Voiko tässä elämäntilanteessa hankkia toista lasta?

Miksi ihmeessä katuisit sitä, että olet hankkinut (vain) yhden lapsen? En ymmärrä.

No esim. kun aamuisin makoilen poikani kanssa ihanassa kippurassa sängyssä, sydämeni meinaa pakahtua, kun ajattelen, että saanko kokea nämä hellyyshetket pienen lapsen kanssa vain yhden ainoan kerran. Lapsiperheaika on rankkaa, mutta esim. mieheni suvussa on hienoa katsella, miten aikuisista sisaruksista on toisilleen tukea, apua ja seuraa. Kaipaan jonkinlaista jatkuvuutta ja ihan itsekkäästi seuraa itselleni lapsesta. Ja mietin, että sisaruksista voisi olla toisilleen kovasti tukea elämän aallokoissa. Toki lapset usein ovat mustiksia ja tappelevat, mutta kun ajattelee asiaa pidemmälle, pelkään, että lapsemme tulee jäämään yksin.

Toisaalta mietin, onko aivan hullua tehdä toista lasta väsyneenä, kun lapselle pitäisi kuitenkin tarjota hyvä lapsuus, jossa kodin ilmapiiriä ei luonnehtisi vain väsymys.

Mitä jos päättäisit suosiolla harkita asiaa uudelleen sitten, kun poikasi aloittaa koulun? Jos tilanne tuntuu silloin helpommalta, teette toisen lapsen.

Mulla ei varsinaisesti ole sama juttu töiden kannalta kuin sinulla, mutta itse en vain pysty tuohon klo 8-16 rytmiin. Siksi teen oman toiminimen alla töitä silloin kun mies on kotona, tekee myöskin reissu työtä todella epäsäännöllisesti, itse päättää mitkä projektit ottaa ja mitä ei. Mulla toki apuna myös miehen perhe. Omakin olisi, mutta eri maassa.

Mulla on myös unelmissa enemmän lapsia ja tämä, että saan sekä työskennellä että olla lasteni kanssa paljon kotona auttaa jaksamaan. Siis juurikin se, että välillä saan käydä töissä ja usein appivanhemmillani/mieheni sisarusten luona/ystävien kanssa kahvilla jne. Se, että saa hetken sitä aikuisten kanssa olemista ja hetken levähtää auttaa todella paljon!

Ei sulla onnistuis, että teet muutamaa päivää viikosta töitä? Tai kuten nytkin, välillä otat projekteja. Jos ei onnistu muuten, niin lapsi muutaman päivän pk:hon?

Itse asiassa olen miettinyt tuota. Olen iloinen, että uskalsimme tehdä ensimmäisen lapsen suht nuorina, tämä olisi niin paljon vaikeampaa, jos ensimmäistäkään lasta ei vielä olisi. Elämähän voi muuttua kovasti muutamassa vuodessakin. Jotta jaksaisin lisää kasvatusvastuuta, tarvitsisimme joko vakaamman tilanteen, jossa ei tarvitsisi huolehtia näin paljon töiden jatkumisesta ja toimeentulosta. Tai vaihtoehtoisesti enemmän rahaa, jolloin voisin palkata ihan vaikka au pairin avukseni ja tuekseni arkihommiin.

Kun tällainen huolehtija olen, mietin tietenkin sellaistakin, tuleeko lapsille liian pitkä ikäero jne. Mutta sisäinen ääneni suorastaan huutaa nyt, että älä hyvä ihminen hanki tähän palapeliin enää yhtään lisäpalaa, koska elämää ei voi elää suorittamalla. Äidin ja isän jaksaminenkin on niin tärkeää. On ihan sama, ovatko kulissit ulospäin millaiset, jos kotona vallitseva tunne on pelko elämäntilanteen kestävyydestä, säätö ja väsymys.

Olisiko teillä kertoa tarinoita, miten olette onnistuneet yhdistämään perhe-elämän ja jotenkin poikkeavan elämäntilanteen? Kun me tosiaan elämme niin eri tavalla kuin ne, joilla on se vakituinen virka, johon ollaan ehkä vähän leipääntyneitäkin, mutta se työ on ja pysyy ja elämässä on vakautta. Mieheni ja minä pidämme töistämme kovasti, mutta toisaalta sen varjopuolena meillä on paljon suuremmat paineet, ja lähes kaikki on ikävänkin paljon itsestämme kiinni.

Toisaalta lapsi tuo pakostakin elämään tiettyä hitautta ja vakautta, jota kaipaan. Haluaisin tarjota lapselleni seesteisen lapsuuden. Elämäntilanteet toki muuttuvat aina, mutta en halua liikaa stressiä ja säätöä.

Saimme toisen lapsen tilanteeseen, jossa mies oli paljon pois, minä jäin työttömäksi ja meillä oli paljon huolta. Silloin, kun tulin raskaaksi tilanne oli vielä hyvä, mut huononi nopeasti, siis muutamassa viikossa, joten lapsi syntyi tosi hankalaan elämänvaiheeseen jossa oli melko varmaa ettei minulle löydy enää töitä (työnantaja lopetti toimintansa). Minunkin alani on sellainen, että töitä on vähän ja äitiysloman aikana tipuis ns. kelkasta. Alani työpaikkoja on hyvin harvoin auki, joten jos töitä alkaa hakemaan markkinoiden ulkopuolelta pienen lapsen äitinä, niitä on hyvin vaikea saada.

