Voiko ihminen olla lapsesta asti masentunut?

[quote author="Vierailija" time="08.12.2014 klo 00:56"]

[quote author="Vierailija" time="08.12.2014 klo 00:49"][quote author="Vierailija" time="08.12.2014 klo 00:48"]Voiko? Mitä se merkitsee jos on ollut alakuloinen, tyhmä ja saamaton niin kauan kuin muistaa? Vaikkei olisi mitään varsinaista "laukaisevaa tekijää" ympäristössä. Koulukiusausta, alkoholismia, hyväksikäyttöä tai väkivaltaa yms. [/quote]onko kaikki masentuneet tyhmiä? [/quote] kokemukseni mukaan masentuneet ovat heikkolahjaisia

Kiinnostaisi tietää, mistä tällainen "kokemus"? Masentunut tuntee itsensä usein tyhmäksi ja jää vointinsa vuoksi alisuorittajaksi. En siis ole ap, mutta mulla ollut ensimmäinen selkeä depressiojakso 11-vuotiaana, ja arviolta puolet teini- ja aikuisiästäni olen täyttänyt keskivaikean tai vaikean masennuksen kriteerit. Yhteensä kuukausia sairaalahoitoa, vuosia lääkehoitoa ja sairaslomia. Nyt ikää neljäkymmentä. Teoreettisesti olen kiistatta lahjakas, testattu, ja sosiaalinenkin ihminen... Mutta älykkyys ei ole masennusta koskaan estänyt mun kohdallani.

Ap, mä oletan olleeni vaan lapsena älyttömän paljon herkempi arvostelulle kuin useimmat muut, ja ilman isoja traumoja kehitin melkoiset itsetunto-ongelmat ja masennuksen ala-asteen aikana. 

[/quote]

Joissakin neurologisissa ongelmissa kuten inattentiivinen ADD on olemassa alalajeja, joissa esiintyy masennusta tasaisena jatkuvasti. Se on synnynnäistä, mutta voi erilaisissa elämäntilanteissa ja iän karttuessa muuttaa muotoaan ja tulla selvemmin esille.

Lapsi voi varmaakin olla hyvin ahdistunut. Tämä oireilee masennuksena aikuisena. Näin minulla.

Mielenkiintoinen aihe. Mä luulen kanssa sairastuneeni jo lapsena, en oikeen osaa sanoa tarkkaa ikää, oisko 9v.. Vanhempien riitelyt ja heikko itsetunto niillä molemmilla jättivät jälkensä. Tajusin vasta aikuisena olleeni alisuorittaja, yritin olla näkymätön. Luulin myös pitkään että mulla vaan on tälläinen luonne, en tajunnut olevani sairas. Nyt opettelen edelleen elämään tän kanssa, eniten ehkä häiritsee toi suoritehitaus. Liikaa pohtimista ja liian vähän toimintaa.

