Hypokondria ja varmuus siitä että sairastaa vakavaa sairautta

Vierailija kirjoitti:

Kuule sinä 13-vuotias. Jos voisin, niin halaisin sinua nyt. Minulla oli samanlaisia pelkoja koko nuoruusiän ja ne olivat kaikki turhia. Kun sinun imusolmukkeesi on jopa ultrattu, niin ei ole pienintäkään huolta, että sinulla on syöpää. Mutta koska tiedän, että tämä lohdutus ei pelkästään riitä, niin opetan sinulle keinon, joka saattaa auttaa.

Suomessa lasten syövät ovat hyvin harvinaisia ja suurin osa syövän sairastaneista lapsista myös parantuu. Voidaan arvioida, että imusolmukesyöpään sairastuu vuodessa suunnilleen yksi lapsi viidestäkymmenestä tuhannesta. Näistä lapsista 80 % parantuu. Nyt yritä verrata todennäköisyyttä 1 ja 50 000 välillä. Tiedän, että se voi tuntua aika abstraktilta, mutta mieti vaikka, että sanoisit yhden kerran "kyllä" ja sen jälkeen 50 000 kertaa "ei". Et ehkä jaksa sanoa "ei" niin monta kertaa? 

Tai mieti jotain kirjaa, jossa on noin 50 000 sanaa. Ajattele nuorten kirjaa. (En oikein tiedä n

Hypokondria johtuu yleensä ahdistuneisuudesta, jossa sairauksien pelko on vain ahdistuksen oire. Yhtä hyvinhän sitä voisi pelätä autokolaria, joka olisi todennäköisempääkin kuin joku ALS, jos se kuoleminen olisi oikeasti se mikä pelottaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kuule sinä 13-vuotias. Jos voisin, niin halaisin sinua nyt. Minulla oli samanlaisia pelkoja koko nuoruusiän ja ne olivat kaikki turhia. Kun sinun imusolmukkeesi on jopa ultrattu, niin ei ole pienintäkään huolta, että sinulla on syöpää. Mutta koska tiedän, että tämä lohdutus ei pelkästään riitä, niin opetan sinulle keinon, joka saattaa auttaa.

Suomessa lasten syövät ovat hyvin harvinaisia ja suurin osa syövän sairastaneista lapsista myös parantuu. Voidaan arvioida, että imusolmukesyöpään sairastuu vuodessa suunnilleen yksi lapsi viidestäkymmenestä tuhannesta. Näistä lapsista 80 % parantuu. Nyt yritä verrata todennäköisyyttä 1 ja 50 000 välillä. Tiedän, että se voi tuntua aika abstraktilta, mutta mieti vaikka, että sanoisit yhden kerran "kyllä" ja sen jälkeen 50 000 kertaa "ei". Et ehkä jaksa sanoa "ei" niin monta kertaa? 

Tai mieti jotain kirjaa, jossa on noin 50 000

Näinhän se on, mutta se ei siinä kohtaa auta, kun olet lähes paniikissa etkä koe saavasi apua mistään.

Silloin todennäköisyyden (ja nimenomaan niin päin että miten suuri todennäköisyys on että ET OLE SAIRAS) ajatteleminen voi olla hyvä ensiapu.

Stressi lisää huoliajatuksia. Kannattaa yrittää vähentää stressiä ja lisätä palauttavaa toimintaa, jos suinkin mahdollista. Mutta koska ahdistuksesta syntyy helposti kierre, jota pelkkä stressin vähentäminen ei ratkaise, kognitiivisen psykoterapian menetelmät, kuten ajatusten kääntäminen, voivat auttaa.

Tähän liittyen suosittelen kaikille kirjaa nimeltä Joustava mieli. Mielenterveystalossa (netissä) voi olla myös hyviä omahoito-ohjeita.

Tästä on mahdollista parantua, jos ei omin voimin niin terapian kautta. Itse kärsin tästä pitkään. Lopulta ymmärsin syyksi sen, että lapsuuteni tuntui monella tavalla aika turvattomalta. Sairauden pelon takana on vähän paradoksaalisesti alitajuinen tarve olla sairas, ja saada sitä kautta huomiota, muiden antamaa turvaa ja huolenpitoa. Kierre katkeaa, kun noita saa terveillä konsteilla sopivasti ja toisaalta ymmärtää, ettei elämän tarvitse olla eikä se voikaan olla täysin turvallista. 

Kiitos tosi paljon tämä auttoi ja voin lukea tämän viestin aina kun mietin tätä 🥹

Vierailija kirjoitti:

Tästä on mahdollista parantua, jos ei omin voimin niin terapian kautta. Itse kärsin tästä pitkään. Lopulta ymmärsin syyksi sen, että lapsuuteni tuntui monella tavalla aika turvattomalta. Sairauden pelon takana on vähän paradoksaalisesti alitajuinen tarve olla sairas, ja saada sitä kautta huomiota, muiden antamaa turvaa ja huolenpitoa. Kierre katkeaa, kun noita saa terveillä konsteilla sopivasti ja toisaalta ymmärtää, ettei elämän tarvitse olla eikä se voikaan olla täysin turvallista. 

Luulen, että tämä on hypokondriasta kärsivillä aika yleinen kokemus. Lapsena on ehkä jätetty liian vähälle huomiolle, ja kenties kipeänä tai sairaana ollessa on tullut enemmän huomioiduksi. Ahdistava pelko, joka tuntuu kohdistuvan sairauteen, johtaa aika lailla harhaan. Se on oikeasti turvattomuuden tunnetta sekä elämisen ja itsenäisesti pärjäämisen pelkoa.

