Arki tuntuu ankealta

Tuntuu, ettei ole koskaan kivaa. Kaikki on vain yhtä pakkoa.

Opiskelen. Olen kiinnostunut alasta, mutta opiskelut tuottavat paljon työtä, stressiä ja hankaluuksia. En voi pyytää apua keneltäkään. Olen myös aika yksinäinen. Kaverini asuvat kaikki 1-4 tunnin matkan päässä. Pidän heihin kuitenkin usein yhteyttä.Opiskelupaikasta en ole kavereita saanut kun pari, koska en voi käyttää alkoholia ja bileissä kännissä ihmiset klikkiytyvät. Asun 3 ihmisen solussa, mutta en oikein tunne muita.

Minulla on ihana parisuhde. Asumme toistaiseksi erillämme opiskelun takia, mutta onneksi tämän vuoden jälkeen pääsemme muuttamaan yhteen! Nyt näemme melkein joka viikonloppu.

Käyn pari kertaa kuussa ja lomilla poikaystävän paikkakunnalla töissä (oman alan). On ihana tulla kotiin, kun tietää, että poikaystävä odottaa siellä ja voidaan tehdä yhdessä ruokaa tai mennä kävelylle. Muuten töissä on aika kurjaa. Tylsää, yksinäistä, kiire,en saa kunnon ohjeita, sitten teen väärin ja lähetetään joku viestintuoja valittamaan ja puhutaan selän takana, niin että sen itse kuulee. Pelottaa, että päädyn vaihtamaan alaa! Tykkäsin enemmän jopa aikaisemmin tekemästäni siivousalan työstä, kun sai tehdä omassa rauhassa ja koko ajan ei tarvinnut olla varpaillaan ja puuhaa oli sopivasti ja tylsää ei ollut. Onneksi ensi kesänä pääsen testaamaan toista työpaikkaa, niin näen, onko se yhtä kamalaa toisessa paikassa. Ja vielä kolmanteen oman alan hommaan teollisuuteen ensi talvena.

Minulla on liikuntaharrastuksia ja pidän niistä. Välillä kun masentaa, niin ei jaksa vaan lähteä... Viikolla lohtua tuo liikunta ja yksi tv-sarja.

Viikonlopuista 50% menee myös apatiassa. Mitän ei jaksaisi, vaan pakollisen siivouksen. Onneksi välillä on mukavaakin:) nähdä ystäviä ja sukulaisia ja pelata kullan kanssa.

Tulevaisuus pelottaa. Että joutuu tekemään 8h paskaa ja typerää hommaa ja työmatka kestää tunnin yhteensuuntaan. Ja kotona odottaa kirkuvat ja kiukuttelevat lapset. Omaa aikaa ei ole ja seksiä ei ole koskaan. Haluaisin lapsia kuitenkin joskus...

Pelottaa myös, ettei töitä löydy ja joutuu tuilla elämään.

Pahinta on, kun on koko ajan huono mieli ja huono omatunto siitä! Minulla ei ole taloudellisia vaikeuksia tai sairauksia ja silti tunnen näin. 
Kuitenkin ajattelen, että jos 3 vuoden päästä elämä menee samanlaisissa fiiliksissä, niin en jaksa sitten enää. Yritän rämpiä opiskelut ja katsoa sitten.

Onko muiden arki näin kamalaa?

En siis haaveile linnoista ja 1000000000 palkasta ja timanteista ja että kaikki tehdään mulle valmiina, vaan että voisin olla perustyytyväinen elämääni. Että jos on huono päivä, voi illalla ajatella, että huominen on ehkä parempi. Että tulevaisuudessa olisi jotain odotettavaa. Päivät ei seuraisi harmaana toisiaan ja odotettava juttu on nukkumaanmeno. Työnkään ei tarvi olla mikään unelmahommaharrastelu, vaan ettei koko ajan vituta ja ahdista :/