taustalla on hormonaalisia ja fysiologisia syitä. Mainitsit kilpirauhasongelmat. Tavalliset lääkärit eivät ehkä ole täysin tietoisia kilpirauhasongelmien vaikutuksista psyykeen. Minä en ole lääkäri, mutta ihan takuuvarmasti kilpirauhashommeli aiheutti sinulle pakkoajatuksia.

Itse olen aina ollut hyvin herkkä ja tunteellinen ihminen, mutta onnekseni osaan suhtautua ongelmatilanteisiin myös älyllisesti. Esimerkiksi pakko-oireisen häiriön ollessa kyseessä etsin tietoa ja luen. Jotenkin otan etäisyyttä ilmiöön ja tarkastelen sitä ulkopuolisena. Häiritsevästä ja kiusallisesta ilmiöstä tuleekin kiinnostava tarkastelun kohde. Lukeminen on kiehtovaa, mielenkiintoista ja antoisaa, ja epämiellyttävän häiriön hyväksyminen tuntuu helpommalta. 

Kysyit terapiasta. Itse kävin yksityisellä lääkäriasemalla terapeutilla, ja Kela maksoi kustannuksista osan. Aloittaessani terapian vuonna 2010 homma meni niin, että psykiatri antoi minulle listan tällä seudulla toimivista terapeuteista. Valitsin yhden, ja varasin tälle ajan. Muistaakseni terapiaistuntoja piti olla takana muutamia, jotta Kelan tukea pystyi hakemaan. Pitää siis olla voimassa oleva hoitosuhde, jotta tukea saa. Ainakin silloin toimittiin noin, en tiedä ovatko Kelan säädökset erilaiset nyt. Yhden käynnin hinta oli noin 70 €, ja saadessani Kelan tukea itselleni jäi maksettavaksi noin kolmekymppiä. Potilaan/asiakkaan homma on hakea tukea, jonka Kela maksaa suoraan palveluntuottajalle (siis terapeutille). Lääkäriasema veloitti pienehkön toimistomaksun. 

Jos päätät aloittaa terapian, muistathan, että voit kertoa ajatuksistasi ihan omaan tahtiisi. Ensimmäisellä kerralla voit mainita vaikka, että kärsit pakkoajatuksista. Voit kertoa ajatusten yksityiskohdista sitten myöhemmin. Saat päättää ihan itse, kuinka paljon kerrot ja missä vaihessa. Kyse ei ole mistään poliisikuulustelusta, jossa pitäisi tunnustaa kaikki. 

Kun nyt itse voin paremmin, näen pakko-oireisen häiriön jonkinlaisena rikkautena. Se on yksi niistä monista asioista, joka tekee minusta persoonallisen. Joskus olin kyllä kamalan ahdistunut ja todella huonossa jamassa, monesti olen ajatellut että kunpa minulla ei olisi tätä häiriötä, mutta mennyttä ei voi muuttaa. Joillekin asioille ei voi mitään, joten minun on vain elettävä niiden kanssa. 

Ollessani huonommassa kunnossa ajattelin jopa, että minun kuuluu kärsiä ja etten edes ansaitse paranemista. Rankaisin itseäni huonolla syömisellä ja jätin välillä lääkkeeni ottamatta, mikä teki minut fyysisesti huonovointiseksi. Nyt ymmärrän, miten hassu ja järjetön tuollainen ajatus on. Vaikka olisinkin oikeasti huono, paha ja väkivaltainen ihminen, ansaitsen voida paremmin. Se ei ole keneltäkään toiselta pois. Tee asioita, jotka auttavat. Käy kävelyllä, katso elokuvaa, lue, kuuntele musiikkia, kirjoita - mitä tahansa, mistä nautit. Vietä aikaa mukavien ihmisten kanssa ja ole mahdollisuuksien mukaan myös yksin, jos koet sen tarpeelliseksi. 

Monien vaiheiden jälkeen oma elämäni on nyt melko hyvällä mallilla. Totta kai on paljon asioita, joihin toivoisin parannusta ja jotkut asiat saattavat jäädä haaveiksi, mutta tunnen sopeutuneeni aika hyvin. Minulla on työpaikka, ja varsin lyhyessä ajassa minulle on kehittynyt melko hyvä ammatillinen itsevarmuus. Työ liittyy kiinnostuksenkohteisiini ja on suht rauhallista ja itsenäistä mutta sopivan vaihtelevaa. Saan olla välillä itsekseni ja sopivassa määrin ihmisten kanssa, mikä sopii minulle. Ujoudesta ja jännittämisestä huolimatta olen oppinut olemaan ihmisten kanssa. Henkilökohtaiselle alueelle en mielelläni vieraita päästä, mutta nautin saadessani auttaa ihmisiä. Ilokseni olen huomannut, että osaan lukea ihmisiä melko hyvin ja tiedän, milloin asiakas haluaa rupatella ja ketkä ovat sellaisia, jotka "vain katselevat". Olen saanut kiitosta ja hyvää palautetta asiakkailta ja yhteistyökumppaneilta, mikä tuntuu hyvältä. 