Minulla ollut syntymästä asti toinen korva epämuodostunut (mikrotia).
Ei siitä pahimmasta päästä mutta ulkoinen korva on umpinainen.
Vanhempani eivät lääkäreiden suosituksista huolimatta tahtoneet asiaa korjata (sisäkorva täysin kunnossa eli jos korva olisi lapsena avattu niin olisin kuullut molemmilla korvilla normaalisti).
Minä olin ja olen edelleenkin vanhempieni mielestä "epäonnistunut kokeilu" ja veljeni synnyttyä 1,5 vuotta minun jälkeeni "täydellisenä" sai lapsena kaiken huomion ja rakkauden.
Tarhassa ja ala-asteella minua jo kiusattiin vammaiseksi ja siitä edettiin sitten muihin solvauksiin ja fyysiseen väkivaltaan.
Kotona kun kerroin tästä niin käskettiin olla puhumatta palturia ja asia sivuutettiin täysin.
Minulla ei ollut kavereita koulussa eikä koulun ulkopuolellakaan kun asuttiin maalla syrjässä enkä saanut harrastaa mitään toisin kuin veljeni joka pelasi jääkiekkoa/jalkapalloa/lasketteli/paini ja vaikka mitä.
Yläasteella kiusaaminen jatkui koulun jälkeen kotimatkalla bussissakin ja pian nämä kiusaajat (minua vanhempia) alkoivat jäämään minun kotipysäkilläni (josta 2 km kävelymatka kotiin) pois kiusatakseen vielä vähän lisää.
Vasta lukiossa pääsin noista elämäni pilaajista eroon (menin toiselle paikkakunnalle lukioon) mutta sitten tulikin jo toiset murheet.
Äitini joutui liikenneonnettomuuteen ja halvaantui ja kun vihdoin vuoden päästä kotiutui sairaalasta niin minä en saanut jatkaa lukioni oppilaskodissa asumista vaan aloin pyöräilemään päivittäin 40km yhteen suuntaan (80 yhteensä) kouluuni koska jouduin hoitamaan äitiäni kotona (katetroinnit, suihkutukset, sänkyyn laitot ja sieltä nostot, ruokaa tein jne).
Katetroinninkin sairaanhoitaja opetti isälleni, että voisi tämän hoitaa mutta sehän ei käynyt päinsä kun minut oli helpompi siihen asiaan uhrata.
Samalla kun veljeni sai tuliterät huippu mopot ja mopoauton niin minä säästin kesätyörahani vanhaan mopoon jonka ostin ja sillä sitten köröttelin kesät talvet kouluun ja takas, kesärenkailla tosin.
Kerran sateisena ja kylmänä syysiltana kun tuosta moposta hyppäsi ketju paikoiltaan kun sen ruosteinen runko vääntyi ajaessa niin ei isäni suostunut tulla hakemaan kotiin vaan talutin mopon sen viimeisen 20 km kotiin läpimärkänä jossa mopon mukana tulleilla ruosteisilla työkaluilla sen korjasin parhaani mukaan ja rungon tuin liinoilla kasaan, pitihän sitä seuraavana aamuna päästä sillä kouluun.
Elämäni pelasti onneksi 18 vuotiaana tapaamani ihana mies jonka luokse lukion käytyäni muutin vaikka siitä vanhempani vihat sainkin niskaani lopullisesti. Joka päivä kuitenkin kävin äitini hoitamassa, autolla tosin sitten kun miesystäväni (nykyinen aviomieheni) antoi autonsa käyttööni.
Hoidin äitiäni kunnes ollessani 25 vuotias tämä vihdoin sai oman henkilökohtaisen avustajan ja sitten pääsin vihoin hakemaan yliopistoonkin.
Nyt 10 vuotta myöhemmin voin vain todeta, että paskan lapsuuden ja nuoruuden koin, ei rakkautta, ei ikinä yhtäkään mukavaa tai rohkaisevaa sanaa, masentunut ja itsetuhoinen olin ja jos en miestäni olisi tavannut niin en tiedä miltä vastaantulevalta sillalta olisin mennyt hyppäämään.
Korvanikin leikkautin ja nyt on normaalin näköinen korva mutta kuulo oli jo näiden vuosien mittaan siitä ehtinyt "kadota".
Nyt minulla on omia lapsia ja teen kaikkeni heidän vuokseen, että tuntisivat itsensä rakastetuiksi ja pidän siitä huolen, että ei yksikään heistä tunne itseänsä vähempiarvoiseksi.
Masennukseni on nyt "taka-alalla" mutta ikinä en siitä varmaankaan eroon täysin pääse, en edes tiedä minkälaista olisi elää ilman sitä kun se on pienestä pitäen ollut olemassa.
Pidän vain itse huolen itsestäni ja ihana mieheni ja lapseni antavat voimaa pysyä positiivisena, ettei tuo piru sairaudeksi pääse valloilleen enään ikinä.

Voi. Itselläni oli periaatteessa kaikinpuolin positiivinen lapsuus, kotona paljon rakkautta eikä mitään puuttunut. Silti olen ollut masentunut ja ahdistunut varhaislapsuudesta asti. Varmaan joku juttu "vinksallaan" aivoissa tms, olen tosin oppinut olemaan sinut sen kanssa ja elän varsin tasapainoista ja onnellista elämää. En edes yritä enää olla ns. normaali, olen hyväksynyt sen että olen keskivertoa melankolisempi ja herkempi ihminen.

[quote author="Vierailija" time="08.12.2014 klo 00:48"]Voiko? Mitä se merkitsee jos on ollut alakuloinen, tyhmä ja saamaton niin kauan kuin muistaa? Vaikkei olisi mitään varsinaista "laukaisevaa tekijää" ympäristössä. Koulukiusausta, alkoholismia, hyväksikäyttöä tai väkivaltaa yms.
[/quote]

Vauva masentuu jos hän ei saa olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Jos vanhemmat tai hoitajat ovat masentuneita, he eivät ehkä kykene normaaliin vuorovaikutukseen ja ääritapauksessa myös vauva voi masentua. Näin ollen joku kai voisi olla koko elämänsä masentunut.

Mutta itselläni on lapsuuden ystävä, joka aina oli hirvittävän saamaton ja negatiivinen. Lopulta vieraannuimme toisistamme, koska tuntui, että hän imee mukaansa loputtomaan kielteisyyteen. Näin hänet viime kesänä ja hän oli muuttunut aivan täysin. Hän oli iloinen, jotenkin energisen ja tarmokkaan oloinen. Hän otti itse asian puheeksi ja oli vakuuttunut, että d-vitamiini oli auttanut. Hänen vanhempansa eivät olleet sitä koskaan ostaneet ja ruokavalio oli ollut mitä oli.