Sairas ihminen ei ole enää kiinnostava

Asuessani ulkomailla, ystäväni sairastui syöpään, joka levisi nopeasti ja hän kuoli 36 vuotiaana.
Hän sanoi, että olen läheinen, vaikka Asun kaukana ja sitä halusinkin olla välimatkasta huolimatta.
Ystäväni kertoi kavereidensa kaikonneen, kun tieto syövästä tuli ja jopa omat sukulaiset häipyi. Ei kuulemma enää jaksaneet auttaa, kun omissakin asioissa oli tarpeeksi ja sitähän vasten sairaalat on olemassa, mistä apua saa.
Työpaikalla oli vaan sanottu, että täällä on muutenkin vaihtuvuus suurta, että pian he lakkaavat muistamasta hänen siellä koskaan olleenkaan ja varsinkin, kun enää Suomessakaan ei hänestä tulla enää mitään kuulemaan, joten pian hän häipyisi työkavereidensa muistoista ja elämästä.
Palattuani Suomeen oli ystäväni jo kuollut. Yhteisten tuttavien mukaan ei juurikaan hautajaisia pidetty, että hyvin hiljaa oli tuhkat siroteltu muistolehtoon. Nimilaata sentään sinne oli hommattu.
Ystäväni oli hiljainen ja syrjäänvetäytyvä, joka ei tehnyt numeroa itsestään ja saavutuksistaan.
Ilmeisesti se olikin hänen heikkoutensa, koska ei häntä tunnu enää kukaan muistavan eikä kaipaavan.
-Hajuton, väritön ja mauton, kuului erään perheenäidin kommentti, joka hänet tunsi.
-Eipä tuo paljon meidän elämää hetkauta, sanoi Eräs toinen.
Ulkomailla sentään tuntuu yhteisöllisyys löytyvän, Suomessa se on kadonnut.