voiko tämä olla synnytyksen jälkeistä masennusta

Kiitos taas :-)
Mies on, mutta hän on töissä aina viiteen ja jos kaupan kautta tulee niin on kotona vasta n klo 18. En jaksa sitten enää lähteä minnekään, bussilla kun pitäisi kulkea.

Ehkä tämä ei sitten ole masennusta, alakuloa vain. Ja jos helpottaa sitten kun on tätä arkea pidempään pyörittänyt ja kun vauva jaksaa olla pidempään hereillä, ettei aina olisi nukkumaan meno tai ruokailu.

Minulla ei sinällään ole tarvetta jättää vauvaa hoitoon vaan haluaisin osata liikkua hänen kanssaan rennosti ja päivisin kun mies on töissä. Ehkä ajan kanssa tähän tottuu.

Mitä te pienten vauvojen äidit teette päivisin? Miten päivät rytmittävät?

Voi niin tutun kuulloista! Meillä on 3,5kk tyttö. Tyttö on ollut tosi helppohoitoinen, eikä arjessa ole mitään haastetta eli pitäisi olla onnellinen kun ei ole mitään koliikkia ollut tai vastaavia ongelmia. Mutta arki vaan tuntuu niin harmaalta päivästä toiseen. Pyörin vaan kotona enkä keksi mitään tekemistä, mulla ei oo autoa eikä julkiset kulje. Päivän kohokohta on kun mies tulee töistä mutta yhtäkkiä onkin jo nukkumaanmenoaika ja taas aamulla oon yksin. Oon yrittäny lähteä käymään itekseni vaikka jumpassa, mutta siellä on vain kauhea stressi miten kotona menee. En haluaisi laittaa alle vuoden ikäistä päiväkotiin, mutta jos tämä jatkuu näin niin ei mulla pää kestä olla vain yksin. Toivottavasti tämä muuttuu kun lapsi kasvaa. Eli sympatiat täältä, i feel you!

Mulla oli myös syksyvauva, lokakuussa syntynyt. Oli tosi hankalaa keksiä mitään virkistävää tekemistä, kun ulkona meni vaan aina pimeämmäksi. Nyt hän on jo 3 ja meillä on kuopus joka syntyi keväällä. Kevätvauvan kanssa oli helpompaa, ehdottomasti kun mentiin valoa kohti.

Hanki kirkasvalolamppu, muista syödä ja nukkua riittävästi. Pyydä naapurin mammoja seuraksi, tämä pelasti minut. Aamulla oli paljon helpompi vääntäytyä ylös kun alakerran nainen ähki omalle vauvalleen myös kolmatta kerrosta vaatteita.

Tuossa vaiheessa kai hormonitkin antaa vähän bluesia. Ensi vaiheen huuma on ohi ja todellisuus siinä. Kakkaa pörisee vaippaan, imetät vaan ja silmänaluset on mustina. Vauva on ihana, mutta ei siitä oikein seuralaiseksi ole. En itse ole mikään vauvavaiheen fani, huomasin sen omien lasten myötä. 8 kk eteenpäin on jo hauskempaa, vauvat osaa vitsaillakin omalla tavallaan.

Kirjoitin ihan paperille päiväohjelmaa, se auttoi lähtemään liikkeelle. Välillä aamun "tehtävänä" oli käydä postissa,  tein ihan tikusta asiaa että tuli lähdettyä ihmisten ilmoille.

Hormooneilla voi tietysti olla oma vaikutuksensa.
Ei kai tässä muu auta kuin keksiä joka päivälle jotakin tekemistä. Naapurin mammoista ei ole iloa, koska heidän lapset ovat muuttaneet kotoa varmaan jo 15-20 vuotta sitten ;-)
Yksi juttu mikä myös ärsyttää/masentaa on se, että kaikki tuntuvat odottavan minun ja vauvan menevän kylään kun meillä on tätä aikaa, mutta kun se lähteminen on työlästä. Enkä oikein jaksa muutenkaan, vaikka seura piristääkin. Ap

