Tyttären avioero ahdistaa ja masentaa

En lukenut ketjua, mutta tästä tuli kyllä huono olo. Muistuu mieleen, kuinka vihdoin sain rohkeutta jättää kamala suhde, niin vanhemmiltani ei mitään tukea tullut. Säälivät exää, antoivat rahaa, vievät jopa ruokaa useita kuukausia päivittäin. Huhhuh. Ja minua sättivät katkeraksi, kun kerroin että petti ja kohteli huonosti. "Höpö höpö ootko sä nyt ihan seonnut", just tota sai kuulla. Sitten ihmettelevät vieläkin miksi en kerro heille asioistani. Juuri omien vanhempien luulisi tukevan.

[quote author="Vierailija" time="12.12.2014 klo 14:04"]

Olen äiti ja mummo. Hiljattain järkytyin pahemman kerran, kun tyttäreni sanoi eroavansa miehestään. Hän on jo vuokrannut asunnon ja muuttanut pois kodistaan. Kaikki tapahtui hetkessä. Lapsista nuorin, 11v. poika jäi kotiin isänsä kanssa. Kaksi vanhinta lasta ovat jo opiskelemassa. Tyttäreni on erittäin korkeasti kouluttautunut. Nämä opiskelut mahdollisti hänen miehensä, joka kilttinä ja uskollisena miehenä huolehti perheestä lasten ollessa pieniä.

Mietin, että tässäkö on palkka siitä kaikesta hyvästä, jonka mies osoitti vaimolleen? Miksi hyvää ja rakastavaa miestä pitää kohdella näin huonosti? Eniten suren juuri vävyn puolesta, mutta myös hänen vanhempiensa puolesta. Myös kaikki lapset ovat järkyttyneitä ja surullisia.

Missään vaiheessa emme ole mieheni kanssa huomanneet mitään ryppyä tämän avioparin elämässä. He ovat olleet onnellisen ja tasapainoisen oloinen, toisilleen uskollinen aviopari. Tämä on kuin puukonisku selkään! Mitään selitystä tyttäreni ei anna. Vävy nipinnapin kykenee shokiltaan töissä käymään. Koko perhe on itekenyt paljon. Minä en saa pahaa mieltäni itketyksi, vaan on jatkuva ahdistus päällä. Arvelen, että tyttäreni on mennyt jotenkin sekaisin!

Tilanne on nyt sellainen, etten kykene minkäänlaiseen yhteydenpitoon lapseni kanssa. Pitkän kirjeen hänelle kirjoitin, mutta vastausta en ole saanut. Ajattelen, ettei hän olekaan minun tyttäreni, vaan joku vieras ihminen. Sitä kun ei halua uskoa, että oma lapsi tekee pahaa niin monelle ihmiselle. Vaikka Joulu lähestyy, en pysty edes korttia hänelle laittamaan.

Jos kenellä on samantapaisia kokemuksia, kertokaa ihmeessä! Useimmitenhan on niin, että omaa kehutaan ja sitä toista syyllistetään, vaikka syy olisi siinä omassa. Vain asiallisia vastauksia, please, sillä pelottaa jo muutenkin näin pahan mielen kanssa.

[/quote] hänellä on varmaan hyvä syy miksi haluaa eroon. Ei sitä kaikkea päällepäin huomaa. Vähän outo oot kun et oo tyttösi puolta. 

Täytyy aikanaan poikaa valistaa että tekee avioehdon että siltä osin ok. Rakkaudet loppuu ja uusia tulee. Elämä on..... Ei se niin kauheaa oo jos avioero tulee, kyllä siitä selviää. Pahempiakin asioita on ja niistä selviää. 

On muuten jännä, että äidit hyvin usein sympatiseeraa vävyjään ja haukkuvat tyttärensä maanrakoon. Näin kävi myös kaverilleni. Hänen miehensä paljastui lopulta kontrolloivaksi, mutta samalla aivan patalaiskaksi luuseriksi. Niin äiti sitten morkkasi että "Teillähän menee niin hyvin ja Jorma on aivan IHANA mies, siksi SINÄ olet itsekäs ja hajotat perheesi?"

Jotenkin ei nyt istu "please" tuon ikäisen suuhun, kuin mitä ap on - vähintään 60-vuotias.