Vierailija kirjoitti:

Mun kaverilta tuo loppui kun hankki lapsia ja ei ehtinyt miettiä itseään koko aikaa

tämä voi siirtyä siihen, että pelkäät menettäväsi lapsesi jollekin sairaudelle. Varsinkin alkuraskaudessa ja pikkuvauva-aikana voi stressata jopa bakteereista. 

Mulla oli tosi paha hypokondria nuorempana. Helpotti traumaterapian myötä, kun pystyin ilmaisemaan pelkoni ja luotiin perusturvallisuutta. Iskee kyllä vieläkin välillä, heikoimpina hetkinä, mutta pystyn päästämään siitä irti. En enää ravaa lääkäreillä enkä syydä rahojani testeihin.

Tuttua, tuttua. Kärsin tuosta vuosia. Multa hävisivät sairauden pelot, kun tuli avioero, ja exä vieraannutti lapsen. En tiedä, miksi. -m

Katsos tällä tilalla on kunnon nimikin. Itsellä myös taipumusta tähän ja se on yleensä todella jaksottaista. Olen myös yhdistänyt sen sellaisiin aikoihin, kun minua kuormittaa paljon myös muut asiat. Stressi, yksinäisyys jne.

On kyllä inhottava vaiva, eikä siinä ole kyse edes mistään huomion hausta kuten moni näemmä tulkitsee, vaan ihan oikeasta pelosta. En minä muuten ainakaan jatkuvasti näistä edes läheisilleni kerro ollenkaan, vaan nimenomaan vatvon niitä itsekseni omassa mielessäni. Siksi kai ne pelot niin suuriksi kasvavatkin. Ja todellakin kaikki uutisoidut tapaukset ja pelottelujutut vaikuttaa todella paljon (minulla esim. ollut kova suolistosyöpien ja vatsaan liittyvien sairauksien pelkoa) ja "keksin" toki uuden oireen, kun luin jollakin ihmisellä sellaisen olleen. Ennen tuota en ollut kiinnittänyt huomiota oireena itselläni.

Voisiko terveydenhoidosta saada apua ihan siihen itse hypokondriaan? Mullakin on nuorempana ollut noita vaiheita. Silloin ei tullut haettua apua, mutta nyt on muiden ongelmien yhteydessä maininnut asiasta ja kyllä lääkärit tietävät tuon oireilun. 

Vierailija kirjoitti:

Tämä juurikin. Esim iltalehdet harrastavat jatkuvasti hirveää pelon lietsontaa eri sairauksista. Olen menettänyt mielenterveyttäni niin paljon sen takia kun saan näistä vähän väliä polttoainetta peloilleni ja ahdistuksilleni. Eipä nuo paskalehdet tietenkään ota mitään vastuuta mistään. Kaikella pitää pelotella että saadaan klikkauksia. Me hypokondrikot ja OCDstä kärsivät (minulla molemmat ja lisäksi ahdistuneisuushäiriö) saamme tästä sitten lisäboostia peloillemme. Tämä elämä on ajoittain aivan helvettiä kun saa koko ajan pelätä ja kaikki hyviä hetkiäkin varjostaa nämä pelot. Mistään ei oikein voi edes nauttia.

Mitä menettäisit jos luopuisit jatkuvasta pelkäämisestä? Mietipä tätä ihan ajatuksella, siellä takana piilee syy, ja lopulta apukin.

29 kommentin kirjoittaja jatkaa. Olen huomannut, että olen vähän alkanut tahtomattani siirtää itsestäni tätä pelkoa kumppaniini. Olen siis alkanut pelkäämään, että hänelle sattuu jotain/hän sairastuu. Tämä saattaa laueta silloin, jos en ole vaikka luullut hänestä hetkeen. Tulkitsen tätä nyt niin, että hän tuo minulle niin kovasti turvallisuuden tunnetta että pelkään menettäväni hänet ja turvan tunteen. En todellakaan halua kaataa tätä tunnetta hänen päälleen, enkä siihen mielestäni ole syyllistynyt, mutta nuo hetket ovat itselleni raskaita. Mitenhän tätä kannattaisi lähteä purkamaan? 

Ajatelkaa asiaa näin päin: ne joilla todetaan kuolettava sairaus, haluavat vain elää! Ja tekevät niin täysillä tai siinä kapasiteetissä, minkä oma vointi suo kunnes eivät enää pysty.

Ryhtykää tekin, jotka pelkäätte, elämään oloista ja peloista huolimatta. Tekemään asioita, käymään ulkona ja asioilla. Kun vain yrittää elää kulloisenkin sairauden ohi, niin huomaa, jossei olo paranekaan. Sitten voi oikeasti mennä lääkäriin.

Vierailija kirjoitti:

Luulotautisen läheisenä olo on tuskaaa.

Mä olen luulotautinen, tosin tuota nimitystähän ei vaivasta enää nykyisin käytetä. Itselläni on nyt stressin ja vaikean elämäntilanteen myötä aktivoitunut taas sairauksien pelko ja voin kertoa, että yhtä helvettiä se on minulle itsellenikin. En paljon näistä luuloistani ja vaivoistani edes läheisilleni kerro, vaan kärsin niistä itsekseni.