Joo, tutulta kuulostaa, tuollaista se minullakin oli. Älä päästä apatiaa liian pahaksi äläkä missään nimessä kuuntele, jos joku yrittää vähätellä oloasi. Vauva kasvaa koko ajan, parin kuukauden kuluttua vauvasta on jo seuraa sinulle ja elämä asettuu uomiinsa. Kyllä se siitä alkaa sujua. Onnea vauvasta ja kaikkea hyvää :)

t. nyt jo aikuisten lasten äiti

Mulla oli vähän samaa viime keväänä, kun vauva oli jotain 2-3kk. Stressasin kamalasti ihmisten ilmoille menemistä, missä imettää, entäs jos vauva alkaa itkeä..ym. Omalta kohdalta luulen sen liittyneen uuteen elämäntilanteeseen ja epävarmuuteen tuoreena äitinä. Tuntui myös että en osaa tehdä mitään oikein ja kaikki muut äidit oli aina niin rennon cooleja ja itse hermostunut sähläri. Tuo meni aikanaan sitten ohi, mutta kai se ensimmäinen vuosi vauvan kanssa on enemmän ja vähemmän tuon kaltaista.
Onko sulla ketään äitikavereita, kelle puhua?

Kiitos teille vastauksista. Muutamalla ystävälläni on lapsia, mutta jo isompia. En oikein kehtaa kysyä heiltä mitään, koska he ovat juuri mainitsemiasi "cooleja". Kun muistelen heidän saaneen esikoisensa niin aina kun tavattiin niin he vaan ilmaantuivat paikalle, imettivät ja joivat kahvinsa...Toisaalta, nyt kun mietin niin en koskaan kysynyt miten teidän lähtö sujui tms. Ehkei sitä lapsettomana sinkkuna tajunnut hermoilun merkkejä.
Kiva kuulla, että muillakin on ollut samanlaista. Ehkä tämä tästä.
Mielelläni luen lisää toisten kokemuksia, ne näyttää auttavan. Ap

[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 14:10"]Kiitos teille vastauksista. Muutamalla ystävälläni on lapsia, mutta jo isompia. En oikein kehtaa kysyä heiltä mitään, koska he ovat juuri mainitsemiasi "cooleja". Kun muistelen heidän saaneen esikoisensa niin aina kun tavattiin niin he vaan ilmaantuivat paikalle, imettivät ja joivat kahvinsa...Toisaalta, nyt kun mietin niin en koskaan kysynyt miten teidän lähtö sujui tms. Ehkei sitä lapsettomana sinkkuna tajunnut hermoilun merkkejä.
Kiva kuulla, että muillakin on ollut samanlaista. Ehkä tämä tästä.
Mielelläni luen lisää toisten kokemuksia, ne näyttää auttavan. Ap
[/quote]
Ei sitä lapsettomana oikein osaakaan kiinnittää huomiota siihen miten äidit lasten kanssa toimii, en ainakaan itse osannut.
Yllättävän moni äiti on jälkeenpäin tunnustanut olleensa ihan hukassa sen ensimmäisen vauvan kanssa, vaikka ulospäin on niin coolilta näyttänytkin. Veikkaisin että kaikki äidit kokee samoja tunteita jossain vaiheessa. Se vaan helposti tuntuu siltä että muut osaa ja itse ei osaa mitään.

Minulla oli synnytyksen jälkeinen masennus, eikä sinun tilanteesi siltä kuulosta. Minusta sinun pitäisi hankkia vähän vain enemmän sisältöä arkipäiviisi. 

Onko lapsen isä kuvioissa? Voisitko saada jotain sisällön vaihtelua päiviisi tapaamalla vaikka jonain iltana ystäviä ilman vauvaa? Jos siis suostuu syömään pullosta.

Itselle tuo auttoi, kun tapasin välillä kavereitani ilman vauvaa, niin sitten oli taas tosi ihanaa olla kotona vauvan kanssa ja jotenkin helpotti tunne myös siitä että isäkin pärjäsi hyvin vauvan kanssa, en siis ollut minä ainoa ihminen maailmassa jonka olemassaolosta vauvan elämä riippuu. Tuntui jotenkin vapauttavalta. 

Minulla on ollut täysin samaa fiilistä ja vauva nyt 4kk. Tosin alkaa pikkuhiljaa helpottaa.

Mikä minulla on auttanut on se, että sain miehen osallistumaan hiukan enempi arkeen. Ihan semmoinenkin pieni asia että mies hoitaa (ja itse uskalsin olla puuttumatta) lapsen nukkumaan yhtenä tai kahtena iltana viikossa. Tuona aikana saan itse käydä pitkässä kuumassa suihkussa tai vaikka istua koneella teekupposen kanssa peliä pelaamassa ihan rauhassa. Seuraavana päivänä onkin sitten jo ihan toisenlainen olo, tuntuu että jaksaa taas hymyillä vaikka vauvalla olisi huonompi päivä.

