Oletko koskaan tuntenut niin suurta huolta tai pelkoa

Olen. Mulla on pitkäaikaissairas lapsi, jonka tilanne on aina välillä parempi ja välillä huonompi. Juuri nyt tilanne on hyvä, kiitos kysymästä, mutta se tulee vaihtelemaan aina.

Joskus monta vuotta sitten kävin säännöllisesti vanhempainryhmässä tukea saamassa. Tuki ei kuitenkaan mitenkään välttämättä osunut yksiin niiden pahimpien jaksojen (jolloin ei voinut syödä eikä käydä töissä, nukkumaan nyt en oo pystynyt sen jälkeen kun lapset oireet alkoi, siitä on noin 11 vuotta) kanssa. Viimevuonna kun tuli pahempi jakso kestin sitä pahinta katastrofia viikon kunnes menin lääkäriin, joka kirjoitti rauhoittavia ja lähetti psykologille - mutta tuossa vaiheessa olin jo koko syksyn ollut ahdistunut ja myös jossain määrin lamaantunut siitä, mitä näytti olevan taas tulossa. Mulla oli esim kirjastokirjat useita kuukausia uusimatta ja laskuja maksamatta. Joten sanotaanko, että menin lääkäriin viikon päästä vai kuuden kuukauden päästä? Miten se lasketaan?

Olen tuntenut. Sitten rukoilin hänen puolestaan ja hän tuli kuntoon. Ja en ole uskovainen tai en ollut ainakaan ennen.

joo olen. Poikani ollut kolme kertaa suurissa vatsan alueen leikkaiksissa, ensimmäinen tehtiin pojan ollessa alle vuorokauden ikäinen. Poika nyt täysin terve 16vuotias.

Myös ollessani mummoni sairaalasängyn vieressä hänen viimeiset vuorokautensa ennenkuin kuoli keuhkosyöpään. Oli aivan hirveää seurata sitä ja siinä vaiheessa toivoin, että suomessa olisi mahdollista saada eutanasia. Kuukauden verran mummon kuoleman jälkeen joka ilta kun menin nukkumasn ja suljin silmäni tuli mummoni kasvot mieleeni hänen ollessa sairaalasängyssään. Näky pyöri verkkokalvoilla vaikka en edes olisi ajatellutkaan häntä juuri nukkumasn mennessä. Myös yöllä kun heräsin, tuli heti mummo mieleen väkisin enkä enää saanut unta.

Valvoin aamu 3-4:ään ja sen jälkeen päätin, että on tärkeämpää huolehtia itsestään. Nukuin loppuyön  koiranunta ja iltapäivällä päiväunet. Mies viipyi teillä tietymättömillä. Myöhemmin selvisi, että oli kuutamourakoitsija eli teki rikoksia. Avioero tuli sitä ennen ja myöhemmin mies joutui vankilaankin.

Pystyin syömään ja opiskelemaan. Laihduin kyllä, kun ruokahalukin katosi. Yritin selvittää, että miksi mies oli poissa, mutta ei kuitenkaan vaikuttanut siltä, että hänellä olisi ollut toinen nainenkaan. Olin vähissä rahoissa miehen tekojen vuoksi. Selvisi, että rikollinen toiminta liittyi rahapeliriippuvuuteen, joten mieheltä ei liiennyt rahaa yhteisiin kuluihimme! Söin kuitenkin, enkä esim oksennellut, kun ruokaa sain. Opiskelu sujui hyvin ja se oli henkireikäni.

Mies oli nolo, kun asiat alkoivat valkenemaan minulle. Hän olisi tahtonut, että olisin säilyttänyt kauniimman kuvan hänestä. Hän on varmaankin jo muuttunut, koska ei ollut läpensä paha ihminen, vaan olosuhteet (en kerro tarkemmin) ja henkinen heikkous veivät hänet silloin rahapeliriippuvuuteen. Minulla ja hänellä on kuitenkin erilliset omat elämämme nyt. 

