Suhdepulma, kannattaako jatkaa?

Olemme molemmat yli kolmekymppisiä. Kaksi ja puoli vuotta ollaan seurusteltu. Asutaan samassa kaupungissa, melko lähekkäin. Mies on sanonut rakastavansa. Suhteen alussa nimenomaan hän oli se, joka puhui yhteisestä tulevaisuudesta. Nyt hän ei kuitenkaan haluakaan päättää mitään tulevaisuudesta, esim muuttaa yhteen tai edes keskustella siitä. Hänelle tulevaisuus on auki, epävarmaa, tyyliin katsellaan, on sanonut olevansa tyytymätön järjestelyyn nyt ja esim haluavansa viettää enemmän aikaa kanssani mutta ei halua/osaa/pysty tekemään mitään päätöksiä sen eteen. Sanoo välillä, että kyllä hän haluaisi mutta asiat eivät ole hänestä kiinni - minä ihmettelen, että jos hän ei itse päätä missä ja kenen kanssa viettää elämänsä niin kuka sen sitten oikein päättää? (onko tuo vain ilmaisu, ettei mies oikeasti halua) Minusta tuntuu että olen katselemiseni jo katsellut ja haluaisin siirtyä toiseen elämänvaiheeseen, jakamaan elämän jonkun kanssa. Esim tämän miehen kanssa, koska rakastan häntä (tai rakastin, tunnen että vaikeaa ylläpitää rakkautta muuttumattomana ihmiseen joka torjuu minut ja tarpeeni). Nyt ollaan kuitenkin pattitilanteessa. Mies ei halua eteenpäin, minä en halua jäädä enää tähän. Minulle on tärkeää saada toinen ihminen oikeasti elämääni ja päästä itse osaksi hänen elämäänsä. Ei ole kyse edes siitä, että pitäisi muuttaa yhteen heti nyt, vaan siitä että haluan tuntea olevani hänelle tärkeä ja nyt enää tunne. Kysyessäni tulevaisuudenkuvista vastaukset ovat epämääräisiä, minä en esiinny niissä, paitsi ehkä jossain tekemisessä, tyyliin matkustelu, mutta matkatkin ovat jääneet puheen tasolle. On alkanut tuntua, että olenkin vain ajanviettoseuraa. Että olen varalla. Mies ei halua erota (asiasta keskusteltu), mutta ei myöskään sitoutua. Minäkään en halua erota, haluan sitoutua. Mitä tehdä? Jäädäkö ”yhteen” miehen kanssa, joka on minulle tärkeä ja läheinen, tietäen aika varmasti että yhteistä elämää ei tule ja loppupeleissä olen yksin, vai alkaa selvitellä mitä muita mahdollisuuksia elämällä voisi olla tarjottavana? Mies tuntuu pitävän minua varalla, pitäisikö tehdä samoin? Myönnän että pelkään totaalista yksin jäämistä, sillä minulla ei ole läheisiä eikä ystäviä ja pelkään teen löydä enää ketään muutakaan. Mutta yksinäinen olen nytkin. Tämä on alkanut syödä vahvasti onnellisuuttani ja tunnen nykyään usein masennusta, ahdistusta ja epätoivoakin, varsinkin kun näen muiden löytävän oikean rakkauden, sitoutuvan ja elävän aidosti yhteistä elämää. Elämä tuntuu menevän hukkaan odotellessa ja tunnen suurta yksinäisyyttä. Tämä suhde, joka alussa oli niin ihana, on kärjistänyt aina vaivanneen kelpaamattomuuden tunteen: olen kuulemma kaunis ja ihana, mutta en ilmeisesti sitten kuitenkaan riittävästi, koska en kelpaa todelliseksi elämänkumppaniksi. Miehen kehut ovat alkaneet tuntua valheilta, joita hän esittää pitääkseen minut tyytyväisenä ja suhteessa. Oikeastaan koko suhde tuntuu nykyään usein valheelta. En halua tuhlata aikaa elämällä ”ehkä sitten joskus”-elämää, haluan elää tässä ja nyt. Ajattelen usein kuolemaa, että aika loppuu ennemmin tai myöhemmin, ja haluan kokea asioita vielä kun olen nuori. Pelkään, että jos jään nyt odottamaan, tulen katumaan elämättä jäänyttä elämää.