[quote author="Vierailija" time="12.12.2014 klo 19:00"]

Tämä äiti ahdistuksessaan kaipasi vertaistukea. Hän toivoi saavansa vastauksia saman kokeneilta äideiltä. Vaikka heitä on Suomessa todella paljon, niin vain muutama vastasi. Loan heittäjiä näkyy olevan av:lla aina kaikkein eniten, oli aihe mikä hyvänsä. Kiihkomielellä nuoret mammat äitejään haukkuvat, kuten myös tätä AP:tä. Noh, minkä taakseen jättää, sen eestään löytää... Terv. Lapsensa erosta lähes toipunut äiti.

[/quote]

Jos sulla olis alunperinkin ollut oma elämä, etkä olis elänyt lapsesi kautta, niin ei tarvitsisi mistään "erosta toipua". Se ei ole sinun erosi vaan lapsesi. Kyllä säälittää sinun kaltaisesi ihmiset ja enemmän vielä heidän lapsensa. Antakaa lastenne elää ja tehdä omat virheensä ja eronsa. Ne eivät kuulu teille. Ihmiset menee naimisiin ja eroaa ja solmii uusia suhteita. Elämä on sellaista. Harva siihen kuolee, ja ero voi olla helpotus ja uuden paremman elämän alku.

Kuulostaa höpö höpöltä. Taas.

Ap, älä välitä ilkeistä viesteistä. Minä ymmärrän sinua. Tottakai oman lapsen ero tai mikä tahansa koettelemus saa tuntua pahalta. Olisi aika kylmän ihmisen merkki, ellet tuntisi noin kuin kirjoitat.
Mutta tosiaan, älä syytä erosta ketään ellet tiedä eron syytä.

Onpa outo avaus äidiltä. En voisi ikimaailmassa kuvitella, että oma äitini suhtautuisi minuun tuolla tavalla kuin sinä, ap. Tai minä tyttäreeni.

Voisit miettiä, mikä mättää sinun ja tyttäresi suhteessa. Ilmeisesti vävy on sinulle hyvin tärkeä, mutta luulisi, että oma tytär on häntäkin tärkeämpi?

Mitä lokaa täällä nyt on heitetty, ap? Ei mitään. Täällä vain on suurin osa sitä mieltä, että reaktiosi tytärtäsi kohtaan on täysin kohtuuton, koska et tiedä avioeron taustoja. Tuskin kukaan on ollut sitä mieltä, ettei avioero saisi aiheuttaa surua ja ikäviä tunteita, mutta liika on liikaa, varsinkin kun aloitusviestissä niin nostit vävyäsi jakkaralle ja poljit tytärtäsi maahan.

Mutta kaikkea hyvää sinulle silti.

62 lisää: on tietysti kurjaa, että otat asian noin raskaasti, ap. Koettaisit ajatella niin, ettei kyse kuitenkaan ole sinun avioerostasi. Tyttärellä on oikeus erota. Kai hänellä jotkut syyt siihen on. Voimia!

Kun sanoin omalle äidilleni että eroan miehestäni, äitini haukkui minut pystyyn. 

Vasta sitten sain kerrottua äidille siitä, mitä helvettiä se avioliitto minulle oli: kyttäämistä, alistamista, henkistä väkivaltaa ja välillä loppuvaiheessa fyysistäkin.

Äidilläni ei ollut mitään aavistusta ja hän piti tavallasi miestäni unelmavävynä.

Kyllähän nyt ap:ta on haukuttu, mm. sydämettömäksi. Se, että ap:ta ahdistaa ja että hän syyllistää lastaan erosta, on aivan normaalia ja kuuluu suruprosessiin. Ap on luullut tunteneensa tyttärensä ja tietävänsä tämän perheestä kaiken ja nyt tytär on tiputtanut pommin kaikille ja osoittanut, että hänellä on ollut koko ajan ns. salainen elämä tai ainakin salaiset suunnitelmat, joita hän ei ole avannut kenellekään.

Jos minun lapseni jättäisi miehensä ja lapsensa ja muuttaisi omaan asuntoon tuosta vaan, ilman mitään selitystä, varoitusta, vihjausta, takuulla tuntisin surua ja pelkoa. Olisin varma, että lapsi on tehnyt ison virheen, ei ole miettinyt asioita tarkkaan jne. Tämän takia on tärkeää, että kukaan ei teeskentele läheisilleen läheisempää kuin on. Sekin on valehtelua, että tieten tahtoen antaa ymmärtää elämässä olevan kaiken hyvin ja kertovansa kaiken esim. äidilleen mutta sitten yllättäen osoittaakin, ettei mikään ole olllutkaan totta. Miksi sen pitäisi olla äidille tai muille läheisille ok? Ei tuossa ole toimittu reilusti, oli syy mikä tahansa. Joskus sitä ihmistä ahdistaa kaikki eikä hän pysty kertomaan ongellmistaan, mutta miksi sitten teeskennellä ja huikjata, että meillä sujuu hyvin ja elämä on auvoisaa? Ei tarvitse kertoa mutta ihan olemalla oma itsensä jo vihjaa läheisille, että kaikki ei ole kunnossa. Esim. omassa liitossani on nyt vaikeaa, ja olen varma, että sukulaiset ovat huomanneet eleistä ja sävystä jo jotain. Äitini jopa vihjaisi, että teillä taitaa olla nyt vähän rankkaa. En teeskenele, valehtele enkä huijaa, vaikka vielä en ole valmis kertomaan asiasta kenellekään.