Hain apua miehelle, mutta se ei tavoittanut häntä, kun tahto tulla autetuksi puuttui. Jaksoin monta vuotta. Suruksemme suhteemme päättyi siis eroon.

Kakkosen kohtaloa täälläkin, nyt paha tilanne päällä, enkä ole kahteen kuukauteen avannut laskunippuja, kuin parin perintälaskun verran :( Olen nyt lääkityksellä, mutta ei vielä tunnu auttavan, kuukauden verran olen syönyt.

Faija välillä skitsoili oikein urakalla. Muutama tempaus oli sellainen että hain viikon saikun kun en ollut nukkunut. Sinänsä olin päivät tolkuissani ja toimintakykyinen, mutta heti kun iski illalla pään tyynyyn niin kaikki ahdistavat ajatukset alkoi pyöriä mielessä ja karkoitti yöunet. Ekalla kerralla kävin lääkärissä viikon valvottuani, toisen reseptin muutamaa vuotta myöhemmin  2 yön valvomisen jälkeen. Nukahtamislääkkeet parina iltana ja kun ei ole väsynyt, niin ajatuksetkin saa koottua paremmin.

Faija hommasi itselleen alkoholidementian skitsofrenian tilalle, eli mielensä palasi aikaan ennen sairastumista... ja päätyi hoitokotiin.

Minä en vieläkään, 15 vuotta myöhemmin, pysty illalla menemään sänkyyn ja alkaa nukkua, ahdistuskohtas iskee heti. Tosin aiheet on eri: mieleen tulee mitä kaikkea miehelle tai lapselle voi sattua, mitä tehdä jos talo palaa tms.

Torkun äänettömän töllön edessä ja joskus aamuyöstä kömmin sänkyyn, siten saan nukuttua riittävät yöunet.

Vaikka kuinka monet kerrat. Esim. omat vanhempani kunnostautuivat kumpainenkin omalla tavallaan huolen aiheuttamisessa minulle, mutta sitten joskus vuosikausia sitten kirkas ajatus päässäni selkeytyi; tämänhän ei kuulu mennä näin, olen vasta nuori nainen, minun ei kuulu olla noiden kahden ihmisen murheiden ja draamojen jatkuva kuulija ja terapeutti oman hyvinvointini kustannuksella. Aina, kun edellinen "kriisi" väistyi, uusi tuli jo tilalle, edellinen puhelu tai käynti saattoi ajaa minut syvään ahdistukseen, seuraavan kerran sirkutettiinkin kepeästi niitä näitä. Etäännytin itseni vähän kerrallaan oikein kunnolla, tiukasti ja etäälle ja sillä tiellä ollaan - ja se kyllä kannatti. Mulla meni monta vuotta väärällä tavalla toisten suruja kantaen. Olen siltikin edelleenkin hyvin empaattinen ihminen, ja jopa heidänkin edelleen jatkuvia murheita kohtaan, mutta liian lähelle en milloinkaan enää mene, olen sitä enää tietyllä tavalla etäältä.

Aika äkkiä nostan kytkintä, jos on ilmassa sen haju, että olen siinä jollekin ihan pelkkä palkaton terapeutti, ja sitten se onkin muka kaikki, mihin minusta on. Se on minusta erikoista, että vaikka itse valitan hyvin vähän vähänkään vieraammille mistään ikävämmistä asioistani, niin erittäin helposti minut yritetään laittaa edelleenkin sen kiitollisen epävirallisen murheidenkuulijan rooliin vähän siellä täällä, mm. työelämässä. Se EI käy minulle, se ei todellakaan käy minulle.

Joskus aikanaan olen, paljonkin ja monen takia, mutta olen kai menettänyt niin paljon läheisiä etten enää vaan pysty. Jotenkin olen jo valmiiksi alistunut siihen että kaikki vaan kuolee ja huonosti käy, etten mitenkään järkyty siitä jos niin käy tai on käymässä. Totean vaan alistuneesti sisälläni hiljaa, että tätä paskaahan tämä elämä on.