Aika kovan hinnan olen lapsista maksanut, olen joutunut opiskelemaan uudelle alalle. Jos olisin tiennyt, kuinka vaikeaa meillä tulee olemaan, en koskaan olisi uskaltanut tehdä toista lasta. Vauva-aika meni murehtiessa ja oli paljon rankempaa kuin esikoisen aikana, enkä erityisesti nauttinut siitä. Onneksi en tiennyt että se tulisi olemaan sellaista, ja että elämä tänä päivänäkin on vielä taloudellisesti epävarmaa koska opiskelen. Kahdesta lapsesta on kuitenkin tuplasti iloa, ja ikä on armoton asia, se aika jolloin lapsia voi ylipäänsä saada on kuitenkin aika lyhyt.

Näin se vaan on, että elämä ei ole reilua, naisella on biologiset rajoitteet ja sitten on tää nykyinen työelämä ja lama, ja siinä saat sumplia.

Minulla hieman vastaava tilanne, joskin olen yrittäjänä perheyrityksessä, eli yritys pyörii kyllä ilman minuakin, mutta ei vuosikausia... Ja mies ei ole yrittäjä, mutta työssä, jossa matkustaa paljon ja päivät 10-12 tuntisia ja kotonakin vielä jatkaa työhommia. Lomat onneksi pystyy pitämään melko hyvin, ei tietysti mitään hoitovapaita ja 2 kuukauden isyysvapaita, mutta "normi" lomat kuitenkin...

Meillä nyt eskari-ikäinen poika ja toinen lapsi syntyy kuukauden päästä. Pitkään ajateltiin, että yhteen lapseen jää kun vielä esikoinen oli todella vaativa vauva. Mutta sitten saman kaltaiset syyt kun sinulla sai meidät vielä miettimään uudelleen ja päädyttiin siihen, että nyt kun esikoinen on isompi ja menee nyt vielä ensi syksynä kouluun niin päätettiin antaa toisenkin tulla. Ja heti tärppäsi :) Nyt sitten olen ensi vuoden kotona, eli hoidan vauvaa ekan vuoden kotona ja samalla esikoisen 1. luokan syksyn voin olla kotona samalla niin helpottaa sitäkin. Teen samalla työjuttuja sen minkä pystyn, mutta periaatteessa minun työt töissä kaatuvat perheenjäsenten hoidettaviksi. Eli vuotta enempää en missään tapauksessa voi olla pois ja sen olen hyväksynyt ja näillä mennään. Esikoinenkin pärjäsi hyvin jo vuoden vanhana päivähoidossa, pystyinhän yrittäjänä kuitenkin paljon vaikuttamaan työrytmiin ja lyhentämään päivää jne. Ja meillä myös erittäin hyvät verkostot, isovanhemmat, sisarukset jne. joita ilman tämä paletti ei ollenkaan toimisi.

Kiitos näistä tarinoista! Ette tiedä, miten minua helpottaa pelkästään sen kuuleminen, että emme ole ainoita ihmisiä maailmassa, joiden elämä on tällaista. Kyllä minä hoitaisin lastani pitkään kotona ja askartelisin ja leipoisin kaiket päivät, jos se mitenkään olisi mahdollista, mutta kun ei ole. Ja se lause, että "niitä töitä ehtii sitten tehdä", on niin turhauttava. Kun meidän alamme ovat sellaisia, että irroittautuminen ei ole kovin helppoa, ja jos kelkasta putoat, sinne ei niin vain enää kiivetä mukaan. Lisäksi pidän kovasti työstäni, ja kyllä minulle olisi suuri menetys, jos pitäisi valita, että nyt saat vain perheen tai tämän työn, mutta jos valitset perheen, olet vain ja ainoastaan äiti koko elämäsi.

Pelkään, että se katkeroittaisi minut, ja purkaisin sen jotenkin välillisesti mieheeni, lapsiini tai itseeni.

Ap tässä vielä. Siis olen tuota minäkin ihmetellyt, mutta tuttavapiirissäni on tosiaan aika paljon näitä, jotka ovat lapsen kanssa kotona ainakin sen kolme vuotta ja tekevät osittaista työviikkoa niin pitkään kuin laki sen sallii. Ja useita, jotka tekevät lapset tosi lyhyellä ikäerolla eivätkä mene välissä töihin. Eivätkä heidän miehensäkään kyllä mielestäni mitään rikkaita ole, vaan normaali- ja keskituloisia.

Yrittäjyys ja lapsenteko on kyllä ihan oma kuvionsa, jota tavallista työtä tekevät eivät vain tajua. Siltä suunnalta tulee pahimmillaan niin naivia lässytystä ja syyllistämistä, etten enää viitsi edes pihua niille ihmisille perheemme väsymyksestä ja siitä, miksi meillä on vain yksi lapsi ja toista ei ehkä ikinä tule. Ehkä joku vuorotyöläinen voi tajuta tätä vuosia kestävää säätöä, rumbaa, epämääräisyyttä ja kuormitusta. Ja vielä monimutkaisempaa asiasta tekee se, jos se oma työ on siitä huolimatta ihanaa ja tykkää sen teosta. Mutta ongelmia aiheuttaa juurikin tuo jatkuva 24/7 sitoutuminen ja valppaana oleminen sekä kotona että työssä.

OT, ainoa mitä ihmettelen ap:n ajatuksista on tuo, että hänen muilla tuttavillaan on varaa olla vuosia kotona lasten vuoksi, koska heillä on varmat työpaikat odottamassa? Missä maassa asutte? Suomessa ei enää monellakaan ole mitään varmoja työpaikkoja... Työttömien määrä on suuri ja vain kasvussa.