Hyvä ystäväni teki minulle tämän huijauksen. Kun tieto erosta, uudesta miehestä ja uudesta vauvasta kaikista tuli kerralla, tunsin oloni todella petetyksi. Ei se ero minua koskenut mutta minua ei mielestäni ystävänä kohdeltu koko prosessin aikana reilusti. Ei minulle olisi tarvinnut tilittää yksityiskohtia mutta se valehtelu oli rumaa. Mitä on jäljellä ystävyydestä? Joulukortin laitan vielä tänä vuonna. Eroa tekevä ihminen on varmasti oikeutettu pieneen itsekkyyteen mutta muut ihmiset on jossain vaiheessa otettava huomioon. Ei voi vaatia tukea ja apua, jos ei itse ole valmis antamaan itsestään mitään. On surullista ja turhauttavaa katsella eropereen lapsia, jotka yrittävät niin urheasti selviytyä, kun samaan aikaan se eroaja hehkuttaa uutta onneaan. Miten hän voi vaatia, että lähipiiri kykenee suoraan hyppäämään eron yli jakamaan onnea hänen uudesta suhteestaan ja vauvastaan, kun ei ole ollut aikaa prosessoida edes sitä eroa?

Jos siis ette anna lähipiriirillenne vihjeen vihjettä vaan pamautatte eron tyhjästä, niin antakaa heille ainakin aikaa surra ero läpi ja ymmärtäkää, että sitä tukea saa silloin, kun on itsekin ollut valmis avautumaan asioistaan. Simpukalle on hankala antaa ymmärrystä.

[quote author="Vierailija" time="12.12.2014 klo 23:29"]Minkä ikäinen tyttäresi on? Saiko hän kovin nuorena ensimmäisen lapsen? Tiedän naisia (ja miehiä), jotka ovat tehneet perheen nuorena ja sitten havahtuneet viettämään tätä menetettyä nuoruutta 30-40 vuoden iässä. Kyseessä ei välttämättä ole avioliiton ongelmat vaan halu kokea ja nähdä, elää sitä nuoruutta.

Itse olen miettinyt joskus samaa. Että lähtisin mieheni ja tyttäreni luota. Haluaisin muuttaa ulkomaille ja kokea muutakin kuin tätä arkea. Mutta tarkemmin asiaa mietittyäni, mietin miten paljon etenkin lastani ikävöisin ja yksinäinenhän minä siellä reissussa olisin. Olenkin tehnyt ratkaisun, että vietämme aikaa ulkomailla yhdessä perheen kanssa, jolloin voin yhdistää nämä kaksi intohimoani: perheen ja matkustelun. Ja olla hyvä äiti :)
[/quote] Aamen tälle! Serkkulikka päätti suuressa 20v viisaudessaan perustaa perheen teininä tavatun tyypin kanssa. Se hyppäysvaihe ja kokemusten haku tuli sitten kolmenkympin korvilla. Siinä ei mikään järkiperustelu auta tai mikään muukaan jos ihminen kokee että hänellä on jäänyt joku vaihe kokematta ja näkemättä. Serkkulikka aikoinaan haki oikeutusta itsekkäille ja typerille tempauksille ja kännissä tunnusti "hän halusi vielä mennä". Tätini oli aika lailla helisemässä ja oli totta kai huolissaan lapsista. Serkkulikka sai sen kiivaasti haluamansa sinkkuelämän ja deittailun mutta eipä tuo sen onnellisemmalta vaikuta. Omille lapsille olen kyllä pitänyt monta palopuhetta että eläkää nuoruutta,matkustelkaa, lähtee opiskelemaan yms.