Nuorempana olin valtavan pikkutarkka monissa asioissa, mikä sai aikaan sen, että usein turhauduin ja väsyin enkä saanut asioita valmiiksi. Olen jonkin verran epäkäytännöllinen siinä mielessä, että täydellisyyttä tavoitellessani saatan jumiutua johonkin yksityiskohtaan ja asiat jäävät puolitiehen. Nykyään osaan suunnitella asioita järkevämmin ja tiedän paremmin, mitkä asiat ovat tärkeitä kokonaisuuden kannalta. Organisointikykyni ovat parantuneet. Osaan ennakoida asioita paremmin ja saan asiat tehokkaammin valmiiksi, mutta en ruoski itseäni virheistä samalla tavoin kuin ennen. 

Pakko-oireisesta häiriöstä olen ottanut käyttöön sen hyvät puolet. Uskon, että OCD-ihminen pyrkii kohti parempaa, jopa täydellisyyteen. Se on tietysti saavuttamaton unelma, mutta työssäni saan hallita isoja kokonaisuuksia, pohtia asioiden toimivuutta ja sitä, miten asioita voisi parantaa. Olen luonteeltani melko järjestelmällinen (tai ainakin pyrin siihen) ja työssäni voin hyödyntää tätä. Saan kiitosta siitä, kuinka huolellinen, tarkka ja siisti olen. Olen myös tehnyt työpaikallani joitain muutoksia käytännön asioiden suhteen, ja muutkin ovat olleet tyytyväisiä. 

Tästä tuli taas melko pitkä tajunnanvirtamainen kirjoitus, mutta toivottavasti tämänkin viestin pohdinnoista on apua. Mukavaa joululoman loppua kaikille ja onnellista uutta vuotta!

Terveisin 6/19

Hei!

Minulla on OCD, olen 30v. nainen. Tällä hetkellä olen niin pahassa kunnossa etten juuri pysty poistumaan kotoani. En ole peruskoulun jälkeen kyennyt opiskeluun enkä työntekoon. Nyt jonotan ekaa kertaa lääkäriin asian tiimoilta, minulla ei siis ole diagnoosia eikä lääkitystä ole koskaan ollut.

Olen nyt tosi väsynyt sillä ryhdyn nukkumaan klo 21, yritän aamulla muistaa etsiä tämän ketjun ja vastaan virkeänä. Tämä väsymys suututtaa, otin tänäänkin päiväunet ja silti olen niin väsy ettei silmät jaksa pysyä auki. Päivän saldo on että sain roskat vietyä iltapäivällä kun tuijotin niitä aamusta asti ja psyykkasin itseäni :D Muuten päivä meni siivoillessa yms. Nyt aloitan iltarutiinit, niihin menee aikaa.

Minua kiusattiin 14-v näin että ajatukseni satuttavat muita, se väännettiin näin että luulin muka Jumalan kostaneen minun takiani, pääsin tästä vasta aikuisena rukouksella.  Että missään nimessä älkää uskoko harhaoppisia jotka kostivat omia ikäviä asioitaan.

JUmalattoman ylitse on tuleva oma jumalattomuus.  Ajatukset voivat olla syntiä mutta synnin saa anteeksi kun katuu.  Ahdistuin tästä kiusaamisesta silti vaikka luinkin Raamattua, meni todella pitkä aika ennen kuin näitä kiusaajia alettiin epäillä sairaiksi.

Onneksi pakkoajatuksista löytyu nykyään tietoa, vaikka varsinaista tutkimustietoa tuntuukin olevan niukalti.

Minulle oli yllätys, että Winston Churchill kärsi niin pahoista pakkoajatuksista impulssikontrolliin liittyen, että junan saapuessa hän meni aina sellaiseen paikkaan, jossa hänen ja saapuvan junan väliin jäi jolin este siltä varalta jos yllyke juosta junan eteen kävisi todeksi.