Tyttären avioero ahdistaa ja masentaa

Sikäli minulla on OMA elämä, että omaan hyvän ja mielenkiintoisen ammatin. Tulin vasta toissapäivänä työkomennukselta Saksasta. Niin epätrendikästä kuin se onkin, kotona minua alkoi ahdistamaan tämä shokkiero, josta tyttären perhe nyt kärsii.

Olen synnyttänyt viisi lasta ja saanut jo 11 lastenlastakin. Puoliso on sama, jonka kanssa avioiduin nuorena. Niin, eihän minulla ole sitä "omaa elämää", siis joidenkin mielestä!!! :D Noh, ei kaikesta ilkeilystä tosiaan kannata välittää, niinkuin muutama fiksu ihminen täällä jo sanoikin.

Taidankin tästä parjaamisesta suorastaan piristyä! Ei ihme, että tulee niin paljon eroja kun on näin paljon ilkeitä ihmisiä. Ja käytän sanaa "please", vaikka olen jo 57vuotta vanha! Sanon englanniksi paljon muutakin, tämä tiedoksi yhdelle näsäviisaalle. Eräs oli hauska ihminen, joka arveli minun olevan mies! Tämä palsta onkin kaikessa hirveydessään hirveän hauska. Suorastaan terapeuttinen, kun ottaa huumorilla! :D Pyysin miehenkin lukemaan ja hän sanoi, että onpa onnetonta porukkaa tuolla palstalla, tule jo pois. Viisas mies on hän! -ap

[quote author="Vierailija" time="12.12.2014 klo 19:32"]

On muuten jännä, että äidit hyvin usein sympatiseeraa vävyjään ja haukkuvat tyttärensä maanrakoon. Näin kävi myös kaverilleni. Hänen miehensä paljastui lopulta kontrolloivaksi, mutta samalla aivan patalaiskaksi luuseriksi. Niin äiti sitten morkkasi että "Teillähän menee niin hyvin ja Jorma on aivan IHANA mies, siksi SINÄ olet itsekäs ja hajotat perheesi?"

[/quote]

Oioi, minä olen kuunnellut jokaisen eron yhteydessä tuon laulun siitä alkaen kun olin 13-vuotias ja jätin poikaystävän 2 viikon jälkeen, koska meillä ei ollut mitään yhteistä. Jokainen hylkäämäni poika oli äidille märkä rätti päin naamaa. Jokainen näistä pojista oli alun perin otettu vastaan erittäin pitkin hampain, ja eron tullessa ne hampaat iskeytyivätkin minuun. Että mikä luulet olevasi ja niiiiiiin mukava poika kuin sekin oli. En osaa kuvitella äitini sanovan oleellisesti mitään muuta, jos nyt 20 vuoden liitto räsähtäisi rikki. Äitini ja minun välillä on ollut epäluottamussuhde kai vauvasta asti, ja hiukan samaa on sitten ollut parisuhteissanikin. Vasta keski-iässä tunnistan, miten varuillani olen ollut koko elämäni.

Aloittajallakin tuntuu olevan jotenkin luottamaton suhde lapseensa ja ilmeisesti tunne on molemminpuoleinen. Eihän historialle mitään mahda, mutta suunta olisi ehkä mahdollista kääntää vaikka sitten miten hitaasti, kunhan alkujärkytyksestä päästään. Tai sitten voi hyväksyä sen, että koska välit ovat hiukan etäiset, ei voi tietää kaikkea mitä puolueettomaan arvostelemiseen tarvitaan. Nyt olisi hyvä tosiaan etsiä omaan järkytykseen tukea muilta, mielellään mollaamatta tytärtä sukulaisille ja tuttaville.

Asiassa on se huomionarvoinen seikka, että kun tieto on tullut pommin tavoin, se aiheuttaa pommimaista tuhoa. Silloin ihminen ei ole parhaimmillaan, ja sitä tukea on hyvä saada. Olisi niin paljon armeliaampaa saada jotain ennakkovaroitusta, jotta voi valmistautua. Toisaalta, samaa unettomuutta sekin olisi tarkoittanut. Itse olin kymmenvuotias pommieroilmoituksen tullessa, ja se oli ehkä hyväkin asia. En ollut joutunut pelkäämään etukäteen. Lapsi kuitenkin mukautuu pintapuolisesti nopeasti. Se syvätaso on sitten oma lukunsa, mutta kaikkihan täällä jotain arpia kehittävät. Ehkä erolapsen on helpompi aikanaan sitoutua itse parisuhteeseensa tiukan paikan tullen, jos on nähnyt mihin eroaminen johtaa ja miltä se näyttää sivullisista.

Missä on äidinrakkautesi, ap? Ehkä sitä ei läsnäoloa ja tukea ei riitä kaikille lapsillesi, kun noin monta olet niitä maailmaan saattanut.

Tiedän perheen, kun hän kertoi lapsiluvun, yms. Tytär on lääkäri, äiti toimii koulutustehtävissä. On ihan leppoisa ihminen tämä äiti ja tekee paljon myös vapaaehtoistyötä. Rakastaa niin työtään kuin perhettäänkin.

Kyllä ne avioerot aina rankkoja vanhemmillekin on, jos rehellisesti puhutaan. Kokemusta on itsellänikin, valitettavasti. Kaikesta toipuu aikanaan, voimia!