[quote author="Vierailija" time="12.12.2014 klo 16:12"]

Kiitos vastauksista. Muutama ymmärsi myös minun, epäonnistuneen äidin tuskan. Oli virhe kirjoittaa tänne, ahdistus vain paheni. On pakko päästä lääkärille maanantaina. Olen valvonut öitä niin paljon, etten enää jaksa käydä töissä muuten. Olen myös laihtunut surkean näköisesksi, kun en pysty syömään. En sure itseni takia, vaan tämän perheen puolesta. Varmaan tässä suren myös tyttäreni puolesta. Hän kun kantaa päävastuun perheen särkemisestä. Onnekseni en ole sanonut hänelle pahoja sanoja, joita nyt pitäisi katua. Ja kirjoitin, etten jää pitämään vihaa. 

Tässä perheessä ei käytetty lainkaan alkoholia. Ei ollut myöskään henkistä, eikä fyysistä väkivaltaa. Mitä seksiasioihin tulee, ne ei äidille eikä anopille kuulu. Luulisi vaan tuollaisiin saavan apua nykypäivänä. Perheen lapsille tämä oli shokki, he eivät osanneet edes aavistaa mitään! Koti hajotettiin heidän silmissään hetkessä. Tästä olen keskustellut heidän nuortensa kanssa.

Olenkin ihmetellyt, miksi ihmeessä pitää näytellä ihanneliittoa, jos voidaan huonosti? Näin hyviksi näyttelijöiksi en tätä paria kuitenkaan olisi uskonut. Eikä uskonut muukaan lähipiiri. Suosittelen kaikille pariskunnille, että raottaisivat edes hieman sitä liittonsa verhoa. Se auttaisi niin monia!

Nyt käyn lepäämään ja jätän jouluvalmistelut sikseen. En halua näytellä pirteää isoäitiä, kun en sitä kerran ole. En halua näytellä yhtään mitään, vaan ainoastaan nukkua...

[/quote]

Ihmeen draamakuningatar sinäkin olet. Lienet niitä tyyppejä jotka pyörtyilevät jossain pikkuserkkujen hautajaisissa kun SINUN surusi on niin KESTÄMÄTTÖMÄN TUSKALLINEN.

Luin ketjun ja voin todeta, että jos jollakin ihmisellä on joku huoli tai murhe, hänen ei missään tapauksessa pidä kirjoittaa av-palstalle. Yli 90% kirjoituksista on ilkeämielistä roskaa, joka vain pahentaa ko. henkilön tilannetta. Jollekin herkälle tämä voi koitua ihan lopulliseksi kohtaloksi. Hakekaa oikeaa apua, sitä on saatavilla!  

[quote author="Vierailija" time="12.12.2014 klo 15:37"]Niin se vaan menee että jokaisen pitää tehdä itse ne virheensä ja paras oppi on kantapään kautta! Mun siskolle tuli ikäkriisi 30 ja risat. taustalla tämä klassinen kuvio: teinistä asti miehensä kanssa kimpassa,äidin luota suoraan miehen luo. Se "menovaihe" oli jäänyt kokonaan elämättä. Mies kunnollinen,kiltti,arvostava mutta eihän sekään riitä jos muista ei ole hirveästi kokemusta niin ei ole kehen verrata. Lisäksi sisko rakentanut siihen äiskän huudeille,eli äitimme apu oli itsestään selvää samoin hänen anoppinsa. Eli siskoni ei ollut päivääkään seissyt omin jaloin maailmalla. Hänellä olisi ollut kyllä mahdollisuus lähteä opiskelemaan lukion jälkeen kauemmas mutta halusi jäädä kotikulmille ja miehen kans kimppaan. Nämä on niitä OMIA valintoja mitä ei aina muista kun se ikäkriisi pukkaa. Äidillemme oli kova isku siskon ero ja se eron jälkeinen "teinimeno". Itse ilmotin etten ala joka vloppu lapsenvahdiksi ja myöskin äitimme ilmotti että alkaa nyt elää itsekkäämmin. Sisko joutui pakosti kasvamaan. Öitimme alkoi matkustella ja harrastaa eli ei ollut joka käänteessä enää käytettävissä. Siskolla on ollut monenlaista miestä eron jälkeen mutta mikään juttu ei ole kestänyt kovin kauaa. Kyllä on elämä opettanut ja se on tehnyt toisaalta sille ihan hyvää. Älkää käsittäkö väärin,en halua siskolle mitään pahaa mutta kyllä se aikoinaan aika pumpulissa eli ja ei käsittänyt kuinka hyvin sillä oli asiat.
[/quote] Ja tarkennuksena: aikoinaan sisko veisasi virttä että on niin tylsää ja harmaata arkea,elämätön elämä sitä vaivasi. No 10 vuoden sinkkuelämän jälkeen ja lukuisten suhteiden niin on tullut perspektiiviä ja prinsessa asenne on karissut. Nykyään Se exä nähdään jo toisessa valossa kun on elämän koulua käyty. Mutta takaisin ei pääse. T.23

