Mielenterveysalalla töissä ja itse palveluiden tarpeessa

Yksityisen psykiatrin kautta psykoterapiaan, etsit terapeutin ja käyt sen 3kk omakustanteisesti kerran kuussa vaadittavan jakson, että saatkela korvattavan psykoterapian.

Vertaisryhmät, esim 12 askeleen ryhmät. Niissä ei kysytä ammattia.

Jos ongelmasi liittyy työssä jaksamiseen, työnantajan on tarjottava työnohjausta.

Tosi vaikeaa kyllä . Monelle tulee omassa elämässä avioeroja huijauksia pettymyksiä menetyksiä kuolemia tai väkivaltaa niin paljon surua ja ahdistavaa kokemusta vielä työssä samoin että raskasta katsella kärsiviä niin sitten kun itse tarvitsisi apua tai oikeammin tukea niin pitää tulla hulluksi eikä se psykiatri mitään ymmärrä kun sillä käy potilaita satoja kuukaudessa . Kirjoittaa vaan rauhoittavia ja terapiaan. Sitten terapeutti kamppailee oman toimeen tulon ja velkojen sekä avioliittonsa kanssa ja satojen potilaiden ei se mitenkään ymmärrä eri ihmisten murheita vaan vetää kaavion mukaan oliko vaikea lapsuus mikä ei taas liity sen hetken aikuisen elämään yhtään. Tämä on fakta.

Vierailija kirjoitti:

Yksityisen psykiatrin kautta psykoterapiaan, etsit terapeutin ja käyt sen 3kk omakustanteisesti kerran kuussa vaadittavan jakson, että saatkela korvattavan psykoterapian.

Olen siis työterveyden kautta päässyt jo tuohon pisteeseen, että saan aloittaa psykoterapian heti kun olen terapeutin löytänyt. Terapeutin löytö on vaan hyvin hankalaa ja pitkällistä touhua, kun ovat niin buukattuja. Eli nyt olen sellaisessa välitilassa ollut yli 6kk, että en saa keskusteluapua ennekuin löydän terapeutin. Voisin periaatteessa käydä jonkun kerran kriisikeskuksessa tai mielenterveyskeskuksessa juttelemassa, mutta näihin olen paljon työn puolesta yhteydessä.

Kauheinta on kun terapeutit sekoittaa potilaidensa asioita toisiin tai yleistää kaikki samaan muottiin. Ei mitään onhan joitakin pidetty juoppoina vaikka ei juo yhtään kerran vuodessa viiniä.

Sehän on hyvinkin yleistä, että pöpien kanssa työskentelevistä tulee lopulta itsekin pöpejä.

Ei ole mikään helppo ammatti nähdä päivittäin täysin romuna olevia ihmisiä ja kuulla mitä heille on tapahtunut. Siinä helposti menee usko ihmisiin itselläkin.

Sama ongelma. Olen käynyt yksityisellä, mutta se tulee helvetin kalliiksi.

Olin muutaman kuukauden opiskeluaikana sijaisena psykiatrisessa sairaalassa. Siellä vanhimmat hoitajat kertoivat heidän uransa alussa esiintyneestä ilmiöstä eli siitä, että vanhat hoitajat olivat itse usein mielenterveyspalvelujen piirissä itsekin. Heille oli kyseisessä sairaalassa ollut oma osasto koska tarvetta oli niin paljon ja yksiköt olivat suljettuja yhteisöjä joissa työntekijätkin asuivat omissa asuntoloissa. Kyllä tuo työ on henkisesti kuormittavaa ja ymmärrän ettei ihan lähikollegat ole niitä parhaita hoitajia sinulle. Onko mahdollisuutta päästä jonkin lähipaikkakunnan tai vaikka yksityisen palveluiden piiriin?

Vierailija kirjoitti:

Jos ongelmasi liittyy työssä jaksamiseen, työnantajan on tarjottava työnohjausta.

Ei se työnohjaus auta paskaakaan. Pelkkää tyhjänpäiväistä lätinää. 

Vierailija kirjoitti:

Olin muutaman kuukauden opiskeluaikana sijaisena psykiatrisessa sairaalassa. Siellä vanhimmat hoitajat kertoivat heidän uransa alussa esiintyneestä ilmiöstä eli siitä, että vanhat hoitajat olivat itse usein mielenterveyspalvelujen piirissä itsekin. Heille oli kyseisessä sairaalassa ollut oma osasto koska tarvetta oli niin paljon ja yksiköt olivat suljettuja yhteisöjä joissa työntekijätkin asuivat omissa asuntoloissa. Kyllä tuo työ on henkisesti kuormittavaa ja ymmärrän ettei ihan lähikollegat ole niitä parhaita hoitajia sinulle. Onko mahdollisuutta päästä jonkin lähipaikkakunnan tai vaikka yksityisen palveluiden piiriin?

Siinä on vain se, että jos sellaiselle osastolle menet, niin juttu liikkuu kuitenkin. Alan piirit on yllättävän pienet ja joku tuntee aina jonkun tutun. Moni työkaveri heittää myös keikkaa ja työntekijät liikkuu paljon, joten kohtaamisilta ei voi välttyä. Jokainen mielenterveyspuolen työntekijä kammoaa ajatusta joutua siihen tilanteeseen. Siksi moni välttää viimeiseen asti hakeutumasta hoidon piiriin ja mieluummin vaikka alkaa dokaamaan. Näitä on nähty. Ei pidä käsittää väärin, se ei ole ylimielisyyttä, vaan itsesuojelua. 