Ensi viikolla on haaveissa pienen (noin 20min) kävelylenkin ottaminen ihan yksikseni :)

Liikkeelle lähdöstä: alku oli todella hankalaa myös minulle, tuntui että aikaa meni vaikka miten paljon. Tähän on auttanut itsellä ihan vaan harjoittelu sekä vaippalaukun pitäminen valmiina. Tiedän ettei sinne tarvitse pakata mitään muuta, laittaa vaan itselle ja lapselle vaatteet päälle ja se on siinä.

Että et ole yksin asian kanssa, on muitakin jotka treenaa tätä äidiksi tuloa. Ajan kanssa helpottaa.

Tuota mä just vähän jännitän nyt kun esikoisen laskettu aika on reilun kuukauden päästä. En niinkään itse synnytystä, enkä varsinaisesti sitä vauvaa itsessään, mutta tuota tasaista arkea ja mahdollista epävarmuutta, kun oon muutenkin tällainen stressaaja. Mulla kun ei juuri ole edes äitikavereita, eikä muutenkaan läheisiä ystäviä kuin pari. Tsemppiä kovasti! Kuulostaa erittäin ymmärrettävältä.

[quote author="Vierailija" time="28.11.2014 klo 14:26"]

Onko lapsen isä kuvioissa? Voisitko saada jotain sisällön vaihtelua päiviisi tapaamalla vaikka jonain iltana ystäviä ilman vauvaa? Jos siis suostuu syömään pullosta.

Itselle tuo auttoi, kun tapasin välillä kavereitani ilman vauvaa, niin sitten oli taas tosi ihanaa olla kotona vauvan kanssa ja jotenkin helpotti tunne myös siitä että isäkin pärjäsi hyvin vauvan kanssa, en siis ollut minä ainoa ihminen maailmassa jonka olemassaolosta vauvan elämä riippuu. Tuntui jotenkin vapauttavalta. 

[/quote]

Tämä on ihan kuin mnun kirjoittamani! Vaikka en ole edes kotoota lähtenyt sillä aikaa kun isä hoitaa (vielä) mutta vapauttavalta tosiaan on tuntunut. Ehkä se juuri että tajuaa että en ole tässä vanhemmuudessa yksin. Ja tietty on isällekin hyvä huomata että sen vauvan kanssa pärjää, eikä se ole niin justiinsa :)

-8

Täällä kans 3kk vauva ja tutulta kuulostaa. 

Tekisi mieli ihmisten ilmoille ja kuitenkaan ei,juuri tuo vaatetus/syöttämis härdelli on niin hikistä jossain kahvilassa.

isä voi hoitaa toki välillä, mutta sitten on huono omatunto kun lähdet jonnekin ilman vauvaa :)

eiköhän se helpota kun vauva kasvaa ja itse oppii olemaan stressaamatta :) 

Ja 11 jatkaa, minulla on harjoittelemista siinä että osaisin olla puuttumatta isän tapoihin hoitaa.

ehkä huomenna lähden joululahjaostoksille yksin ja jätän miehet päinsä :)

Tuo huono omatunto ilman vauvaa lähtemisestä taitaa vaivata juurikin ensimmäisen lapsen saaneita. Itse muistan aikoinaan juuri saman. Nyt minulla 2 ensimmäistä lasta on jo pian teini-ikäisiä ja nuorin on ihan pieni vauva. Itse olen 37 v. Huomaan suhtautuvan nyt paljon rennommin moniin asioihin. En enää kanna huonoa omatuntoa satunnaisista vaikkapa yhden illan poissaoloista kun tiedän että vauva on hyvässä hoidossa tuon aikaa, saa lämmintä maitoa ja syliä. En enää panikoi jokaista itkua ja äännähdystä. Tämä vanhemmuus on kohdallani todella paljon nautittavampaa monesta syystä nyt myöhäisemmällä iällä ja tavallaan toisella kierroksella. 

Älkää hyvät naiset turhaa syyllistäkö itseänne, siinä vaan äkkiä poltatte itsenne loppuun ja äitiydestä tulee pahimmillaan juurikin iloton ja loputon harmaa taakka. Se vauva ei kuole siihen ettei äiti ole läsnä ihan joka joka minuutti, jos muuten hoito on järjestetty vastuullisesti tuon ajan.