Aamulla iloinen illalla itkettää

Hei!

Olen 21-vuotias, onnellisessa parisuhteessa elävä reilun 3kk ikäisen ihanan vauvan äiti. Olen äärettömän onnellinen pienestä ihmeestämme, ja hän on kaikkeni. Aarteeni, kullannuppuni.. Kyllähän te vanhemmat tiedätte. Ensimmäinen lapsi, ihanaa ihmeellistä aikaa. Parisuhdekin menee paremmin kuin pitkiin aikoihin, raskausaika kun oli yhtä vuoristorataa, voi minun miesparkaa.

Suustani on monta kertaa tullut sana onnellisuus viimeisen kolmen kuukauden aikana. Rakastan elämääni, ja arvostan kaikkea mitä minulla on äärettömän paljon, enkä vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta, ikinä.

Mieheni ei valitettavasti pystynyt jäämään isyyslomalle koska on perheyrityksessä mukana, eikä sieltä paljoa vapaapäiviä jouda herumaan. Aluksi se oli ihan ok, vaikka yöt tulee nukuttua hieman niin ja näin, olen kuitenkin jaksanut pikkuisen kanssa aivan hyvin, vaikka mieheni tekee 10-12 tuntisia päiviä. Ja tottakai arvostan mieheni panosta perheeseemme, ei meillä olisi tätä kaikkea koskaan ollutkaan ilman häntä.

Mutta asiaan, ... Ihan ensimmäiseksi haluaisin sanoa, ennenkuin kukaan sitä ammattiapuun kääntymistä minulle suosittelee, en halua. En näe mitä parantavaa vaikutusta siinä on että käyn itkeskelemässä näitä samaisia asioita vieraalle ihmiselle, joka ei minua edes tunne. Sitäpaitsi, minulla on tapana vieraiden ihmisten nähden näyttää hyvät puoleni. Hymyillä nätisti ja vakuuttaa että "kyllähän tässä pärjätään, aivan vallan mainiosti! "

Nykyään tunnen oloni onnelliseksi aamulla 2 tuntia, illalla toiset muutama tuntia, kun mieheni on kotona. Kaikki tuntuu hyvältä, elämä on ihanaa, rakastan perhettäni, mikäs tämän parempaa! Kunnes.. ovi kolahtaa kiinni ja tiedän että seuraava 10-12 tunnin alakuloisuus lähtee tästä. Ei aina, mutta hyvin usein. Koitan saada pidettyä itseni touhukkaana, mutta kun olet kolme kuukautta joka ikinen päivä kanniskellut vauvaa jotta hän viihtyisi, istunut siinä sitterin edessä heiluttaen helistimiä ja leikittäen ihanaa pikkuista useita puolituntisia, ja sitten tuntien huutamisien jälkeen saanut hänet viimein päiväunille, kaikki purkaantuu. Kertakaikkiaan kaikki tuntuu niin tyhjältä. Onko totta, että nykyään suurin päivän haasteeni on saada vaihdettua kakkavaippa? Viikon kohokohta on vauvan kylvettäminen? Milloin olisi sellainen päivä, että ei tarvitse illalla olla silmät kirvelevinä päivän itkun tihrustamisen jälkeen? Mieheni kyllä yrittää minulle sanoa että lähteä kyläilemään vauvan kanssa, niin ei tarvittis olla vaan neljän seinän sisällä, mutta lähteminen tuntuu kauhean vaikealta, ja pelkään että saako vauva vierrailessa ollessa jonkun itkunpuuskan, tai katsooko vieraalla ollessani millainen äiti olen, käsittelenhän lasta oikein, eihän toimissani ole moitittavaa?

Älkääkä nyt luulko ettenkö nauttisi ja saisi ilon hetkiä siitä kuinka näen lapseni kehittyvän ja oppivan jokapäivä jotain uutta, ne ovat parasta. Tunnen myös suurta huonoa omatuntoa siitä, etten aina jaksa olla iloinen vauvan kanssa temmeltäessä. Viimeaikoina olen saanut myös käsittämättömiä mustasukkaisuuspuuskia, ystävästäni? Ihan järjettömiä juttuja. Tiedän mieheni rakastavan vain minua, ja hän jaksaa kyllä kehua ja kertoa kauniita asioita. Kuinka nämä alakuloisuudet saisi loppumaan. Että päivät olisi tasaista. Ei tarvitsisi olla edes yli onnellinen, kunhan menisi ihan hyvin. Eikä noin ääripäästä ääripäähän. Minulla on avaimet onneen, mutta en osaa käyttää niitä oikein, taikka nähdä sitä kaikkea mitä minulla on. Miksi siis olla surullinen? Siinäpä vasta kysymys.

... Enää 1.5h, niin "onni" on taas täällä