Olen ollut keikalla katkolla ja siellä bongasin pitkällä kesälomalla olleen työkaverini sätkimässä kun putki oli jäänyt päälle. Jääväsin itseni samantien. Ei siinä mitään, mutta nämä on kiusallisia kohtaamisia. Katko kuitenkin auttoi, tyyppi palasi duuniin aikanaan freesinä. Joi tosin itsensä hautaan sittemmin.

""Siinä on vain se, että jos sellaiselle osastolle menet, niin juttu liikkuu kuitenkin. Alan piirit on yllättävän pienet ja joku tuntee aina jonkun tutun. Moni työkaveri heittää myös keikkaa ja työntekijät liikkuu paljon, joten kohtaamisilta ei voi välttyä. Jokainen mielenterveyspuolen työntekijä kammoaa ajatusta joutua siihen tilanteeseen. Siksi moni välttää viimeiseen asti hakeutumasta hoidon piiriin ja mieluummin vaikka alkaa dokaamaan. Näitä on nähty. Ei pidä käsittää väärin, se ei ole ylimielisyyttä, vaan itsesuojelua.""

Tää on surullista, mutta totta. Se kun olet alalla töissä ja näät sen ilmapiirin sielläkin, kuinka stigmaa ylläpidetään. Ollaan olevinaan niin ymmärtäväistä ja ammattilaista, mutta jos kollega voi huonosti, saa tämä pöpin/vähintään heikon maineen. Ei ammattilaisinakaan ymmärretä, että meistä jokaisella on mielenterveys, eikä kukaan ole suojassa sen ongelmilta.

Eikö about kaikki alalla ole palveluiden tarpeessa?

Psykiatrin lapsi ihmettelee.

Yksi tuttu mt-alan ammattilainen teki sellaisen ratkaisun että muutti takaisin kotipaikkakunnalleen toiselle puolelle Suomea ja levisi sitten siellä. Siellä ei ollut tuttuja ammattilaisia hoitamassa. Täysin tietoinen veto, minkä myönsi itsekin. 

Vierailija kirjoitti:

""Siinä on vain se, että jos sellaiselle osastolle menet, niin juttu liikkuu kuitenkin. Alan piirit on yllättävän pienet ja joku tuntee aina jonkun tutun. Moni työkaveri heittää myös keikkaa ja työntekijät liikkuu paljon, joten kohtaamisilta ei voi välttyä. Jokainen mielenterveyspuolen työntekijä kammoaa ajatusta joutua siihen tilanteeseen. Siksi moni välttää viimeiseen asti hakeutumasta hoidon piiriin ja mieluummin vaikka alkaa dokaamaan. Näitä on nähty. Ei pidä käsittää väärin, se ei ole ylimielisyyttä, vaan itsesuojelua.""

Tää on surullista, mutta totta. Se kun olet alalla töissä ja näät sen ilmapiirin sielläkin, kuinka stigmaa ylläpidetään. Ollaan olevinaan niin ymmärtäväistä ja ammattilaista, mutta jos kollega voi huonosti, saa tämä pöpin/vähintään heikon maineen. Ei ammattilaisinakaan ymmärretä, että meistä jokaisella on mielenterveys, eikä kukaan ole suojassa sen ongelmilta.

Tämä on totta. Joku alkoholismi vielä on sellainen, että sen työkaverit joten kuten "ymmärtää", varsinkin jos tyyppi on muuten hyvä työntekijä ja pystyy kuivina kausinaan hoitamaan hommansa. Varsinkin miehille tämä sallitaan. Mutta jos paljastuu, että työkaverilla on mielenterveysongelmia, niin asenne muuttuu ja tosiaan voidaan alkaa pitää heikkona. Se on ikävää, mutta niissä hommissa ei vaan ole varaa sairastua henkisesti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olin muutaman kuukauden opiskeluaikana sijaisena psykiatrisessa sairaalassa. Siellä vanhimmat hoitajat kertoivat heidän uransa alussa esiintyneestä ilmiöstä eli siitä, että vanhat hoitajat olivat itse usein mielenterveyspalvelujen piirissä itsekin. Heille oli kyseisessä sairaalassa ollut oma osasto koska tarvetta oli niin paljon ja yksiköt olivat suljettuja yhteisöjä joissa työntekijätkin asuivat omissa asuntoloissa. Kyllä tuo työ on henkisesti kuormittavaa ja ymmärrän ettei ihan lähikollegat ole niitä parhaita hoitajia sinulle. Onko mahdollisuutta päästä jonkin lähipaikkakunnan tai vaikka yksityisen palveluiden piiriin?

Siinä on vain se, että jos sellaiselle osastolle menet, niin juttu liikkuu kuitenkin. Alan piirit on yllättävän pienet ja joku tuntee aina jonkun tutun. Moni työkaveri heittää myös keikkaa ja työntekijät liikkuu paljon, joten kohtaamisilta ei voi välttyä. Jokainen mielenterveyspuolen työntekijä kammoaa ajatusta joutua siihen tilanteeseen. Siksi moni välttää viimeiseen asti hakeutumasta hoidon piiriin ja mieluummin vaikka alkaa dokaamaan. Näitä on nähty. Ei pidä käsittää väärin, se ei ole ylimielisyyttä, vaan itsesuojelua. 

Tottahan tämä on. Pahoittelut että aivoni toimivat kuin junanraiteilla ja kyselin mahdollisuutta päästä yksityiselle vaikka jo aloituksessa tuli ilmi että se on käytetty jo. Itse olen siis terveydenhoidossa töissä muissa tehtävissä nykyään ja työtehtävissä tulee vastaan puolituttuja alalla olevia potilasasioissa. Minulta ei mene mikään juttu minnekään mutta valitettavasti kyllä varmaan alalla kuin alalla on ihmisiä jotka eivät vain malta olla puhumatta.