[quote author="Vierailija" time="13.12.2014 klo 12:10"][quote author="Vierailija" time="12.12.2014 klo 23:29"]Minkä ikäinen tyttäresi on? Saiko hän kovin nuorena ensimmäisen lapsen? Tiedän naisia (ja miehiä), jotka ovat tehneet perheen nuorena ja sitten havahtuneet viettämään tätä menetettyä nuoruutta 30-40 vuoden iässä. Kyseessä ei välttämättä ole avioliiton ongelmat vaan halu kokea ja nähdä, elää sitä nuoruutta.

Itse olen miettinyt joskus samaa. Että lähtisin mieheni ja tyttäreni luota. Haluaisin muuttaa ulkomaille ja kokea muutakin kuin tätä arkea. Mutta tarkemmin asiaa mietittyäni, mietin miten paljon etenkin lastani ikävöisin ja yksinäinenhän minä siellä reissussa olisin. Olenkin tehnyt ratkaisun, että vietämme aikaa ulkomailla yhdessä perheen kanssa, jolloin voin yhdistää nämä kaksi intohimoani: perheen ja matkustelun. Ja olla hyvä äiti :)
[/quote] Aamen tälle! Serkkulikka päätti suuressa 20v viisaudessaan perustaa perheen teininä tavatun tyypin kanssa. Se hyppäysvaihe ja kokemusten haku tuli sitten kolmenkympin korvilla. Siinä ei mikään järkiperustelu auta tai mikään muukaan jos ihminen kokee että hänellä on jäänyt joku vaihe kokematta ja näkemättä. Serkkulikka aikoinaan haki oikeutusta itsekkäille ja typerille tempauksille ja kännissä tunnusti "hän halusi vielä mennä". Tätini oli aika lailla helisemässä ja oli totta kai huolissaan lapsista. Serkkulikka sai sen kiivaasti haluamansa sinkkuelämän ja deittailun mutta eipä tuo sen onnellisemmalta vaikuta. Omille lapsille olen kyllä pitänyt monta palopuhetta että eläkää nuoruutta,matkustelkaa, lähtee opiskelemaan yms.
[/quote]. Näitä tapauksia on nähty matkan varrella vaikka miten monta niin miehissä kuin naisissakin. Itse olen jälkikäteen tosi tyytyväinen että lähdin heti lukion jälkeen au-pairiksi ja sitten kun pesti päättyi niin ulkomaille opiskelemaan. Tuli opiskeltua monenlaisia asioita: itsenäistyin ja kielitaito tuli opittua ja ihmissuhdetaitoja tuli opeteltua moneen suuntaan. Nyt sitä on ihan tyytyväinen kotona ja ei ole fiilistä että jokin asia jäi näkemättä. Aika moni nuoruudenkaveri joka jäi kotikulmille ja perusti perheen 20+ niin tosi moni on eronnut ja emännät bailaa. No ei oo sama asia olla lapsettomana sinkkuna maailmalla 20v kuin 35v eronneena lapsellisena kotikylillä.

Ymmärrän hyvin aloittajan järkytyksen ja surun, eniten käy sääliksi tuota 11-vuotiasta poikaa, joka  vielä kovasti tarvitsisi äitiään.

Joku kirjoitti tietävänsä että tytär on lääkäri. Ihan vaan tilastollisena faktana, että ammattikunnista lääkärit pettävät eniten puolisoaan, toisena tulevat upseerit puolta pienemmällä luvulla, sitten muut selvästi heitä pienemmillä luvuilla.

[quote author="Vierailija" time="14.12.2014 klo 03:27"]

Ymmärrän hyvin aloittajan järkytyksen ja surun, eniten käy sääliksi tuota 11-vuotiasta poikaa, joka  vielä kovasti tarvitsisi äitiään.

Joku kirjoitti tietävänsä että tytär on lääkäri. Ihan vaan tilastollisena faktana, että ammattikunnista lääkärit pettävät eniten puolisoaan, toisena tulevat upseerit puolta pienemmällä luvulla, sitten muut selvästi heitä pienemmillä luvuilla.

[/quote]

Psykoosin taas koen egon akuuttina syrjäytymisenä.
Skitsofreniassa taas persoona alkaa olla pysyvämmin sulautunut ympäröivään todellisuuteen, eli toisinsanoen persoona/ykseys alkaa olla hyvin häilyvää.. Jotenkin jatkuu itsensä ulkopuolelle.